Toinen Bulgarian valtakunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Toinen Bulgarian valtakunta
1185 – 1396
Coat of arms of the Second Bulgarian Empire.svg
Tsaari Ivan Shishmanin valtakaudella käytetty vaakuna.
BULGARIA under Iwan ASSEN II.jpg
Toinen Bulgarian valtakunta suurimmillaan tsaari Ivan Asen II:n valtakaudella.
Pääkaupunki Tărnovo
Edeltäjä(t) Byzantine imperial flag, 14th century.svg Bysantin valtakunta
Seuraaja(t) Ottoman flag alternative 2.svg Ottomaanien valtakunta

Toinen Bulgarian valtakunta oli bulgarialainen keskiaikainen valtio, joka oli olemassa vuosina 1185–1396. Se oli ensimmäisen Bulgarian valtakunnan seuraaja. Ensimmäisen valtakunnan oli miehittänyt Bysantin valtakunta, josta toinen valtakunta itsenäistyi. Toinen valtakunta päättyi Ottomaanien miehitettyä maan vuoteen 1396 mennessä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen Bulgarian valtakunta sai alkunsa Bysantin ongelmista. Normannit hyökkäsivät Bysantin alueille Kreikassa ja Sisiliassa. Tämän ja muiden uhkien takia verotusta ja armeijaan kutsuttujen määrää kohotettiin, mikä herätti Bulgariassa vastustusta.[1] Vuonna 1185 kaksi tărnovolaista maanomistajaa, nimeltä Petûr ja Asen vaativat helpotuksia valtakunnan vaatimuksiin, mutta näihin ei suostuttu minkä lisäksi bysanttilainen virkailija löi toista heistä. Uutinen tästä riitti sytyttämään kyteneen kapinan. Kapinalliset ottivat nopeasti haltuunsa itäisen Bulgarian ja julistivat ensin Petûrin ja sittemmin Asenin tsaariksi Turnovossa.[2]

Vakiintuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bulgaria tsaari Kaloyanin valtakaudella.

Bulgarian asema vakiintui kuitenkin vasta tsaari Kaloyanin kaudella, joka hallitsi vuodesta 1197 vuoteen 1207. Suuri osa hänen valtakaudestaan kului sodankäynnissä. Hän ajoi ensin madjaarit pois Bulgarian luoteisosista ja solmi rauhan Bysantin kanssa vuonna 1202. Vähän tämän jälkeen, vuonna 1204. Balkanin oloja alkoivat epävakauttaa ristiretkeläiset, jotka valloittivat Konstantinopolin ja julistivat Bulgarian vasallikseen. Bulgarian ja ristiretkeläisten välille syntyi sota, jonka aikana Kaloyan valtasi suurimman osan Makedoniaa vuoteen 1207 mennessä. Hänet kuitenkin murhattiin kesken Thessalonikin piirityksen. Valtakaudellaan Kaloyan onnistui paitsi sotilaallisesti, myös diplomaattisesti. Vuonna 1204 hän oli sopinut sopimuksen paavin kanssa, jolla maa varmisti läntiset rajansa. Tätä vastaan Bulgaria tunnusti virallisesti paavin ylivallan kirkkoasioissa, vaikka käytännössä tällä ei juuri ollut merkitystä ja maa säilyi ortodoksisen kirkon piirissä.[2]

Loistokausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tsaari Ivan Asen II.

Vuonna 1211 Bulgariassa ryhdyttiin toimiin bogolismia vastaan, mutta sen vastaisia toimia lievennettiin tsaari Ivan Asen II:n kaudella 1218–41.[2] Asen II toimi kaudellaan jälleen madjaareja vastaan, mutta hänen päätavoitteensa oli Epiruksen despootti Theodore Angelus Comnenuksen vastainen toiminta. Comnenus voitettiinkin Klokotnitsan taistelussa vuonna 1230 ja hänen hallitsemansa alueet liitettiin Bulgariaan, joka nyt ulottui Mustaltamereltä Adrianmerelle. Edeltäjänsä tavoin Asen II oli myös taitava diplomaatti ja hän solmi sopimuksen kreikkalaisten kanssa ristiretkeläisiä vastaan sopien, että heiltä vallatuista alueista suurin osa jäisi kreikkalaisille sillä ehdolla, että nämä tunnustaisivat Bulgarian itsenäisyyden. Asen II solmi myös uuden sopimuksen paavin kanssa, joka takasi Bulgarian kirkolle täyden itsenäisyyden. Hänen valtakaudellaan Bulgaria oli suurimmillaan ja valtansa huipulla.[3]

Hiipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asen II valtakauden jälkeen Bulgarian tilanne huononi. Kreikkalaiset saivat vallattua Konstantinopolin takaisin vuonna 1261, mutta samana vuonna madjaarit olivat jälleen valloittaneet Vidinin. Lisäksi maassa oli alkanut vaikuttaa hesykasmi, jonka jäsenet omistivat elämänsä rukoilulle ja eivät ottaneet osaa valtion menoihin. Seuraavalla vuosisadalla tilanne huononi edelleen kun Bulgarian kilpailijoiksi ilmaantuivat ottomaanit ja serbit.[3] Toivoa tilanteen helpottumisesta toi kuitenkin tsaari Mihail Shishman (1323–30), joka torjui serbien muodostaman uhan kuolemaansa saakka taistelussa lähellä Kiustendiliä. Viimeinen tehokkaaseen hallintaan kyennyt tsaari Ivan Alexander (1331–71) valtasi joitakin ajemmin menetettyjä alueita ja paransi taloudellisia oloja. Talouden parantuminen johtui kuitenkin osaltaan ottomaaneista, kun näiden vallattua alueita Aegeanmereltä kauppareitit muuttuivat.[4] Sodankäynnin takia jouduttiin toisaalta nostamaan verotusta.[5]

Valtakunnan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bulgarialainen ratsuväki hyökkäämässä kohti vihollista.

Alexanderin kuoltua Bulgarian tilanne kääntyi lopullisesti huonompaan suuntaan. Ottomaanit valtasivat 1360–luvulla Adrianopolin, josta he jatkoivat valloituksiaan Maritsalaaksoa pitkin.[5] Heidän voitettuaan serbit Kosovo Poljen taistelussa 1389 myös Bulgarian kohtalo sinetöityi ja maa kukistettiin vähän myöhemmin. Pääkaupunki Tûrnovo valloitettiin kolmen kuukauden piirityksen jälkeen heinäkuussa 1393. Bulgarian kirkon patriarkka pakotettiin luostarielämään ja suuret maanomistajat menettivät asemansa. Vidin piti asemansa vielä vuoteen 1396 saakka, jolloin sekin valloitettiin ja toinen Bulgarian valtakunta lakkasi olemasta.[6]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros neljästä evankeliumista.

Toinen Bulgarian valtakunta jätti jälkeensä suuren määrän kulttuurihistoriallisia jäännöksiä. Tsaari Ivan Asen II:n kaudella valmistetut Boyanan kirkon freskot ovat UNESCO:n suojelemia.[3] Toinen tunnettu slaavilaisen taiteen jäänne on tsaari Ivan Alexanderin kaudella tehdyt neljä evankeliumia, joita säilytetään nykyisin British Museumissa. Ne sisältävät 376 piirrosta, jotka valmistettiin aikanaan vain vuoden sisällä.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • R.J Campton: A Concise History of Bulgaria. Cambridge University Press, 2005. ISBN 978-0-521-85085-8. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Campton 2005, s. 22
  2. a b c Campton 2005, s. 24
  3. a b c Campton 2005, s. 25
  4. Campton 2005, s. 26
  5. a b c Campton 2005, s. 27
  6. Campton 2005, s. 28