The Move

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
The Move
(19661972)
Tiedot
Tyylilaji: rock
pop
beat
psykedeelinen rock
progressiivinen rock
Kotipaikka: Englannin lippu Birmingham, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli: englanti
Sivusto: The Move Online
Jäsenet
Bev Bevan, Chris Kefford, Carl Wayne, Roy Wood,
Levy-yhtiöt
Deram Records, Regal Zonophone, Fly Records, Harvest Records

The Move oli brittiläinen psykedeelistä rockia, popia ja varhaista heavy metal -musiikkia esittänyt yhtye, joka perustettiin Birminghamissa vuonna 1966. Yhtyeen johtohahmo oli soolokitaristi-laulaja Roy Wood. Muut alkuperäiskokoonpanon jäsenet olivat Carl Wayne (laulu), Trevor Burton (rytmikitara ja laulu), Chris Kefford (basso ja laulu) ja Bev Bevan (rummut). The Moven musiikissa on yhtymäkohtia sellaisten aikalaisyhtyeiden kuin The Beatlesin kokeellisuuteen ja The Whon rajuuteen.

Yhtyeen vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkumenestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Move aloitti uransa varsin näyttävästi. Vuoden 1966 aikana kokoonpano sai kuuluisuutta hurjilla julkisuustempuillaan. Yhtyeen esityksiin saattoivat kuulua television särkeminen kirveellä, pommien paukuttelu ja jopa lavalle raahatun auton hajottaminen. Kaikki tämä tehtiin tarkoin harkitun suunnitelman mukaan, sillä yhtyeen kokenut manageri Tony Secunda tiesi, että yleisön mielenkiinto olisi herätettävä jo ennen The Moven ensimmäisen singlen ilmestymistä. Debyyttisingle "Night of Fearin" esittelytilaisuudessa Marquee-klubilla joulukuussa 1966 The Moven jäsenet olivat pukeutuneet gangstereiksi ja esittivät näyttävän ja tuhoavan show'n, johon rekvisiittana kuului kolme paloautoa. Tilaisuudesta seurasi etusivun juttu, joka lisäsi The Moven mainosarvoa ja takasi sille imagon, jolla oli helppo myydä levyjä. Yhtyeen myöhempi arvostus perustuu kuitenkin sen musiikilliseen osaamiseen ja vahvaan lauluun.

"Night of Fear" nousi tammikuussa 1967 brittilistan toiselle sijalle. Jotkut lehtimiehet tuomitsivat levyn puhtaaksi LSD-matkaksi, mutta yhtyeen jäsenet eivät halunneet kommentoida väitettä. Kun Flower-Power-liike rantautui Britteinsaarille saman vuoden alkukesällä, oli The Movella tarjolla rakkauden kesään täydellisesti istuva single "I Can Hear the Grass Grow", joka jatkoi edeltäjänsä menestystä kavuten viidenneksi Englannin listoilla.

Pääministerin suuttumus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin samana vuonna Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Harold Wilson haastoi yhtyeen kunnianloukkauksesta oikeuteen sen käytettyä single-levynsä "Flowers in the Rain" mainonnassa seksuaalisesti vihjailevaa pilapiirrosta Wilsonista. Wilson voitti oikeudenkäynnin, ja oikeus määräsi hänen saamaan kaikki The Movelle kuuluvat tekijänoikeuskorvaukset kyseisestä kappaleesta. Wilson lahjoitti tästä lähteestä saamansa tulot pysyvästi hyväntekeväisyyteen. Oikeuden päätös on yhä voimassa. Itse single nousi lokakuussa brittilistan toiselle sijalle. Tämän tapauksen jälkeen yhtye päätti jättää julkisuustemppunsa ja keskittyä pääpainoisesti musiikkiin.

Suosio säilyy, mutta rivit rakoilevat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samaan aikaan The Move oli The Beatlesin ja The Rolling Stonesin ohella eniten julkisuutta saanut yhtye Englannissa. Aikaisemmin samana vuonna kokoonpanon jäsenet vierailivat taustalaulajina The Jimi Hendrix Experiencen albumilla Axis: Bold as Love (1967). Yhtyeen menestystä jatkoi single "Fire Brigade" (brittilistan kolmas sija maaliskuussa 1968). Keväällä Chris Kefford erosi yhtyeestä ja Trevor Burton ryhtyi soittamaan bassoa. Samoihin aikoihin ilmestyi myös yhtyeen ensimmäinen albumi The Move , joka oli näyttö sen pop-rocktyylistä. Levy sisälsi myös yhtyeen jatkossa käyttämiä puhallin- ja jousisovituksia. Huhtikuussa 1968 albumi saavutti korkeimman sijoituksensa nousten Britannian lp-myynnissä sijalle 15.[1] The Move kävi konsertoimassa myös Suomessa Helsingin Kulttuuritalolla joulukuussa 1967[2].

Etupäässä singleistään tunnetuksi tulleen The Moven pahin pettymys oli viidennen singlen eli kesällä 1968 ilmestyneen "Wild Tiger Womanin" jääminen Top-50:n ulkopuolelle. Kappale ei tuntunut kiinnostavan ostavaa yleisöä, ja yhtyeellä olikin edessään erilaisten musiikillisten kokeilujen sävyttämä loppuvuosi. Move päätti toistaiseksi pysytellä vanhalla linjallaan julkaisten joulukuussa kuudennen singlensä "Blackberry Wayn", jonka levytyksessä oli käytetty aiempaa enemmän sellon kaltaisia orkesterisoittimia. Kappale, josta löytyi selviä yhtymäkohtia The Beatlesien klassikkoon Penny Laneen, nousi Top Ten -listan kärkipaikalle.

Vuonna 1969 The Moven rivit alkoivat rakoilla. Musiikillisten erimielisyyksien seurauksena Trevor Burton erosi kokoonpanosta heti vuoden alussa. Hänen tilalleen tuli bassokitaristi Rick Price. Tämän lisäksi yhtye vaihtoi manageria ja esiintyi entistä vähemmän.The Move konsertoi toisen kerran Helsingin Kulttuuritalolla maaliskuussa 1969[2]. Loppukesällä singlehitti "Curly" nosti yhtyeen nimen taas listoille.

Raskas tyylivaihe ja yhtyeen hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraava lp-levy oli Shazam (1970). Yhtye siirtyi musiikissaan monipuolisempaan ja raskaampaan ilmaisuun. Albumia pidetään usein varsin onnistuneena. Sen kannen suunnitteli Mike Sheridan. Levy sisältää muun muassa heavy metal -tyylisen kappaleen "Hello Susie" ja jousikvartetin säestämän balladin "Your Beautiful Daughter". Levyn myötä Roy Wood alkoi saada arvostusta lahjakkaana ja monitaitoisena muusikkona ja sovittajana. Vuoden 1970 loppupuolella laulaja Carl Wayne jäi pois kokoonpanosta siirtyen soolouralle ja kabareehen. Hänen seuraajakseen tuli kitaristi-laulaja Jeff Lynne (entinen Idle Racen jäsen), joka soitti myös koskettimia ja bassoa. Samaan aikaan yhtye luopui esiintymisistä lähes kokonaan ja keskittyi sävellys- ja levytystyöhön.

Seuraavilla singleillään "Brontosaurus" ja "When Alice Comes Back To Farm" sekä albumillaan Looking On (1970) The Move siirtyi kokonaan Led Zeppelinin ja Black Sabbathin kaltaisen heavy metal -musiikin suuntaan. Seuraavana vuonna Rick Price erosi ja yhtye jatkoi kolmimiehisenä. Viimeisenä levynä ilmestyi Message from the Country (1971), jonka arvostettu amerikkalainen Rolling Stone -lehti valitsi vuoden albumiksi. Levyn saama vastaanotto oli kuitenkin kaupallisesti ajatellen suhteellisen vaatimaton huolimatta Lynnen ja Woodin osoittamasta monilahjakkuudesta niin säveltämisen kuin laulullisen ilmaisun saralla. Vielä samana vuonna julkaistiin singlet "Tonight" ja "Chinatown" sekä vuoden 1972 puolella "California Man", joka nousi Top Ten -hitiksi. Roy Wood ja Jeff Lynne alkoivat kuitenkin keskittää aikaansa Electric Light Orchestran perustamiseen ja tulevan projektin valmistelu vei siksi paljon aikaa, että keväällä 1972 The Move lopetti toimintansa.

Hajoamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Moven hajoamisen seurauksena Electric Light Orchestraan tuli mukaan myös Bev Bevan. ELO:n ensilevyn jälkeen Roy Wood jäi pois kokoonpanosta jatkaen perustamassaan Wizzard-yhtyeessä ja samanaikaisesti alkaneella soolourallaan. Bev Bevan ja Jeff Lynne työskentelivät pitkään Electric Light Orchestran jäseninä. 1980-luvulla Bevan nähtiin myös toisen birminghamilaisyhtyeen, Black Sabbathin, rumpalina.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Move (1968)
  • Something Else from The Move (1969) (viiden kappaleen EP-levy)
  • Shazam (1970)
  • Looking On (1970)
  • Message from the Country (1971)

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Night of Fear (1967)
  • I Can Hear The Grass Grow (1967)
  • Flowers in the Rain (1967)
  • Fire Brigade (1968)
  • Wild Tiger Woman (1968)
  • Blackberry Way (1968)
  • Curly (1969)
  • Brontosaurus (1970)
  • When Alice Comes Back to the Farm (1970)
  • Tonight (1971)
  • Chinatown (1971)
  • Do Ya (1972)

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John Van Der Kisten kirjoittama yhtyehistoriikki kokooma-albumin Looking Back...The Best of The Move kansivihossa (julkaisija Music Collection International Ltd., Lontoo 1998)
  • Vernon Joynson: The Tapestry of Delights. The Comprehensive Guide to British Music of The Beat, R&B, Psychedelic and Progressive eras 1963-1976 (julkaisija Borderline Productions, Glasgow 1996)
  • Musiikkilehti Musa n:o 1,2 /1974 The Story of Move, Roy Wood... (julkaisija Graafinen Kustannus Oy)
  • Gary Hermanin: "The Move: mainline pop and stage outrage". The Move

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Chartstats
  2. a b Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.