The Searchers

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee musiikkiyhtyettä. Samannimisestä elokuvasta katso Etsijät.
The Searchers
(1959– )
Tiedot
Tyylilaji: merseybeat, pop rock, rock
Kotipaikka: Englannin lippu Liverpool
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.the-searchers.co.uk
Jäsenet
John McNally soolokitara, laulu
Spencer Davis rytmikitara, kitarasyntetisaattori, laulu
Frank Allen bassokitara, laulu
Scott Ottaway rummut, laulu
Entiset jäsenet
Tony Jackson bassokitara, laulu (1960–1964)
Mike Pender kitara, laulu (1960–1985)
Chris Curtis rummut, laulu (1960–1966)
John Blunt rummut (1966–1969)
Billy Adamson rummut (1970–1998)
Eddie Rothe rummut (1998–2010)

The Searchers on englantilainen merseybeat-, pop-, ja rockyhtye, joka perustettiin Liverpoolissa vuonna 1959. Yhtyeen tunnetuimpia hittejä ovat ”Sweets for My Sweet”, ”Sugar and Spice”, ”Needles and Pins”, ”Don’t Throw Your Love Away”, ”When You Walk in the Room” ja ”Love Potion No. 9”. Näistä hiteistä kaikkiaan kolme ylsi Britannian listaykköseksi. Yhtye otti nimensä vuoden 1956 lännenelokuvan Etsijät mukaan.

Yhtyeen historiassa on tapahtunut paljon kokoonpanomuutoksia mutta sen kulta-aikana vuosina 1963–1964 siinä soittivat John McNally (kitara ja laulu), Mike Pender (kitara ja laulu), Tony Jackson (basso ja laulu) ja Chris Curtis (rummut ja laulu). McNally on heistä ainoana mukana nykyisessä kokoonpanossa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen ja ensimmäiset vuodet: 1959–1963[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John McNally ja Mike Pender olivat innostuneet rock and rollista 1950-luvun lopulla muun muassa Buddy Hollyn innoittamana. He ryhtyivät esiintymään kapakoissa ja muissa julkisissa tiloissa Bootlessa ja Litherlandissa. Kaksikosta kasvoi pian yhtye, kun joukkoon liittyi laulusolisti Big Ron Woodbridge. Hän ei kuitenkaan viipynyt yhtyeessä pitkään, vaan hänet korvasi Johnny Sandon. Samalla siihen liittyivät basisti Tony Jackson sekä rumpali Chris Curtis. Yhtye nimettiin John Waynen tähdittämän Etsijät-elokuvan mukaan Johnny Sandon & The Searchersiksi. Vaikka siitä muodostui merkittävä beat-yhtye Merseysiden ympäristössä, jätti Johnny Sandon yhtyeen joulukuussa 1961 siirtyen The Remo Fouriin.[1]

Sandonin lähtö merkitsi muutoksia lauluosuuksien jakoon. Tony Jackson, Mike Pender ja Chris Curtis ryhtyivät kaikki päälaulajiksi, kun taas John McNally vastasi taustaharmonioista. Yhtye harjoitteli muutaman kuukauden, minkä jälkeen siitä tuli liverpoolilaisen The Iron Door -klubin vakioesiintyjä. Toinen liverpoolilaisyhtye, The Beatles, nousi listoille marraskuussa 1962 kappaleellaan ”Love Me Do”, mikä innoitti Searchersin managerinsa Les Ackerleyn avittamana tekemään demon levytyssopimuksen toivossa. Iron Doorissa nauhoitetun äänitteen kolme lainakappaletta olivat The Driftersin hitti ”Sweets for My Sweet”, The Kingston Trion ”All My Sorrows” sekä Bobby Comstockin ”Let’s Stomp”. Pye Recordsin Tony Hatch vakuuttui kuulemastaan ja teki sopimuksen Searchersin kanssa.[1]

The Beatlesin tavoin myös The Searchers teki esiintymisiä Hampurin Star-Clubilla. 1. maaliskuuta 1963 sen esiintyminen nauhoitettiin ja kappaleet julkaistiin myöhemmin albumilla. Lisäksi Brenda Lee -cover ”Sweet Nothin’s” ilmestyi Philips Recordsin julkaisemana singlenä ja se nousi Britannian listasijalle 48 lokakuussa 1963.[1]

Menestyksen huipulla: 1963–1964[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Sweets for My Sweet” -kappaleen demo vakuutti Tony Hatchin niin suuresti, että hän koki, ettei hänen tarvinnut muuta kuin nauhoittaa yhtyeen esitys paremmella äänitystekniikalla. Merseybeat-yhtyeille tyypillisesti Searchers levytti oman versionsa The Driftersin alkuperäisversiota nopeatempoisempana. Kappale nousi Britannian listaykköseksi, mihin vaikutti erityisesti televisioesiintyminen ITV:n Thank Your Lucky Stars -ohjelmassa. ”Sweets for My Sweetin” seuraajaksi valittiin tuottaja Tony Hatchin sävellys ”Sugar and Spice”, joka ylsi listakakkoseksi.[1]

The Beatlesin kaksi ensimmäistä albumia olivat nousseet Britannian listaykkösiksi kaikkiaan 51 viikon ajaksi, ja olosuhteiden vuoksi myös Searchers julkaisi ensimmäisen albuminsa Meet The Searchers, joka nousi listan toiselle sijalle. Neljä albumin kappaleista julkaistiin myös lokakuussa 1963 listaykköseksi nousseella EP:llä Ain’t Gonna Kiss Ya. ”Ain’t Gonna Kiss Yan” ja ykköshitti ”Sweets for My Sweetin” lisäksi albumille ja EP:lle sisältyivät muun muassa Don and Deweyn ”Farmer John” sekä The Cloversin ”Love Potion No. 9”, josta tuli seuraavana vuonna yhtyeen suurin hitti Yhdysvalloissa sen noustua listan kolmannelle sijalle.[1]

Yhtyeen seuraavan albumin kanssa pidettiin kiirettä, ja Sugar & Spice ilmestyi esikoislevyn tavoin vuonna 1963. Sillä oli nimikkohitin lisäksi muun muassa alun perin The Coastersin esittämä ”Ain’t That Just Like Me”, joka saavutti Searchersin levyttämänä menestystä Yhdysvalloissa. Sugar & Spicen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu myös Richard Barrettin ”Some Other Guy”.[1]

Yhtyeen kolmas hitti oli Sonny Bonon ja Jack Nitzschen kirjoittama ”Needles and Pins”, joka nousi Britannian listaykköseksi.[1] Searchersin jäsenet olivat kuulleet kappaleen ensi kerran Hampurissa, missä sen oli esittänyt Cliff Bennett and The Rebel Rousers.[2] Yhtye päällekkäisäänitti kuusikielisen kitaran saadakseen sen kuulostamaan 12-kieliseltä. Samoihin aikoihin Beatlesin manageri Brian Epstein lähestyi Searchersia, mutta yhtye ei halunnut itselleen manageria, jonka alaisuudessa se jäisi toisen yhtyeen varjoon. Yhtyeelle kaavailtiin myös osaa Saturday Night Out -elokuvasta, mutta tekijöiden kiinnostus Searchersia kohtaan hiipui, kun basisti Tony Jackson jätti yhtyeen. Hänet korvasi entinen Cliff Bennett and The Rebel Rousers -jäsen Frank Allen.[1]

Searchers saavutti kolmannen listaykkösensä neljän Pye Recordsin julkaiseman singlen aikana, kun ”Don’t Throw Your Love Away” nousi brittilistan kärkeen.[1] Kappale oli alkujaan The Orlons -yhtyeen esittämä ja sen esitteli Searchersille Pye Recordsin tiedottaja Pat Pretty. ”Don’t Throw Your Love Away” jäi samalla alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi singleksi.[2] Toukokuussa 1964 ilmestyi yhtyeen kolmas albumi It’s The Searchers, joka sisälsi muun muassa viimeisimmät listahitit ”Needles and Pins” ja ”Don’t Throw Your Love Away”. Mukana oli myös cover-versio Don Gibsonin country-laulusta ”Sea of Heartbreak”.[1]

Alkujaan Barbara Lewisin tulkitsema ”Someday We’re Gonna Love Again” ylsi myös Britannian top 20:een. Sitä seurasi Jackie DeShannonin ”When You Walk in the Room”, joka nousi kolmannelle sijalle, ja on säilyttänyt maailmanlaajuisesti suosionsa oldies-radiokanavien soittolistoilla. ”Bumble Bee” ylsi puolestaan Yhdysvaltain top 30:een. Rumpali Chris Curtisin suostuttelemana Searchers levytti uransa aikana myös lukuisia folk-lauluja. Yksi niistä oli Malvina Reynoldsin ”What Have They Done to the Rain”, jonka sanoitus käsitteli ydintuhoa. Searchersin levyttämänä sekin nousi Britanniassa top 20:een.[1]

Suosion taantuminen: 1965–1967[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Searchersin neljäs albumi Sounds Like Searchers ilmestyi maaliskuussa 1965.[3] Se nousi Britannian listasijalle kahdeksan ja oli viimeinen Britanniassa listalle noussut Searchersin studiolevy.[4] Yhtye saavutti myös top 10 -hitin amerikkalaista alkuperää olleella kappaleella ”Goodbye My Love”, jonka alkuperäinen sanoitus sisälsi homoseksuaalisia viittauksia. Ne kuitenkin poistettiin Searchersin versiosta. Yhdysvalloissa kappale julkaistiin nimellä ”Goodbye My Lover, Goodbye”, koska paikallisella julkaisijalla oli ennestään oikeudet samannimiseen lauluun. Vuonna 1965 julkaistiin myös Searchersin ensimmäinen single, jonka yhtyeen jäsenet olivat itse tehneet. Kyseessä oli Chris Curtisin ja Tony Penderin kirjoittama ”He’s Got No Love”. Curtis tosin myönsi myöhemmin, että kappaleen sävel oli varastettu The Rolling StonesinThe Last Timesta”.[1] ”He’s Got No Love” pääsi Britannian listasijalle kaksitoista.[4] Seuraava single, alkujaan Bobby Darinin esittämä ”When I Get Home”, ylsi sijalle 35. Sitä seurannut P. F. Sloanin ”Take Me for What I’m Worth” nousi sijalle 20 jääden samalla Searchersin viimeiseksi kahdenkymmenen myydyimmän joukkoon nousseeksi singleksi. Joulukuussa 1965 ilmestyi toinen albumi saman vuoden aikana, Take Me for What I’m Worth, jolla oli niin rock-, pop- kuin folk-laulujakin.[1][4] Tämän jälkeen Searchersilta ei ilmestynyt uutta studioalbumia ennen vuotta 1972.[5]

Vuoden 1966 keväällä Searchers julkaisi singlenä versionsa Rolling Stonesin kappaleesta ”Take It or Leave It”. Yleisö alkoi kuitenkin menettää kiinnostuksensa yhtyeeseen, eikä kappale noussut Britanniassa sijaa 31 korkeammalle. Saman vuoden Australian-kiertueella rumpali Chris Curtis riitanntui yhtyekavereidensa kanssa ja erosi yhtyeestä. Menetys oli huomattava, sillä Curtisilla oli merkittävä osuus niin levytettyjen kappaleiden valinnassa, kuin lavaesiintyjänäkin. Samoihin aikoihin The Hollies oli antanut ”Have You Ever Loved Somebody” -kappaleensa Searchersin levytettäväksi. Uuden rumpalin John Bluntin kanssa äänitetty ”Have You Ever Loved Somebody” nousi lokakuussa sijalle 48, eikä Searchers sen jälkeen enää koskaan palannut Britannian singlelistalle.[1][4]

Tammikuussa 1967 ilmestynyt single ”Popcorn, Double Feature” oli psykedeelisvaikutteinen protestilaulu, jota on samalla pidetty osoituksena siitä, ettei yhtye ollut varma musiikillisesta suunnastaan. Sitä seurannut ”Western Union” oli hitti Ruotsissa. Marraskuussa 1967 ilmestynyt ”Second Hand Dealer” oli yhtyeen viimeinen single, jonka julkaisi Pye Records. Kappale oli yhtyeen jäsenten, Mike Penderin ja Frank Allenin yhdessä kirjoittama, ja se käsitteli Penderin mieltymistä vanhoihin esineisiin.[1]

Levy-yhtiön vaihdoksia: 1968–1972[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pye Recordsilta The Searchers siirtyi Liberty Recordsin alaisuuteen. Kyseisen yhtiön usko yhtyeen kykyihin oli kuitenkin alhainen. Vuonna 1968 ilmestynyt single ”Umbrella Man” ei saanut osakseen radiosoittoa. Samoin kävi myös vuoden 1969 singleille ”Kinky Kathy Abernathy” ja ”Somebody Shot the Lollipop Man”, joista jälkimmäinen julkaistiin pseudonyymillä Pasha. Kaikki kolmea edellämainittua singleä kirjoitti Kenny Young, joka tunnetaan parhaiten The Driftersin ”Under the Boardwalk” -hitin tekijänä. Searchersin viimeinen Libertyn julkaisema single oli Andy Kimin ”Shoot ’Em Up Baby”, joka julkaistiin ainoastaan Länsi-Saksassa vuonna 1969.[1]

Searchersin uusi levy-yhtiö RCA Records oli Libertya selkeämmin perillä siitä, mitä se halusi yhtyeen kanssa tehdä. Ensimmäinen RCA:n julkaisema single oli vuonna 1971 julkaistu ”Desdemona”, joka nousi Yhdysvalloissa top 100:een.[1][5] Se oli samalla ensimmäinen äänite, jolla oli mukana uusi rumpali Billy Adamson. Vuonna 1972 ilmestynyt karibialaistyylinen ”Vahevala” on puolestaan Searchersin ainoa kappale, jossa soitetaan steel pan -rumpua. Samana vuonna ilmestyi studioalbumi Second Take, joka sisälsi uusi versioita yhtyeen vanhoista hiteistä. Vuonna 1973 julkaistiin singlenä Neil Sedakan kirjoittama ”Solitaire”, jonka on sanottu sisältävän Mike Penderin kaikkien aikojen parhaan laulusuorituksen. ”Solitairen” levyttivät myöhemmin myös Andy Williams ja The Carpenters.[1]

Vuosina 1974–78 Searchersilta ei ilmestynyt lainkaan uutta materiaalia.[5]

Tauon jälkeen uudestaan levyttämään: 1979–1982[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Searchers palasi levytysten pariin vuonna 1979, jolloin ilmestyi Sire Recordsin julkaisema albumi The Searchers.[1] Siltä julkaistiin singlenä The Recordsin Will Birchin kirjoitama ”Stars in Her Eyes”, joka päivitti ”Needles and Pins” -hitin soundia. Birch kirjoitti kappaleen myös yhtyeen seuraavalle albumille, vuonna 1981 ilmestyneelle Play for Todaylle. Levy-yhtiö Sire piti kyseistä ”Love’s Melodya” niin vakuuttavana, että albumi julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Love’s Melodies.[1]

Vuonna 1982 Searchers siirtyi PRT Recordsille, joka omisti yhtyeen Pye-aikakauden materiaalin. Asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Yhtyeeltä ilmestyi samana vuonna single ”I Don’t Want to Be the One” / ”Hollywood”, mutta uutta studioalbumia ei koskaan saatu valmiiksi.[1]

Kaksi Searchersia: 1985–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Searchersin jäsenet alkoivat lähestyä keski-ikää, joten Mike Pender päätti perustaa oman yhtyeensä nuorempien muusikoiden kanssa. Häntä kiellettiin esiintymästä The Searchersin nimellä, joten näistä ajoista lähtien on säännöllisiä esiintymisiä The Searchersin lisäksi tehnyt myös erillinen Mike Pender’s Searchers.[1] Uudeksi solistiksi otettiin Spencer James, joka lauloi myös yhtyeen toistaiseksi viimeisellä, vuonna 1990 ilmestyneellä studioalbumilla Hungry Hearts. Se sisälsi muun muassa uusioversion ”Needles and Pins” -hitistä.[1][6]

Rumpali Billy Adamson lähti yhtyeestä vuonna 1998 siirtyen vaimonsa johtamalle catering-alalle. Adamsonin korvasi Eddie Rothe.[1]

Yhtyeestä vuonna 1964 eronnut basisti Tony Jackson kuoli 18. elokuuta 2003 raskaasta alkoholin käytöstä seuranneeseen diabetekseen, sydänvaivoihin sekä kirroosiin. Alkuperäinen rumpali Chris Curtis kuoli kotonaan 28. helmikuuta 2005.

The Searchers oli pääesiintyjä Joensuun Ilovaarirockissa 15. heinäkuuta 2011[7] ja seuraavana päivänä yksi Parikkalan Kovan päivän illan esiintyjistä.

Kokoonpanot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John McNally = kitara ja laulu
  • Spencer James = kitara ja laulu
  • Frank Allen = basso ja laulu
  • Scott Ottaway = rummut ja laulu (aikaisempi rumpali oli Eddie Rothe)

Tunnetuin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John McNally = kitara ja laulu
  • Mike Pender = kitara ja laulu
  • Tony Jackson = basso ja laulu
  • Chris Curtis = rummut ja laulu

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Meet The Searchers  (1963)
  • Sugar & Spice  (1963)
  • It’s The Searchers  (1964)
  • Sounds Like Searchers  (1965)
  • Take Me for What I’m Worth  (1965)
  • Second Take  (1972)
  • The Searchers  (1979)
  • Play for Today  (1981)
  • Hungry Hearts  (1990)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x The Searchers: 40th Anniversary Collection -CD-levyn kansilehti, kirjoittanut Spencer Leigh (Sanctuary/Castle CMEDD 726)
  2. a b Nyman 2009, s. 164.
  3. Sounds Like Searchers by The Searchers : Reviews and Ratings - Rate Your Music Rate Your Music. Viitattu 21.1.2013. (englanniksi)
  4. a b c d ChartArchive - The Searchers ChartArchive. Viitattu 21.1.2013. (englanniksi)
  5. a b c Albums by The Searchers : Reviews and Ratings - Rate Your Music Rate Your Music. Viitattu 22.1.2013. (englanniksi)
  6. Hungry Hearts by The Searchers : Reviews and Ratings - Rate Your Music Rate Your Music. Viitattu 24.1.2013. (englanniksi)
  7. Ilovaarirock 2011

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]