Kolminaisuusoppi

Wikipedia
Ohjattu sivulta Triniteettioppi
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Christian cross.svg

Historia
Jeesus Nasaretilainen
Apostolit
Apostoliset isät
Kirkkoisät
Ekumeeninen kirkolliskokous
Suuri skisma
Ristiretket
Uskonpuhdistus
Pietismi
Evankelikalismi
Karismaattisuus

Pyhä Kolminaisuus
Isä Jumala
Poika Kristus
Pyhä Henki

Kristillinen teologia
Kirkko
Pelastus
Armo
Sakramentti
Jumalanpalvelus
Armolahja
Kymmenen käskyä
Dogmi

Raamattu
Vanha testamentti
Uusi testamentti
Apokryfiset kirjat

Kristillisiä suuntauksia
Katolinen kirkko
Ortodoksinen kirkko
Protestantismi

n · k · m

Kolminaisuusoppi on kristillinen opetus Jumalan kolminaisuudesta, eli kolmiykseydestä. Sen esittää kristillisen opetuksen siitä, miksi on yhtä aikaa yksi Jumala, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Pyhän Kolminaisuuden kilpi, kuvaa Jumalan ykseyttä ja persoonien eriävyyttä

Kolminaisuusoppi dogmina syntyi tarpeesta määritellä käsitteellisesti ja analyyttisesti kristillisiä totuuksia kristinuskon levitessä hellenistiseen ja roomalaiseen maailmaan. Ensimmäisenä käsitettä "kolminaisuus" käytti Tertullianus 200-luvulla.[1]

Kristillisten kirkkojen järjestäytyessä vainojen päättymisen jälkeen kolminaisuusoppia käsiteltiin laajasti Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325. Nikaiassa pohdittiin erityisesti Jeesuksen Kristuksen olemusta. Aiheen kirkolliskokoukselle antoi Aleksandrian erään presbyteerin, Areioksen, opetus Jeesuksen asemasta luotuna oliona.

Areios käytti apunaan uusplatonistisen filosofian käsitteitä ja määritteli jumalakäsityksen siten, että vain Isä Jumala kuului ehdottoman transsendenttiseen Ykseyteen. Sen sijaan pre-eksistentti Jumalan Sana eli Logos oli luomakunnan esikoinen, mutta kuului yhtä kaikki luotuun taivaalliseen maailmaan. Koska Logos kuului luotuun todellisuuteen, Areioksen sanojen mukaan "oli aika, jolloin häntä ei ollut". Areioksen vastustajat korostivat Logoksen jumaluutta ja ikuisuutta.

Nikaian kirkolliskokouksen päätös oli, että areiolaisuus julistettiin harhaopiksi. Tunnustuksen mukaan Jeesus oli "Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty". Tässä tunnustuksessa ei vielä määritelty Pyhän hengen olemusta.

Kirkon vanhoista uskontunnustuksista myös Athanasioksen uskontunnustus on suunnattu areiolaisuutta vastaan.

Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381 taas käsiteltiin erityisesti Pyhää Henkeä. Konstantinopolissa kolminaisuusoppia täsmennettiin siten, että jumaluudessa on kolme persoonaa, jotka ovat yksi ja sama entiteetti, yksi täydellisyys, yksi Jumala.

Kolminaisuusoppi lyhyesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Persoonat ekonomisen triniteettiopin mukaan:
    • Isä - luoja: Kristinuskon mukaan ihminen ja koko maailmankaikkeus eivät ole syntyneet sattumalta, vaan Isä Jumalan luomistyön tuloksena. Luomiskertomuksessa kerrotaan, että Jumala loi kaiken (Vanhassa Testamentissa Genesis 1) (Uuden Testamentin mukaan Sanallaan (Joh. 1)). Jumala loi sekä näkyvän että näkymättömän maailman. Näkyvään maailmaan kuuluvat luonto, eläimet, ihmiset ja näkymättömään hyvät ja pahat henkivallat. Jumalan luomistyö ei kuitenkaan päättynyt kuuteen päivään, vaan hän luo jatkuvasti uutta ihmisten työn kautta. Lisäksi Hän ylläpitää maailmaa voimallaan.
    • Poika - pelastaja (Jeesus): Poika on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua. Jeesuksena Jumala syntyi ihmiseksi ihmisten keskelle, ja tällöin Jumalan toinen persoona otti jumalallisen luonnon rinnalle pysyvästi myös ihmisluonnon, ks. kaksiluonto-oppi. Jeesus oli sijaiskärsijä; ristillä hän oli sovittaja ja lunastaja.
    • Pyhä Henki - pyhittäjä: Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona on Pyhä Henki, jonka Jeesus lupasi oppilailleen puolustajaksi ja totuuteen ohjaajaksi. Pyhä Henki lähtee (käy ulos) Isästä Pojan kautta. Hänet vuodatettiin opetuslapsille helluntaina Jerusalemissa. Tapahtumaa voidaan pitää kristillisen kirkon (l. seurakunnan) syntyhetkenä.
  • Persoonat ontologisen triniteettiopin mukaan:
    • Itäisen ja läntisen kristinuskon välillä on eroavaisuus dogmissa Hengen lähtemisestä. Läntisen tulkinnan mukaan Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta, itäisen tulkinnan mukaan vain Isästä. Itäinen tulkinta on historiallisesti varhaisempi. Tämä on nk. filioque-kiista, joka oli yhtenä syynä Suureen Skismaan.
  • Persoonat ovat Jumalan yhtä korkeita subjekteja, joina Jumala toimii
  • Kaikki persoonat ovat sama ikuinen, kaikkivaltias Jumala
  • Persoonat ovat erottamattomia keskenään, mutta niiden työ voidaan kuitenkin jossain mielessä erottaa; kristillinen kirkko torjuu patripassialistisen harhan, joka esitettiin alkukirkon vuosisatoina (so. modalismi), että Kristuksen kärsiessä ristillä myös Isä olisi kärsinyt.

Kolminaisuus Raamatussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernin ekseettisen tutkimuksen varsin laajan konsensuksen mukaan Vanhassa testamentissa ei esiinny käsitystä kolmiyhteisestä Jumalasta. Vanhan testamentin kuvaamat kertomukset kuitenkin sisältävät piirteitä, joita on myöhemmin kristinuskossa voitu pitää merkkeinä kolminaisuudesta, ikään kuin kolmiyhteisen jumalakäsityksen aiheina. Israelin kansan jumalausko on ollut luonteeltaan enemmänkin monolatriaa kuin tiukkaa monoteismiä (Ks. esim. Kymmenen käskyn ensimmäinen käsky: "sinulla ei saa olla muita Jumalia", tai šema-rukous "Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin"). Monoteismi ilmaistaan selkeästi vasta Jesajan kirjan 45. luvussa.

Kolminaisuus ja kaikki pyhät. Jean Fouquet, 1400-luku.

Vanhassa testamentissa yksi Jumalasta käytetty hepreankielinen nimi on monikollinen Elohim, joka merkitsee kirjaimellisesti "Jumalat". Jotta tuo sana olisi kontekstissaan monikollinen, siihen liitetyt verbit ja adjektiivit täytyvät myös olla monikolliset. Mikäli ne eivät sitä ole, kuten ei ole yhdessäkään raamatunjakeessa, jossa kuvataan Jumalaa, silloin sana on käytännössä yksiköllinen vaikka teoriassa monikollinen. Eihän suomenkielessäkään kukaan usko, että esimerkiksi naimisiin menevällä pariskunnalla on yhtenä päivänä useita häitä, vaikka menevät häihin, käyttäen monikkomuotoa. Eikä kukaan usko että puet yllesi useita housuja, vaikka sanot pukevasi housut yllesi.

Kolminaisuusopin näkökulmasta monikon voi ymmärtää edustavan Jumalan kolmea persoonaa. Jo luomiskertomuksessa mainitaan Jumalan Henki, joka liikkui "vetten päällä". Viisauskirjallisuudessa (Psalmit, Sananlaskut) mainitaan Jumalan Poika sekä persoonallinen Viisaus (Hokma), jonka kristityt ovat tulkinneet pre-eksistenttiseksi Jeesukseksi (Snl. 8).

Erityisen merkityksellinen kertomus on ollut Aabrahamin ja kolmen miehen tapaaminen Mamren tammistossa (1 Moos. 18: 1–5). Tämän kertomuksen pohjalta on syntynyt luultavasti tunnetuin kuva kolminaisuudesta, Pyhän Kolminaisuuden ikoni.

Juutalaisuudessa odotettiin ennen Jeesuksen aikaa voittoisaa messiashahmoa, jonka piti olla Israelin nationalistinen ja etninen vapauttaja. Tämä oli erityisesti seloottien poliittissävytteinen käsitys Messiaasta. Kuitenkin rabbiinisessa juutalaisuudessa ennen ajanlaskun alkua Messiaan katsottiin olevan Vanhan testamentin mukaan itse Jumala (mm. Ps. 2, Snl. 8, Jes 53 jne.) Ajan kuluessa rabbiininenkin juutalaisuus on siirtynyt odottamaan enemmän nationalistista vapauttajaa, koska Jeesusta ei tunnustettu odotetuksi messiaaksi ja siksi myös haluttiin erottautua kristinuskosta. Messiaaniset juutalaiset korostavat, että Jeesusta edeltävän ajan rabbiinisessa juutalaisuudessa Jumalan kolminaisuus ei ollut ongelma vaan yksi Jumalan (Elohim) määreistä.

Myös Uuden testamentin jumalakuva on eksegeettisen tutkimuksen mukaan jonkin verran heterogeeninen. Uuden testamentin aineisto sisältää kuitenkin jo selviä viitteitä kolmiyhteisestä jumamalakäsityksestä. Isä, Poika ja Pyhä Henki mainitaan kaikki yhdessä kastekäskyssä (Matt. 28:19) sekä apostolisessa siunauksessa (2 Kor. 13:13). Evankeliumeissa Jeesus antaa viitteitä samastumisestaan Jumalan kanssa ("Minä ja Isä olemme yhtä") sekä tunnustaa olevansa Jumalan Poika. Juutalaisille tämä oli jumalanpilkkaa, ja siitä seurasi kuolemanrangaistus. Apostolisissa kirjeissä Jeesuksen sanotaan olevan Jumala (Room. 9:5, 1. Joh. 5:20). Paavali kuvaa Kristuksen kahtalaista luontoa mm. Room. 1: 3–4. Pyhä Henki mainitaan Uudessa testamentissa sekä Jumalan että Jeesuksen Henkenä. Jeesuksen kasteessa oli läsnä Isän Jumalan sanat ja Pyhä Henki kyyhkysen muodossa (Matt. 3:16-17). Johanneksen evankeliumissa Jeesusta kutsutaan kahdesti Jumalaksi, evankeliumin alussa ja lopussa (Joh. 1:18; 20:28).

Toisaalta, vaikka jotkin yksittäiset raamatunkohdat näyttävät tukevan kolminaisuusoppia, tekstiyhteyden ja muiden raamatunkohtien tarkasteleminen voi johtaa kuitenkin eri päätelmään. Esimerkiksi Jeesus sanoi: "Minä ja Isä olemme yhtä" (Joh 10:30). Yksinään tämä jae näyttäisi viittaavan kolminaisuuteen. Kuitenkin Johanneksen 17. luvun jakeissa 21,22 Jeesus rukoilee seuraajistaan: "Että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä". Jeesus käytti sanaa "yhtä" vastaavaa samaa kreikkalaista sanaa (hen) kaikissa näissä tapauksissa. "Yhtä"-oleminen ei siis selvästikään viittaa kolminaisuuteen, vaan keskinäiseen ykseyteen, joka vallitsee Jeesuksen seuraajien keskuudessa, samoin kuin Jeesuksen ja Jumalan välillä.

Kolminaisuusopin eräs välttämätön piirre on käsitys Jeesuksen pre-eksistenssistä, olemassaolosta ennen syntymää ihmiseksi. Sen tueksi on viitattu Sananlaskujen kirjassa esiintyvään jumalalliseen ja personifioituun viisauteen (Snl. 8). Uudessa testamentissa pre-eksistenssi näkyy selvimmin Johanneksen evankeliumin alussa (Joh. 1: 1–18) ja Paavalin kirjeessä filippiläisille (kenosis-hymni Fil. 2: 6–7).

Jehovan todistajat on kristillisperäisistä yhteisöistä suurin, joka ei usko kolminaisuusoppiin, minkä takia sitä ei yleensä pidetä kristinuskon suuntauksena.

Kolminaisuusopin vastustajien mielestä Raamattu ei tue ajatusta kolminaisuudesta (Joh. 14:28, KR-38; Mark. 13:32, KR-38; 1.Kor. 8:6, KR-38; 1. Kor. 15:27-28, KR-92). Isän ja Pojan yhteys on heidän mukaansa verrattavissa seurakunnan hengelliseen yhteyteen, koska ilmaisu on alkukielessä sama, kuin esimerkiksi: "Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; ..." 1. (Kor. 3:6-8, KR-38). Myös ns. korotuskristologinen käsitys siitä, että Jeesuksesta tuli Herra ja Kristus vasta ylösnousemuksessa, asettaa kysymyksiä Nikealais-konstinopolilaisen uskontunnustuksen mukaiselle kolminaisuusopille (ks. em. Room 1:3-4).

Myös mm. Otavan suuri ensyklopedia mainitsee: ”Kolminaisuusopilla ei ole välitöntä perustaa Raamatussa.” (1977, 3. osa, s. 2435.) Iso tietosanakirja sanoo: ”Varsinaista kolminaisuusoppia ei ole raamatussa. Kolminaisuusdogmin kehittäminen suoritettiin pääasiallisesti loppuun 300-luvulla. Länsimailla se valettiin Athanasiuksen tunnustuksen kaavoihin.” (1934, 6. osa, palsta 1123.)

Kolminaisuusopin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana kolminaisuus (kr. trias) esiintyy ensimmäisen kerran Theofilos Antiokialaisen kirjoituksissa vuonna 180 muodossa "Jumalan Kolminaisuus: Jumala, hänen Sanansa ja hänen Viisautensa".[2] Latinaksi kolminaisuus (trinitas) esiintyy ensimmäisen kerran Tertullianuksen (n. -220) kirjoituksissa. [3] 200-luvulla termistä vakiintuu kristilliseen kielenkäyttöön.[4]

Triniteettioppi ekumeenisissa konsiileissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän ja ehkä koko maailman tunnetuinkenen mukaan? ikoni on Pyhä Kolminaisuus –ikoni. Pyhän Hengen yhdistävää roolia ortodoksinen kirkko korostaa nimittämällä helluntaita pyhän kolminaisuuden päiväksi. Ikonimaalari: Andrei Rubljov, v. 1422, Tretjakovin galleria Moskova.

Ensimmäinen ekumeeninen konsiili[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Konstantinus Suuren kokoonkutsumassa Nikean kirkolliskokouksessa, johon osallistui yli 220 piispaa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että Isän ja pojan olemus on yhteinen. Poika ei ole Isää alempi tai hänestä erillään olevan jumalallinen sanansaattaja, vaan he yhdessä ja samalla myös erillään edustavat yhden Jumalan yhtäaikaista transsendenssia ja immanenssia.[5] Tätä oppia vastaan asettui areiolainen oppi, joka opetti Isän ja Pojan olevan eriarvoisia jumalia, joista Jumala (Isä) on korkeampi ja Poika on Isän luoma. Nikean konsiilin lopputulos oli, että ainosyntyinen Poika on samaa olemusta kuin Isä; "tosi Jumala tosi Jumalasta".

Toinen ekumeeninen konsiili[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikean konsiilissa oli saatu aikaan ensimmäinen selitys Isä-Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen suhteesta ja triniteettiopin oikeasta ymmärtämisestä. Jumala, Kristus ja Pyhä Henki määriteltiin eri hypostaaseiksi eli he ovat olemassa omina persooninaan, mutta muodostavat yhden olemuksen.[6] Vuonna 325 käsiteltyjä käsitteitä tarkennettiin ja täten areiolainen teologia julistettiin lopullisesti harhaopiksi. Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa laadittiin Nikean-Konstantinopolin tunnustus.

Kolmas ja neljäs ekumeeninen konsiili[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyrilloksen johtamana kokous sai työnsä päätökseen heinäkuun lopussa. Varsin pian oli päädytty siihen, ettei mitään uutta opillista lausumaa muotoilla, vaan että päätösten oli rakennuttava Nikean varaan. Kaikki päättävät osapuolet olivat jo siihen mennessä hyväksyneet sen sana sanalta sitovaksi, koskemattomaksi ja muuttumattomaksi.

Muita kolminaisuuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolme on tärkeä luku monissa uskonnoissa, mytologioissa, filosofioissa ja jopa valkoisessa magiassa. Filosofisen kolmen kiven teorian mukaan maailman monimutkaisuuden taustalla on vähintään kolme pohjimmaista aiheuttajaa. Teoria vertaa maailmaa veden pintaan, johon heitetään kiviä. Yhdestä kivestä tulee erittäin yksinkertainen aaltokuvio, sisäkkäisiä laajenevia kehiä. Kahdesta kivestä tulee ristiaallokko, mutta se on kuitenkin vielä symmetrinen ja suhteellisen yksinkertainen, ja myöhemmän tilanteen pohjalta on suhteellisen helppoa selvittää tai laskea mihin kivet alun perin heitettiin. Kolmesta kivestä tulee hyvin monimutkainen ja kaoottinen kuvio, jonka alkuperää on jo hyvin vaikea havaita ja kehitystä ennustaa edes laskemalla. Itse asiassa neljä tai mikä tahansa suurempi määrä kiviä tekisi lopulta yhtä monimutkaisen kuvion kuin kolmekin, joten enempää ei tarvita. Samantapaisia ajatuksia on ollut jo monissa muinaisissa mytologioissa. Kaksi on vielä liian yksinkertainen perusluvuksi, mutta jo kolme on monta, siinä on siemen äärettömään. Kolme on kolmiulotteisuuden, ulottuvuuden luku. Kolme on myös alkuperän luku sillä tavalla, että se kuvaa vanhempia ja lasta. Kolme on myös tasapainon luku, sillä vasta kolmella tukijalalla seisova pysyy varmasti pystyssä, ja sitä useammasta jalasta joku voi olla turhakin, eikä kosketa maata lainkaan, jos kolme muuta jo tukeutuvat maahan.

Eräiden käsitysten mukaan maailma on koostunut kolmesta perusvoimasta, jotka voivat taistella toisiaan vastaan. Esimerkiksi erää hindulaisuuden opin mukaan nämä ovat sattva, rajas ja tamas. Ne ovat erkaantuneet toisistaan, joten niillä on yhteinen alkuperä. Ehkä jollain tavoin kristinuskon pyhää henkeä vastaava sattva on kirkas ja alkuperäinen, erkaantumaton voima. Siitä erkaantunut rajas on raivokas ja kiihkeä voima, tamas taas rauhallinen ja koossa pitävä. Maailma on syntynyt ja pysyy yllä näiden yrittäessä hallita toisiaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Arffman, Kaarlo: ”Kristinusko ja sivistyneistö”, Kristinuskon historia, s. 29. Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.
  2. Theofilos Antiokialainen: Autolykokselle II.15
  3. Tertullianus: Vaatimattomuudesta XXI
  4. Joyce, George: The Blessed Trinity Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
  5. Pihkala, Juha: Yksi kahdessa: Kristus-uskon historia varhaisen kristikunnan aikana, s. 147. Yliopistopaino, 1997.
  6. Arffman 2000, 1999, s. 61

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]