Thomas Macaulay

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Thomas Macaulay
Thomas Macaulay vuonna 1856 otetussa valokuvassa.
Thomas Macaulay vuonna 1856 otetussa valokuvassa.
Syntynyt 25. lokakuuta 1800
Rothley Temple, Ison-Britannian kuningaskunta
Kuollut 28. joulukuuta 1859 (59 vuotta)
Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta
Tutkimusala historia
Tutkinnot Trinity College
Tunnetuimmat työt The History of England from the Accession of James the Second

Thomas Babington Macaulay, Macaulay of Rothleyn paroni (25. lokakuuta 1800 Rothley Temple, Ison-Britannian kuningaskunta28. joulukuuta 1859 Lontoo)[1] oli merkittävä brittiläinen historioitsija, esseisti, runoilija ja whig-puoluetta edustanut poliitikko. Macaulay tunnetaan parhaiten Englannin historiaa käsittelevistä töistään. Hänen pääteoksensa on vuosina 1848–1861 ilmestynyt viisiosainen The History of England from the Accession of James the Second (tunnetaan myös nimellä History of England). Hänellä on katsottu olleen myös merkittävä vaikutus länsimaistumiskehitykseen Intiassa.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thomas Macaulayn suku oli lähtöisin Hebrideiltä Skotlannista. Hänen isänsä oli orjuuden ja orjakaupan vastaisesta toiminnastaan tunnettu hyväntekijä Zachary Macaulay. Macaulayn isä oli herätysliikkeen kannattaja ja äiti kveekari. Hän oli vanhin vanhempiensa yhdeksästä lapsesta. Macaulayn ilmiömäinen muisti ja kirjallinen lahjakkuus ilmenivät jo lapsena. Hän kirjoitti kahdeksanvuotiaana tiivistelmän Englannin historiasta sekä ”The Battle of Cheviot” -nimisen romanttisen runoelman Walter Scottin tyyliin.[1][2] Juuri Scottin suosittujen romaanien kautta hän kiinnostui monien aikalaistensa tavoin maansa historiasta. Myöhemmin Macaulay ilmoitti tavoitteekseen tuottaa jotain, mikä syrjäyttäisi Scottin proosan suosiossa.[3]

Macaulay kävi aluksi yksityiskoulua ja opiskeli vuodesta 1818 Cambridgen Trinity Collegessa, jonka jäsenenä hän oli 1824–1831. Macaulayn isä oli kasvattanut hänet toryksi, mutta hän omaksui opiskeluaikanaan intohimoisesti whig-aatteen, osin tuttavansa Charles Austinin vaikutuksesta. Hän sai vaikutteita myös utilitaristi Jeremy Benthamilta. Macaulay tutustui myös moniin muihin nuoriin älyköihin ja saavutti mainetta puhetaidon alalla. Hänen kirjallinen läpimurtonsa oli 1825 whig-puolueen lehdessä Edinburgh Review’ssä julkaistu essee John Miltonista, joka teki hänestä välittömästi kuuluisan ja arvostetun. Hän julkaisi samassa lehdessä vuosien varrella monia historiallisia aiheita käsitelleitä esseitä sekä kirjallisuusarvosteluja.[1][2][4]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Macaulay opiskeli lakia ja pääsi vuonna 1826 asianajajaksi, mutta ei pyrkinyt luomaan uraa sillä alalla. Isänsä liiketoimien epäonnistuttua Macaulay elätti koko perheen kirjoitus- ja opetustyöllä. Hän hakeutui myös politiikkaan, ja hänet valittiin 1830 parlamentin alahuoneeseen lordi Lansdownen avustuksella tämän kontrolloimasta Calnen kääpiövaalipiiristä. Macaulay puolusti vuoden 1832 äänioikeusuudistusta vuosina 1831 ja 1832 parlamentissa niin innokkaasti, että hänet julistettiin yhdeksi aikansa taitavimmista puhujista. Reformin toteuduttua hänet valittiin parlamenttiin uudesta Leedsin vaalipiiristä. Heinäkuussa 1832 hänet nimitettiin Intian asioista vastanneen johtokunnan (Board of Control) sihteeriksi, ja hän tuki hallituksen esityksiä Intian hallinnon uudistamisesta ja Itä-Intian kauppakomppanian toimiluvan uusimisesta. Macaulay vaikutti myös päätökseen kieltää orjakauppa Britannian siirtomaissa. Hän kuului isänsä tavoin orjuudenvastustajien Anti-Slavery Societyyn.[1][2][4]

Taloudellisista syistä Macaulay vastaanotti hyvin palkatun viran Kalkutassa toimineen Brittiläisen Intian ylimmän neuvoston (Supreme Council) jäsenenä. Hän toimi tehtävässä vuosina 1834–1838 ja vaikutti tuona aikana merkittävästi kehitykseen Intiassa. Hän loi Intiaan länsimaisen koulujärjestelmän, joka perustui englannin kielen ja kirjallisuuden opetukseen. Lainopillisen komitean puheenjohtajana hän myös korosti kansalaisten tasavertaisuutta lain edessä ja laati Intialle uuden rikoslain, joka toimi sittemmin myöhemmän lainsäädännön perustana.[1][2] Intialaisiin ja näiden omaan kulttuuriin Macaulay suhtautui väheksyvästi ja ennakkoluuloisesti.[5] Helmikuussa 1835 kirjoittamassaan kuuluisassa ”Muistiossa opetuksesta” hän totesi muun muassa ”En ole löytänyt heidän [orientalistien] joukosta yhtäkään, joka voisi kieltää, että yksi minkä tahansa hyvän eurooppalaisen kirjaston hylly oli arvokkaampi kuin koko syntyperäisten intialaisten ja arabialaisten kirjallisuus”.[6][7] Hän toivoi myös, että länsimainen koulutus saisi ainakin sivistyneet intialaiset luopumaan perinteisistä uskonnoistaan.[6] Macaulaylla on katsottu olleen niin suuri vaikutus englannin kielen käyttöön Intiassa, että brittiläisen kulttuurin omaksuneita intialaisia kutsutaan yhä haukkumanimellä ”Macaulayn lapset”.[5]

Palattuaan Englantiin Macaulay valittiin parlamenttiin Edinburghista, ja hän toimi 1839–1841 sotaministerinä lordi Melbournen hallituksessa. Hän joutui jättämään tehtävänsä whigien hävittyä vaalit. Seuraavina vuosina Macaulay kannatti esityksiä viljatullien kumoamisesta. Whigien palattua valtaan hän oli vielä 1846–1847 John Russellin hallituksessa valtion kassaministerinä (Paymaster General), mutta hän oli jo menettänyt aiemman kiinnostuksensa politiikkaan ja putosi parlamentista vuoden 1847 vaaleissa laiminlyötyään vaalipiirinsä asiat. Tästä eteenpäin Macaulay keskittyi pääasiassa kirjalliseen työhönsä. Hänet valittiin vielä uudelleen parlamenttiin Edinburghista vuonna 1852, mutta pian kehittyneen sydänsairauden vuoksi hän osallistui politiikkaan enää vain vähän.[1][2]

Macaulaylle myönnettiin päärinarvo vuonna 1857, jolloin hänestä tuli paroni Macaulay of Rothley, mutta hän ei huonon terveytensä vuoksi esiintynyt kertaakaan ylähuoneen istunnoissa. Hän eli elämänsä viimeiset vuodet Lontoon Campden Hillissä. Kuoltuaan vuonna 1857 hänet haudattiin Westminster Abbeyyn, niin sanottuun runoilijoiden nurkkaan. Hän oli kuollessaan naimaton.[1][2]

Työ historioitsijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thomas Macaulay, John Partridgen maalaama muotokuva.

Macaulayn tunnetuin työ on viisiosainen The History of England from the Accession of James the Second, joka käsittää Englannin historian vuosilta 1685–1702. Teoksen oli alkujaan pitänyt jatkua vuoteen 1820, mutta se jäi kesken Macaulayn kuollessa. Hän oli aloittanut työn valmistelun jo 1839, mutta se keskeytyi välillä ja eteni hitaasti kirjoittajan huolellisuuden ja loputtomien korjausten vuoksi. Ensimmäinen osa ilmestyi joulukuussa 1848. Toisen osan ilmestyttyä vuonna 1849 teoksesta tuli välitön menestys englanninkielisissä maissa. Kolmas ja neljäs osa ilmestyivät myös menestyksen saattelemina joulukuussa 1855, mutta viidettä, Vilhelm III:n valtakauden loppuun asti ulottunutta osaa Macaulay ei ehtinyt julkaisemaan eläessään. Se ilmestyi postuumisti hänen sisarensa Hannah Trevelyanin toimittamana vuonna 1861.[1][2]

History of England oli aikanaan suuri myyntimenestys. Kahta ensimmäistä osaa myytin neljässä kuukaudessa 13 000 kappaletta ja kahta seuraavaa kymmenessä viikossa 26 000 kappaletta. Parin vuosikymmenen aikana julkaisustaan koko teosta myytiin yhteensä 140 000 kappaletta pelkästään Britanniassa, ja myyntiluvut Yhdysvalloissa olivat vastaavaa luokkaa. Tuon ajan brittiläisistä kirjailijoista vain Walter Scottin ja Charles Dickensin kirjoja myytiin yhtä paljon. History of England käännettiin ainakin saksaksi, puolaksi, hollanniksi, tanskaksi, ruotsiksi, unkariksi, venäjäksi, tšekiksi, ranskaksi, espanjaksi ja persiaksi.[1][4] Teoksen ensimmäinen osa on ilmestynyt suomeksi Julius Krohnin kääntämänä vuonna 1866 nimellä Englannin historia Jaakop II:n walta-istuimelle noususta alkain.[8]

Macaulayn History of Englandin on sanottu yhdessä Henry Hallamin töiden kanssa luoneen pohjan whigiläiselle tulkinnalle Englannin historiasta. Teoksen keskipisteenä on vuosien 1688–1689 mainio vallankumous, jonka merkitystä Macaulay korosti edistyksellisten arvojen kannalta ratkaisevana tapahtumana. Tämä näkökulma painotti erityisesti whigien ansioita, sillä juuri heidät voitiin nähdä noiden samojen arvojen ylläpitäjinä.[1] Macaulayn näkemyksen mukaan Englannin historia oli ennenkaikkea ”edistyksen historiaa” ja maan henkinen sekä tekninen kehitys ja kansainvälinen mahtiasema olivat parlamentarismin kehityksen ansiota, joka taas oli seurausta whigien vuonna 1688 toteuttamasta verettömästä kumouksesta. Macaulay tuomitsi sekä hallitsijoiden yksinvaltiuden että alempien yhteiskuntaluokkien radikalismin ja näki liberaalin uudistuspolitiikan suurimman merkityksen olevan sen kyvyssä ratkaista rauhanomaisesti yhteiskunnallisia ristiriitoja. Myös Hallam oli ylistänyt mainiosta vallankumouksesta seurannutta perustuslaillisen hallinnon kehitystä ja itsevaltiuden kukistumista teoksessaan The Constitutional History of England from the Accession of Henry VII to the Death of George II (1827). Macaulayn mukaan se oli ”puolueettomin kirja”, mitä hän koskaan oli lukenut. Itse hän oli valmis myös historioitsijan roolissa edistämään omia poliittisia näkemyksiään.[3] Vaikka Macaulay ei kirjoittaessaan pyrkinytkään puolueettomuuteen, hänen tekstiään pidettiin arvossa sen näkemyksellisyyden, eloisan kuvauksen sekä koruttoman ja sujuvan tyylin vuoksi.[2] Lopputulosta on luonnehdittu suoranaiseksi taideteokseksi.[1] Macaulayn vaikutus aikalaistensa käsityksiin oli suuri, ja hänen on sanottu olleen Britannian vaikutusvaltaisen kansallisen menneisyyden tulkitsija koko 1800-luvun jälkipuoliskon ajan.[3]

Macaulay kirjoitti viimeisinä vuosinaan myös Encyclopaedia Britannicaan henkilöartikkeleita useista Englannin historian vaikuttajista.[1][2]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Macaulay säilyi kotimaassaan erittäin arvostettuna historioitsijana vielä puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen. Myöhemmin häntä on arvosteltu muun muuassa puolueellisuudesta, englantilaisen kulttuurin ja edistysajattelun kohottamisesta ylimielisesti universaaleiksi normeiksi sekä hänen materialistisesta katsomuksestaan. Arvostelijoiden joukossa ovat olleet Thomas Carlyle, Matthew Arnold ja John Ruskin. Lisäksi Macaulay ei arvostanut jo omana aikanaan Saksassa kehittynyttä uudentyyppistä tieteellistä historiantutkimusta, joten myöhemmästä näkökulmasta hänen tekstinsä vaikutti kritiikittömältä ja yksipuoliselta. Macaulayn laajan tietämykseen, taitavan sommittelun ja katkeamatta jatkuvan eloisan kerronnan ansiosta History of England -teosta pidetään heikkouksistaan huolimatta yhä brittiläisessä historiankirjoituksessa loistavana esityksenä.[1]

Macaulayn tulkintaa Englannin historiasta ylläpitivät myöhemmin hänen sisarenpoikansa George Otto Trevelyan ja tämän poika George Macaulay Trevelyan, jotka olivat molemmat myös merkittäviä historioitsijoita.[1] Macaulayn jalanjäljissä kulki myös harrastelijahistorioitsijana poliittisen uransa ohella toiminut Winston Churchill, joka myös katsoi Englannin historian olevan leimallisesti edistyksen historiaa.[9]

Macaulaysta on julkaistu lukuisia elämäkertoja.

Muita teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lays of Ancient Rome, runokokoelma (1842)
  • Critical and Historical Essays, esseekokoelma (1843)
  • Biographical Essays, esseekokoelma (1851)
  • Speeches, puhekokoelma (1853)
  • Miscellaneous writings (1860)

Lady Trevelyan julkaisi Macaulayn kootut teokset ensin kahdeksassa osassa vuonna 1866 ja uudelleen kaksitoistaosaisina (ns. Albany-laitos) vuonna 1898.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n Michael David Knowles: Thomas Babington Macaulay, Baron Macaulay (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 13.10.2013.
  2. a b c d e f g h i j Nordisk familjebok (1912), s. 337–339 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 13.10.2013.
  3. a b c Eino Lyytinen: Englannin 1800-luvun historiankirjoitus, s. 116–118. Teoksessa Historiankirjoituksen historia (toim. Päivi Setälä, Pekka Suvanto & Matti Viikari). Gaudeamus, Helsinki 1983.
  4. a b c John Simkin: Thomas Babington Macaulay (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 13.10.2013.
  5. a b Soutik Biswas: Recalling Thomas Macaulay's English legacy (englanniksi) BBC News India 12.12.2012. Viitattu 13.10.2013.
  6. a b Benedict Anderson: Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua, s. 140 (suom. Joel Kuortti). Vastapaino, Tampere 2007.
  7. Minute on education (1835) by Thomas Babington Macaulay (englanniksi) Columbian yliopisto. Viitattu 1.11.2014.
  8. Englannin historia Jaakob II:n valtaistuimelle noususta alkain Fennica-tietokanta.
  9. Eino Lyytinen: Englannin 1900-luvun historiankirjoitus, s. 164. Teoksessa Historiankirjoituksen historia.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]