Torpedovene S2

S2 Gagara Prozorlivyi
Aluksen vaiheet
Rakentaja	Nevski, Pietari
Kölinlasku	1898
Laskettu vesille	3. heinäkuuta 1899
Palveluskäyttöön	1918
Poistui palveluskäytöstä	uponnut 4. lokakuuta 1925 myrskyssä
Tekniset tiedot
Uppouma	240 t
Pituus	57,9 m
Leveys	5,6 m
Syväys	2,3 m
Koneteho	3 800 hv
Propulsio	höyrykone, 4 Yarrow-kattilaa
Nopeus	26 solmua
Toimintamatka	550 mpk@15 solmua
Aseistus
Aseistus	2 × 75 mm 2 × 380 mm torpedoputkea 2 × konekivääriä syvyyspommit/miinat
Infobox OK

Torpedovene S2 (ent. Gagara, ent. Prozorlivyi) oli vuonna 1918 palvelukseen otettu Suomen merivoimien torpedovene, joka upposi 4. lokakuuta 1925 syysmyrskyssä Porin edustalla. Haverissa kuoli aluksen koko 53-henkinen miehistö. Aluksen uppoaminen on Suomen merivoimien pahin rauhanaikainen onnettomuus, joka järkytti Suomessa ja oli osaltaan käynnistämässä merivoimien kehitystyötä ja uusien alusten hankintaa. Keskustelun tuloksena säädettiin 1927 laivastolaki.

Valmistus

Pääartikkeli: Sokol-luokka

Venäjän keisarikunnan laivasto tilasi Sokol-luokan torpedovene Prozorlivyin (suom. Terävä) Pietarista Nevskin telakalta, jossa köli laskettiin 1898. Alus laskettiin vesille 1899 ja valmistui 1901.

Palvelus

Palvelukseen otettaessa alus liitettiin Venäjän Itämeren laivastoon. Se muutettiin ensimmäisen maailmansodan alkaessa nopeaksi miinanraivaajaksi, minkä jälkeen se siirrettiin 2. miinanraivaajalaivueeseen Helsinkiin. Alus oli nimetty uudelleen Gagaraksi (suom. Kuikka).

Keväällä 1918 Suomen laivasto otti haltuun aluksen ja sen neljä sisaralusta (S1, S3-S5), kun Helsingistä vetäytynyt Neuvosto-Venäjän laivasto ei voinut viedä niitä mukanaan vaikean jäätilanteen vuoksi.

Rannikkolaivaston tykkiveneet Klas Horn ja Hämeenmaa sekä torpedoveneet S1 ja S2 olivat perinteisellä vierailu- ja koulutuspurjehduksella Pohjanlahdella. Tavoitteena oli vierailla Torniossa. Osasto lähti 3. lokakuuta 1925 etapille Uudestakaupungista Vaasaan jonomuodostelmassa yhden kaapelinmitan välein 12 solmun nopeudella. S2 oli jonon viimeisenä. Alkumatka sujui jokseenkin suunnitellusti, mutta voimistuva luoteenpuoleinen tuuli kehittyi lopulta rajuksi myrskyksi, mikä aiheutti matkalaisille hankaluuksia. Alusten etäisyyksiä täytyi pidentää ja matkanopeutta hidastaa. Lopulta myrsky hajotti saattueen Porin korkeudella. Osaston johtoalus Klas Horn suuntasi vasten tuulta kohti Ruotsin rannikkoa, ja Hämeenmaa lähti seuraamaan sitä. Torpedoveneet pyrkivät vielä seuraamaan tykkiveneitä, mutta jäivät jälkeen voimakkaan merenkäynnin vuoksi.

Myrskyävä meri aiheutti hankaluuksia etenkin torpedoveneille, joiden potkurit nousivat liian lähelle merenpintaa, mikä haittasi koneiden käyntiä. Lisäksi S2:n potkuriakselin laakerit olivat kuluneet, mikä aiheutti ikävää tärinää ja vaaransi akselin läpiviennin vesitiiviyden. Kumpaankin torpedoveneeseen alkoi tulvia vettä. Niiden rungot kyllä kestivät, mutta kansirakenteiden tiiviys ei ollut riittävä.

S2:n torpedovarastossa syntyi uhkaava tulipalon alku. Nopeasti osoittautui, että varastossa säilytettäviin, harjoitustorpedojen löytämistä helpottamaan tarkoitettuihin fosforisavupanoksiin oli päässyt merivettä, mikä sytytti ne. Aluksen torpedoupseerin ja pursimiehen kokemuksella ja ammattitaidolla panokset saatiin kuitenkin ulos ruumasta ja mereen, jolloin tilanne selvisi.

Myös alusten hiilivarat alkoivat uhkaavasti huveta rajun kamppailun kuluttaessa hiiltä tavallista nopeammin. Klas Horn lähetti hätäsanoman pulassa olevien torpedoveneiden puolesta. Vaasassa sijaitseva pelastusalus Protector sai hälytyksen Laivaston esikunnasta Helsingistä. Hätäsanoman vastaanotti myös ruotsalainen pelastusalus Helios. Kumpikin lupasi apuaan pulassa oleville torpedoveneille.

Saattueen alukset suuntasivat lopulta suojasatamiin. Klas Horn päätyi Ruotsin rannikolle, Hämeenmaa Vaasaan ja S1 Mäntyluotoon, jonne oli matkalla myös S2. Veneen koneet ja pumput kävivät aliteholla, ja vuodot pahenivat. Pelastusalusten matka vaikeuksissa olleen torpedoveneen luokse näytti kestävän liian kauan, mutta toisaalta manner alkoi jo siintää edessä. S2 oli lähes uppoamiseensa saakka sähkötysyhteydessä Vaasan radioasemaan. Viimeinen viesti alukselta saapui kello 13.23, vain kaksi minuuttia ennen aluksen uppoamista. S2:n sähköttäjän vastaus radioaseman kutsuun oli: ”Ei voi työskennellä nyt.”

Pakokauhua ei ilmeisesti päässyt syntymään: ainakin Vaasan radioasema kertoo sähköttäjien työskentelyn olleen loppuun asti yhtä kurinalaista kuin yleensä; vain lähetyksen katkonaisuus ja heikohko kuuluvuus kertoi voimanlähteiden jo uupuvan tehon puutteessa.

Uppoaminen

S2 sisaraluksineen

Reposaaren luotsiasemalta saatiin näköhavainto vaikeuksissa olevasta aluksesta Outoorinmatalan ja Säpin välissä. Jyrkkä aallokko keinutti sitä voimakkaasti, kunnes suurehko hyökyaalto kaatoi sen kyljelleen ja edelleen ylösalaisin. Alus tuli vielä hetkeksi näkyviin, ilmeisesti jo kyljelleen kääntyneenä, mutta katosi lopullisesti aseman näköpiiristä kello 13.25. Myöhemmin luotsiasemalle saatiin tieto, että näkyvistä kadonnut alus oli S2, jonka mukana hukkui koko 53 miehen miehistö.

Torpedoveneen uppoaminen herätti vilkkaan keskustelun onnettomuuden syystä. Aluksen uppoamispaikalla Outoorin matalan luona meren syvyys pienenee jyrkästi, mikä synnyttää varsinkin länsi- ja luoteismyrskyllä erittäin terävän ja jyrkän ristiaallokon. Tämän katsottiin myöhemmissä tutkimuksissa olleen veneen uppoamisen tärkein syy. Myöskään venäläisiltä perittyjen veneiden ominaisuuksia ei tunnettu riittävästi. Minkäänlaisia vakaustaulukoita tai painolastilaskelmia ei ollut käytettävissä.

Myös saattueen toiminnasta löydettiin puutteita. Aluksille ei ollut hankittu ajanmukaista sääennustetta ennen kohtalokasta matkaa, vaikka sellainen olisi ollut saatavilla. Jälkeenpäin kritisoitiin erityisesti saattuetta Klas Hornin komentosillalta johtaneen komentaja Roosin toimintaa. Itsepäisen miehen maineessa ollut komentaja pyrki todennäköisesti loppuun saakka viemään osastonsa Vaasaan. Aluksille annettiin varsin myöhään käsky hakeutua suojasatamiin. Silloinkin käsky oli niin ylimalkainen, että eri alusten päälliköt tulkitsivat sitä eri tavoin. Komentaja Roos leimattiin yleisesti syylliseksi S2:n miehistön kohtaloon.

Asian tutkiminen jäi kesken. Tutkinnan ollessa vielä käynnissä komentaja Roos sai surmansa virkamatkan aikana, kun vuotaneesta pakoputkesta peräisin ollut hiilimonoksidi eli häkä täytti hänen makuuhyttinsä yöllä tehdyn matkan aikana.

Hylyn nosto

Uponnut alus löydettiin 10. kesäkuuta 1926 kauppias Semmi Haapajan ja kapteeni P. Aarnion etsintöjen tuloksena. Hylyn nostoa ryhdyttiin suunnittelemaan heti. Se oli vain 15 metrin syvyydessä, joten nosto-operaation ei katsottu voivan muodostua liian vaativaksi. Pohja ylöspäin merenpohjassa makaava alus pyrittiin nostamaan pumppaamalla sen runkoon ilmaa, mikä saikin aluksen keulan nousemaan pintaan, mutta mutapohjaan imeytynyttä perää ei saatu irrotetuksi edes vesisuihkujen avulla.

Puolustusministeriön keinot oli käytetty loppuun, joten nostotyö annettiin yksityisen pelastusyhtiön tehtäväksi. Työn sai tehdäkseen Tolfvan AB, joka toi paikalle voimakkaan höyrykäyttöisen erikoisrakenteisen nostoalus S/S Stannumin (myöh. laivastolle ostettuna sukellusveneiden pelastusalus Mursu). Aluksen runkoon pumpattiin jälleen ilmaa hylyn keventämiseksi, ja rungon alle ujutettiin vaijereita. Kymmenen päivän työn jälkeen torpedovene kellui jälleen pinnalla, tällä kertaa tosin vain ponttonien avulla.

Alus hinattiin Porin Reposaaren sataman redille, jossa se käännettiin oikeaan asentoonsa, tyhjennettiin vedestä ja tarkastettiin alustavasti. Hylystä löydettiin 23 merisotilaan ruumiit, jotka kuljetettiin rantaan. Loput 30 miestä jäivät kateisiin. Ruumiit nouti Paska-Erkkona tunnettu Frans Iisak Erkko, jolla ei ollut hajuaistia. Työkseen hän tyhjensi ulkokäymälöitä. S2 siirrettiin myöhemmin Helsinkiin, jossa se tarkastettiin perusteellisemmin ja lopulta romutettiin.

Seuraukset ja muistaminen

S2:n uppoaminen sai aikanaan huomattavasti julkisuutta ja järkytti niin merivoimien henkilökuntaa, suomalaisia merenkulkijoita kuin suurta yleisöäkin. Onnettomuuden ja sen synnyttämän julkisuuden seurauksena perustettiin vuonna 1926 Suomen Laivastoyhdistys, nykyinen Meriliitto, jonka alkuvuosien tehtäväksi muodostui erityisesti ajanmukaisen sotalaivaston hankkiminen Suomelle. Yhdistyksen toiminta vaikutti merkittävästi vuonna 1927 säädetyn laivastolain syntyyn sekä panssarilaivojen Ilmarinen ja Väinämöinen, merivoimien sukellusvenelaivaston ja uusien moottoritorpedoveneiden hankintaan 1930-luvulla.

Torpedoveneen hylystä löytyneet 23 vainajaa siunattiin Porin Reposaaren yhteishautaan 15. elokuuta 1926. Onnettomuudessa menehtyneille pystytettiin kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen suunnittelema muistomerkki Reposaaren kirkkomaalle onnettomuuden vuosipäivänä vuonna 1930. Lisäksi hylyn löytäneen kauppias Haapakan talon seinässä Kirkkokadulla on S2:n muistolaatta. Suomen merivoimat muistaa onnettomuuden uhreja laskemalla muistomerkille seppeleen vuosittain.

Aluksen torpedoputken runko kääntötelineineen oli esillä Sotamuseon Suomenlinnan Maneesi-näyttelytilassa Autonomiasta Atalantaan -näyttelyssä, ja aluksen toinen pääkone on kunnostettuna on näytteillä Forum Marinumissa Turussa.

Lähteet

• Auvinen, Visa (toim.): Leijonalippu merellä. Pori: EITA Oy, 1983. ISBN 951-95781-1-0.
• Suomen laivasto 1918–1969. Helsinki: Meriupseeriyhdistys, 1968.
• Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906-1921. Lontoo: Conway, 2006. ISBN 0-85177-245-5. (englanniksi)
• Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1860-1905. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 2002. ISBN 0-85177-133-5. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Torpedovene S2 Wikimedia Commonsissa

• Pohjanlahden Laivastokilta
• Elonet: Finlandia-katsaus 488 (1960): Torpedovene S2:n onnettomuusuhrien siunaus 1925 ja muistojuhla 1960
• Kuolemanlaiva S 2:n kumppanina Pohjanlahdella, Hakkapeliitta, 05.10.1937, nro 40, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot