Tieteilijöiden esittämä uskontokritiikki

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee joidenkin tiedeyhteisön jäsenten esittämää uskontojen kritiikkiä. Laajemmin aihetta käsittelevät artikkelit Tieteen ja uskonnon välinen suhde ja Uskontokritiikki.
Osa artikkelisarjaa
Ateismi

Käsitteet
Ateismin määritelmä
Positiivinen ja negatiivinen ateismi
Humanismi
Naturalismi
Tieteellinen maailmankatsomus
Tiede ja uskonto
Agnostismi
Uskonnottomuus
Vapaa-ajattelu

Historia
Ateismin historia
Valistus

Kritiikit
Uskontokritiikki
Tieteilijöiden uskontokritiikki
Ateismin kritiikki

Yhteiskunta
Ateistien osuus väestöstä
Luettelo ateisteista
Ateistien syrjintä
Valtioateismi
Sekularismi
 n • k • m 
Tiede ja uskonto
Tiede
Uskonto
Tiede ja uskonto
Tieteilijöiden uskontokritiikki
Tieteenharjoittajat ja uskonto

Tieteilijöiden esittämä uskontokritiikki on tieteenharjoittajien esittämää arvostelua uskontoa ja uskonnollista todellisuuskäsitystä kohtaan.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Tieteenharjoittajat ja uskonto

Tieteellistä todellisuuskäsitystä pidetään usein uskonnollisen ajattelun vastakohtana[1]. Filosofi Hilary Putnamin arvion mukaan monet ateistiset ajattelijat ovat sitä mieltä, että nykyaikainen luonnontiede on vastannut tyydyttävästi kaikkiin perinteisiin todellisuuden tutkimuksen kysymyksiin, eikä tämä vastaus jätä tilaa uskonnoille, paitsi ”historiallisesti ja kulttuurisesti tärkeänä todellisuuspaon muotona”[2].

Muun muassa kanadalainen filosofi Kai Nielsen on toivonut älymystön edustajilta suurempaa toimeliaisuutta uskonnosta ja ateismista käydyssä keskustelussa. Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että eräät oppineet ajattelijat saattavat kannattaa jumalauskoisia näkemyksiä kaikkeuden luoneesta ikuisesta, aineettomasta, kaikkitietävästä ja täydellisen hyvästä olennosta, Jumalasta. Nielsenin mielestä luonnolliseen, naturalistiseen todellisuuskäsitykseen luontevasti liittyvä ateismi on aikamme järkevän ihmisen valinta. Ihmisten ei pitäisi lohduttaa itseään saduilla, vaan kohdata kuolevaisuutensa osana yleissivistystään. Jumalan ja kuolemattoman sielun kaltaiset henkiolennot ovat Nielsenin mukaan hyvin ongelmallisia oletuksia: niitä koskevat väitteet ja käsitykset ovat tavallisesti sisäisesti ristiriitaisia.[3] Nielsen kuitenkin sanoo, että ateismia ei pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan. Nielsen toteaa, että vaikka monet amerikkalaiset filosofit ja muut älymystön edustajat ovat uskonnottomia, he eivät vaivaudu todistelemaan jumalauskon torjumiseksi ja suuntaavat huomionsa muualle.

Filosofi Sami Pihlströmin tulkinnan mukaan Nielsen on ollut amerikkalaisten tieteenharjoittajien aktiivisuutta koskevassa arviossaan oikeassa.[4] Esimerkiksi filosofi Willard Van Orman Quinen laajasta tuotannosta, jonka vaikutus 1900-luvun jälkipuoliskon analyyttisessa filosofiassa on ollut erittäin suuri, ei juuri löydy uskontoa käsitteleviä huomautuksia. Tieteellistä todellisuuden hahmotusta kannattava Quine näytti ajattelevan, että uskonnot ovat niin ilmeisellä tavalla väärässä, ettei niitä kannata lainkaan tarkastella. Vakavan tieteellisen ajattelun harjoittajalle ateismin puolustaminen olisi silkkaa ajanhukkaa, sillä ateismilla ei ole järkeviä kilpailijoita. Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan, eivätkä jumalaan uskovat ole vakavasti otettavia kiistakumppaneita.[5]

Eläintieteilijä ja tieteen kansantajuistamisen professori Richard Dawkins on esittänyt muun muassa kirjassaan Jumalharha[6], että teologit astuvat usein tieteen alueelle ja että jumalan olemassaolo on todellisuutta koskeva väite.[7] Teoksessaan Sokea kelloseppä Dawkins esittää, että darvinistinen evoluutioteoria selittää ihmisen olemassaolon arvoituksen ja koska uskonnot pitävät kiinni näkemyksestään, että jumala ohjaa kaikkea biologista ja inhimillistä kehitystä, ovat uskonto ja tiede kilpailijoita, jotka esittävät yhteensovittamattomia väitteitä.[8]

Toista käsitystä edustaa esimerkiksi edesmennyt paleontologi ja evoluutiobiologi Stephen Jay Gould, joka esitteli käsitteen nonoverlapping magisteria (”rinnakkaiset alueet”). Hänen mukaansa tiede käsittelee todellisuutta kun taas uskonto keskittyy arvokäsityksiin.[9] Kristillinen filosofi Alvin Plantinga katsoo, että luonnonvalinta ei selitä yksilöiden vakaumuksen syntymistä[8].

J. J. Haldane on arvostellut tieteellistä uskontokritiikkiä siitä, että myös näissä näkemyksissä esiintyy kaksi julkilausumatonta oletusta, joita ei voida todistaa tieteellisellä tutkimuksella. Nämä oletukset ovat säännöllisten vuorovaikutusten olemassaolo luonnossa sekä vakaan älykkyyden ilmeneminen ihmisissä. Tieteellisen naturalismi vahvaksi arvostelijaksi on noussut kanadalainen filosofi Charles Taylor, joka pitää naturalismia eräänlaisena ”poissulkevana humanismina”, joka asettaa ihmiset maailmankaikkeuden keskiöön ja samalla kieltää heiltä pyrkimykset ja tavoitteet sen maailman ulkopuolelta, jossa he elävät.[8]

Kristillinen teologi ja filosofi Nancey Murphy on esittänyt, että tiede ja uskonto ovat yhteensovitettavissa ja tieteellisen ja teologisen menetelmän välillä ei ole perustavaa eroa. Murphy uskoo, että teologinen menetelmäoppi voi kehittyä tieteellisen menetelmän tasolle. [8]

[muokkaa] Tieteilijät ja uskonnolliset tulkinnat todellisuudesta

Uskonnolliset fundamentalistit ajattelevat, että tieteellinen todistusaineisto voi tukea uskonnollisia käsityksiä. Luomisoppi, jonka mukaan Raamatun kertomus kaikkeuden luomisesta ja elämän syntymisestä on tosi ja että siksi kemiallinen evoluutio ja evoluutioteoria ovat epätosia, on esimerkki uskonnollisesta fundamentalismista.[10] Luomisopin kannattajat tulkitsevat Ensimmäisen Mooseksen kirjan sisältämän luomiskertomuksen kokemusperäisesti koeteltavana selityksenä ja etsivät todistusaineistoa elämän kehityksen kehitysopillista selitystä vastaan.[11] Myös älyllistä suunnittelijaa painottavat liikkeet pyrkivät luomisen tieteelliseen todistamiseen.[12]

Tieteen piirissä katsotaan yleisesti luomisopin ja älykkään suunnittelun kannattajien epäonnistuneen pyrkimyksessään esittää käsityksilleen tieteellisiä perusteluja.[13] Filosofi Sami Pihlströmin arvion mukaan yritykset tehdä jumalauskosta luonnontieteellisesti hyväksyttävä, havaittavaa todellisuutta selittävä selitysjärjestelmä ovat erittäin epäuskottavia. Pihlströmin mielestä on vaikea nähdä, kuinka mikään näistä kristillisistä koulukunnista voitaisiin ottaa vakavasti nykyaikana. Hänen mielestään mitä ilmeisimmin kaikkeuden olemassaoloa tai mitään todellisuudessa tapahtuvaa ei voida selittää (”missään edes etäisesti tieteellistä selittämisen käsitettä muistuttavassa mielessä”) viittaamalla jumalalliseen luomistekoon.[14]

Neuvostoliittolainen tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan arvosteli länsimaisten tähtitieteilijöiden uskonnollisia tulkintoja kaikkeudesta, kuten alkuräjähdysteorian uskonnollisia tulkintoja.

Ambarzumjanin mukaan aine pyrkii muodostamaan yhä uudenlaisia järjestelmiä, kun siirrytään pienemmistä järjestelmistä suurempiin. Ambarzumjanin mukaan voidaan kuvitella, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ambarzumjanin mielestä havaitsemaamme osaa kaikkeudesta ei voida kutsua kaikkeudeksi, koska on täysin mahdollista, että havaitsemamme osa kaikkeutta on vain osa suurempaa järjestelmää, joka voi puolestaan olla osa suurempaa järjestelmää ja niin edelleen. Ambarzumjan varoitti tekemästä lähiympäristöämme koskevista havainnoista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä koko kaikkeuden suhteen. Havaitsemaamme kaikkeuden osaa Ambarzumjan kutsui metagalaksiksi. Ambarzumjanin mukaan aivan hyvin voi olla muita samanlaisia metagalakseja, jopa ääretön määrä.[15]

[muokkaa] Suomalaista keskustelua

Suomessa esimerkiksi Eino Kailan, Raimo Tuomelan ja Ilkka Niiniluodon[16] tieteellistä maailmankatsomusta edustavat uskontoja arvostelevat puheenvuorot ovat epäilemättä suoraan tai epäsuorasti vaikuttaneet monien kansalaisten käsityksiin uskonnosta ja uskonnollisen uskon järkiperäisen hyväksyttävyyden ongelmasta. Toisaalta kaikki merkittävät suomalaisfilosofit eivät ole esiintyneet avoimen uskonnonvastaisina, vaan heidän suhteensa uskontoon on ollut puolueettomampi tai myönteinen. Kuitenkaan varsinaisesti uskovaisiksi tunnustautuvia suomalaisia älymystön edustajia ei teologipiirien ulkopuolella ole kovin helposti löytynyt. Eniten tilaa julkisuudessa heistä sai luultavasti edesmennyt fysiikan emeritusprofessori K. V. Laurikainen, joka koetti vakuuttaa kuulijansa siitä, että kvanttifysiikka johtaa uskonnolliseen käsitykseen todellisuudesta.[17]

Filosofi Ilkka Niiniluoto.
Filosofi Ilkka Niiniluoto.

Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan maailmankuva on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi Raamattuun) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Maailmankuva on epätieteellinen, jos se sisältää tieteellisen maailmankuvan kanssa ristiriidassa olevia väitteitä. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tällaisessa ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla.[18]

Uskonnollisiin arvovaltoihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää tieteellisesti todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat tieteen menetelmää koskevia kriittisyyden ja puolueettomuuden vaatimuksia. Mikään tai kukaan arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin arvovaltoihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät myöskään kelpaa tieteelliseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Itse nämä elämykset voidaan kylläkin asettaa psykologian tutkimuskohteeksi, ja niiden syntytavalle voidaan yrittää antaa tieteellinen selitys.[18]

Uskonnollinen maailmankuva on Niiniluodon mukaan edellä mainitussa mielessä epätieteellinen, jos se sisältää väitteitä, jotka ovat ristiriidassa tieteen tulosten kanssa. Uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva voivat tässä suhteessa joutua ristiriitaan keskenään.[18]

Niiniluodon mukaan tieteellinen ja uskonnollinen maailmankuva voivat olla joissakin tapauksissa yhteensopivia. Tieteellinen ja uskonnollinen maailmankatsomus ovat hänen mukaansa kuitenkin ristiriidassa keskenään. Uskontojen arvovaltoina pitämiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on Niiniluodon mukaan välttämättä ristiriidassa tieteen epädogmaattisen menetelmän kanssa. Tieteellisen maailmankatsomuksen kannattaja hyväksyy arvokäsityksen, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen keskeinen tavoite on totuus, ja tieto-opin, jossa sallitaan vain kriittinen tieteellinen menetelmä todellisuutta koskevan tiedon muodostamisen välineeksi.[19]

Sami Pihlström luonnehtii tieteen tehtäväksi todellisuuden yhä syvemmän kuvaamisen: havaittujen ilmiöiden selittämisen ja ennustamisen sekä selitysjärjestelmien muodostaminen ilmiöiden syistä. Tiede pyrkii kertomaan millainen todellisuus on, etsimään totuutta, hankkimaan tietoa todellisuudesta. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteellisen todellisuuskäsityksen kannattajien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti 1877 itseäänkorjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja ”apriorisen” käsitysten muodostamisen menetelmään nähden.[20] Pihlströmin mukaan uskonnollisen maailmankuvan ja maailmankatsomuksen perustava ongelmallisuus suhteessa tieteeseen näyttää olevan seurausta siitä, etteivät todellisuuden kuvaileminen ja selittäminen, jotka ovat tieteen keskeisiä tehtäviä, edellytä uskonnollisia oletuksia. Tiede voi hänen mielestään periaatteessa vastata kaikkiin selityskysymyksiin olettamatta mitään ”henkistä” tai ”jumalallista” ainesta selitystensä taakse.[21] Pihlström muistuttaa, että Ilkka Niiniluodon näkemykset on hyvä pitää mielessä arvioitaessa niin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon esittämiä kantoja tieteen ja uskonnon yhteensopivuudesta kuin myös uskonnollisten tieteenharjoittajien todisteluja omien uskonnollisten vakaumustensa puolesta.[22]

Pihlströmin mukaan uskonto on inhimillisen elämän ongelmallinen osa, jonka hyväksyttävyyden arvioinnista jokaisen, niin uskovan kuin ei-uskovankin, on otettava omassa elämässään sekä älyllinen että moraalinen vastuu. Kaiken uskontojen arvostelun lähtökohtana on omakohtainen älyllinen vastuu, jatkuva valmius itsensä arvosteluun, sekä yksilön että yhteisön tasolla.[23] Pihlströmin mukaan se käytännöllinen jumalausko, joka on hänen mielestään periaatteessa (ongelmallisesti) oikeutettavissa, ei nojaudu mihinkään tiedolliseen arvovaltaan. Se ponnistaa hänen mukaansa ihmisen aidoista uskonnollisista kokemuksista. Pihlström toteaa, että jos joku kykenee omasta elämästään kumpuavilla kysymyksillä rakentamaan uskontonsa, jumalansa, hänellä on siihen oikeus. Mutta jos hän sortuu tukeutumaan pelkästään järjestäytyneiden uskontojen arvovaltaisina pitämien kirjoitusten välityksellä itsensä ilmaisevaan jumaluuteen, hän Pihlströmin mukaan ”epäinhimillistää uskonnon”, koska kaikki uskonnot ovat ihmisen luomuksia.[24]

Uskontoa koskevat käsitykset kytkeytyvät usein yleisempiin ajattelutaipumuksiin, jotka voivat muuttua vain vähitellen, jatkuvan keskustelun ja kyseenalaistamisen myötä. Uskontoja arvostelevan älymystön edustajan on Pihlströmin mukaan turha kuvitella, että uskova henkilö olisi kovinkaan kiinnostunut hänen todisteluistaan. Silti (paradoksaalisesti) hänen on Pihlströmin mielestä jatkettava keskustelua, jossa koetetaan pohtia sitä, kuinka todellisuus tulisi mahdollisimman vastuullisesti hahmottaa. Samalla uskonnon arvostelusta välittämistä voidaan Pihlströmin mielestä pitää elämänsä ja toimintansa perustasta kiinnostuneen uskovan ihmisen keskeisenä älyllisenä velvollisuutena. Uskova ei saisi sulkea silmiään ja jättää ateistisia vastaväitteitä sikseen. Keskustelusta kieltäytymistä seuraa helposti uppoaminen relativismiin eli näkemykseen, jonka mukaan kaikki käsitykset ovat yhtä oikeutettuja.[25]

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Tapio Puolimatka: Usko, tieto ja myytit, s. 48. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-26-5347-8.
  2. ↑ Putnam 1997
  3. ↑ Kai Nielsen: Naturalism without Foundations. Prometheus Lectures. Amherst, New York: Prometheus Books, 1996. ISBN 1-57392-076-2.
  4. ↑ Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 16. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  5. ↑ Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 17. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  6. ↑ Dawkins, Richard: Jumalharha. (Alkuteos: The God delusion, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-00-1.
  7. ↑ Dawkins, Richard: When Religion Steps on Science's Turf. Free Inquiry, 1998, nro Volume 18, Number 2, s. 18–19. (englanniksi)
  8. ↑ 8,0 8,1 8,2 8,3 James Swindal: Faith and Reason The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  9. ↑ Stephen Jay Gould: Nonoverlapping Magisteria. Natural History, 1997, nro 106 (March 1997), s. 16–22. (englanniksi)
  10. ↑ Pihlström 2001
  11. ↑ Esimerkiksi Answers in Genesis ja The True.Origin Archive (englanniksi)
  12. ↑ Esimerkiksi William A. Dembski: Älykkään suunnitelman idea: Silta luonnontieteen ja teologian välillä. (Alkuteos: Intelligent design: The bridge between science and theology, 1999.) Suomeksi toimittanut Matti Leisola. Lahti: Datakirjat, 2002. ISBN 951-98558-1-5.
  13. ↑ Pihlström 2001
  14. ↑ Pihlström 2001
  15. ↑ Ambarzumjan, V. A. (Redakteur): Struktur und Formen der Materie: Dialektischer Materialismus und moderne Naturwissenschaft. Wissenschaftlicher Rat für philosophische Fragen der Naturwissenschaft beim Institut für Philosophie der Akademie der Wissenschaften der UdS. Berlin: VEB Deutscher Verlag der Wissenschaften, 1969.
  16. ↑ Kaila 1986; Tuomela 1983, 1987; Niiniluoto 1984, 1994
  17. ↑ Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 17. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  18. ↑ 18,0 18,1 18,2 Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta, s. 80–81. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
  19. ↑ Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta, s. 88. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
  20. ↑ Pihlström 2001 Sisältää viittauksen teokseen Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta, s. 88. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4. .
  21. ↑ Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 68-69. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  22. ↑ Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  23. ↑ Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 28. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  24. ↑ Pihlström 2001
  25. ↑ Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 28. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Baggini, Julian: Ateismi: Lyhyt johdanto. (Atheism: A very short introduction, 2003.) Suomentaneet Erkki Hartikainen, Suvi Laukkanen ja Paula Vasama. Helsinki: Kustannus Oy Vapaa Ajattelija, 2005. ISBN 951-98702-1-0.
  • Churchland, Patricia Smith: Neurofilosofia. (Brain-wise: Studies in neurophilosophy, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2004. ISBN 952-5202-81-X.
  • Dawkins, Richard: Jumalharha. (The God delusion, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-00-1.
  • Dennett, Daniel C.: Lumous murtuu: Uskonto luonnonilmiönä. (Breaking the spell: Religion as a natural phenomenon, 2006.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5202-96-0.
  • Enqvist, Kari: Valo ja varjo. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-25063-5.
  • Enqvist, Kari: Kosmoksen hahmo. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27916-1.
  • Enqvist, Kari: Vien rucolan takaisin. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29692-9.
  • Harris, Sam: Uskon loppu: Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. (The end of faith: Religion, terror, and the future of reason, 2004.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2007. ISBN 978-952-5202-99-1.
  • Helenius, Timo, Timo Koistinen & Sami Pihlström (toim.): Uskonnonfilosofia. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
  • Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
  • Tuomela, Raimo: Tiede, toiminta ja todellisuus: Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet. Filosofian kirjasto 11. Helsinki: Gaudeamus, 1983. ISBN 951-662-334-4.

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Suomeksi

[muokkaa] Englanniksi

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteilij%C3%B6iden_esitt%C3%A4m%C3%A4_uskontokritiikki
Henkilökohtaiset työkalut