Tic-liike

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tic-liikkeitä

Tic-liike eli hermoväre tarkoittaa nykimisoiretta tai lihasnyintää, joka esiintyy tahdosta riippumatta jatkuvasti toistuvina lyhyinä liikesarjoina etenkin kasvojen, kaulan ja hartioiden lihaksissa. Niitä esiintyy yleisen arvion mukaan 10 prosentilla lapsista. Tyypillisimmin tic on 7–15-vuotiaiden poikien oire. Se on pojilla 3–4 kertaa yleisempi kuin tytöillä.[1] Tyypillisiä tic-oireita ovat silmien räpyttely, irvistely, huulien nuoleskelu ja olkapäiden kohottelu. Nykimishäiriö voi ilmetä myös äänioireina kuten niiskutuksena, rohinana, yskimisenä, viheltelynä, ääntelynä joka muistuttaa koiran haukkumista tai sylkemisenä. Monimuotoiset nykimiset ovat useiden lihasryhmien laajoja, perättäisiä liikkeitä, esimerkiksi hyppely ja tanssimaiset liikkeet. [2] Nykimisoire on lapsilla yleensä tilapäinen, ajan myötä se vähenee itsestään. Vaikeimmillaan tic-liikkeet ovat noin 10 vuoden iässä ja helpottuvat usein nuoruusiässä. Tic-liikkeet ovat yhtenä keskeisenä oireena Touretten oireyhtymässä.[2]

Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tic-liikkeet ovat nykykäsityksen mukaan olennaisilta osin keskushermoston motorisia toimintoja säätelevien hermoverkostojen neurologinen häiriö[3]. Tic-liikkeiden tarkkaa syntymekanismia ei tunneta, mutta perinnöllisten tekijöiden osuutta pidetään merkittävänä. Dopaminergisten tyvitumakkeiden toiminnan ja dopamiininkuljettajaproteiinin poikkeavuudet ovat tärkeimmät etiologiaa koskevat hypoteesit. Myös streptokokki‑infektion on arveltu olevan yhteydessä nykimis‑ ja pakko‑oireiden alkamiseen, mutta suoraa syysuhdetta ei ole kyetty osoittamaan.[4] Tardiiviksi dyskinesiaksi kutsuttu pysyvä tic-oireisto voi syntyä myös antipsykoottisten lääkkeiden käytön seurauksena[5].

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tic-liikkeitä pidettiin ennen ankarasta yliminästä johtuvana neuroottisluonteisina häiriöinä. Tic-oireita pidettiin vaikeasti poistettavina, mutta suomalaiset psykiatrit suosittelivat silti potilaiden hoitamista psykoterapialla ja vaikeimmissa tapauksissa jopa psykiatrisilla sairaalajaksoilla ja tilapäisellä rauhoittavalla lääkityksellä. Psykiatrien mukaan tic-potilaan psyykkinen jännitys johtaisi ilman hoitoa persoonallisuuden kaventumiseen, vaikka varsinainen tic-oire häviäisikin itsestään lapsen kasvaessa. Psykoterapian tarkoituksena oli päästä keskustelemalla käsiksi tiedostamattomiin ongelmakohtiin suhteessa vanhempiin tai omiin pelkoihin sekä itseen kohdistettuihin vaatimuksiin.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Annikki Kivalo ja Tuula Louhimo: Lasten Tic-oire. Duodecim 1979: 95:113–118. http://www.terveysportti.fi/d-htm/articles/1979_3_113-118.pdf
  2. a b terveyskirjasto.fi
  3. Matti Huttunen: Nykimishäiriöt (Touretten oireyhtymä). Lääkärikirja Duodecim 6.11.2011. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00524
  4. Pertti Rintahaka: Touretten oireyhtymä ja muut Nykimishäiriöt. http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo96486.pdf
  5. Duodecim terveyskirjasto Antipsykoottien haittavaikutukset. Matti O. Huttunen. 23.7.2008. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=lam00033 (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. Annikki Kivalo ja Tuula Louhimo: Lasten Tic-oire. Duodecim 1979: 95:113–118. Sivu 117/25. http://www.terveysportti.fi/d-htm/articles/1979_3_113-118.pdf.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]