Temppeliherrain ritarikunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Temppeliherrain ritarikunta (lat. Pauperes commilitones Christi Templique Solomonici) oli keskiajalla ristiretkien aikaan perustettu veljeskunta, joka vaikutti laajalti Euroopassa ja Lähi-idässä vuosina 11191307. Temppeliherrain ritarikunta oli ensimmäinen hengellisistä ritarikunnista, ja sen säännöt ja organisaatio olivat esikuvana useille muille ritarikunnille. Temppeliherrat olivat alun perin vaatimattomia soturimunkkeja, mutta heidän järjestönsä kasvoi pian yhdeksi keskiajan Euroopan taloudellisesti vaikutusvaltaisimmista järjestöistä. Temppeliherrojen vaurauden kasvaessa heitä alettiin pelätä ja he alkoivat saada vihamiehiä. Lopulta 1300-luvun alussa Temppeliherrain ritarikunta hävitettiin ja sen jäsenet joutuivat vainojen kohteeksi.

Järjestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temppeliherrojen risti.

Temppeliherrat olivat munkkiveljeskunta, ja ritarikunnan jäsenet vannoivat köyhyys- ja siveysvalan. Munkkien tavoin temppeliherrat osallistuivat päivän kaikkiin hetkipalveluksiin ja rukoilivat säännöllisesti. Uhkapeli, kiroileminen ja juovuksissa esiintyminen oli kielletty. Temppeliherrat nukkuivat yhteisissä makuusaleissa ja söivät ateriansa yhdessä. He eivät kuitenkaan eläneet munkkien tavoin luostarissa, eikä heiltä edellytetty samanlaista omistautumista pyhille teksteille. Temppeliherrojen tärkein velvollisuus oli uskon puolesta sotiminen.[1]

Temppeliherrat saivat paavilta useita erivapauksia, jotka soivat heille muun muassa veronkanto-oikeuden hallitsemillaan alueilla, mikä johti heidän varallisuutensa ja vaikutusvaltansa nopeaan kasvuun. Osa ritarikunnan jäsenistä keskittyi kokonaan pankkitoimintaan, sillä ristiretkeläiset uskoivat usein kalleutensa temppeliherrojen huostaan.

Ritarikunnan johdossa oli suurmestari, joka oli vastuussa ainoastaan paaville. Suurmestarista seuraava oli senesalkki ja hänestä seuraava marsalkka. Heidän alapuolellaan olivat provinssien komentajat eli mestarit, jotka toimivat suurmestarin alaisuudessa. Provinsseja olivat Antiokia, Akvitania, Apulia, Aragon, Englanti, Jerusalem, Jerusalemin kuningaskunta, Kreikka, Poitou, Portugali, Provence, Saksa, Sisilia, Tripoli ja Unkari. Provinssit oli jaettu taloihin eli preceptoreihin, joilla jokaisella oli oma komentajansa.

Ritarikunnan jäsenet jakaantuivat neljään ryhmään:

  • ritarit, jotka muodostivat raskaan ratsuväen
  • asemiehet, jotka muodostivat kevyen ratsuväen ja jotka värvättiin alemmasta säädystä kuin ritarit
  • talonpojat, jotka huolehtivat ritarikunnan maaomaisuudesta
  • kappalaiset, jotka huolehtivat ritarikunnan hengellisistä tarpeista.[2]

Suurmestarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temppeliherrain ritarikunnan viimeinen suurmestari Jacques de Molay
  1. Hugues de Payens (11191136)
  2. Robert de Craon (11361147)
  3. Everard des Barres (11471151)
  4. Bernard de Tramelay (11511153)
  5. André de Montbard (11531156)
  6. Bertrand de Blanquefort (11561169)
  7. Philippe de Milly (11691171)
  8. Eudes de Saint-Amand (11711179)
  9. Arnaud de Toroge (11791184)
  10. Gérard de Ridefort (11841189)
  11. Robert de Sablé (11891193)
  12. Gilbert Hérail (11931200)
  13. Philippe du Plaissis (12011209)
  14. Guillaume de Chartres (12091218)
  15. Pierre de Montaigu (12181232)
  16. Armand de Périgord (12321244)
  17. Guillaume de Sonnac (12441250)
  18. Richard de Bures (12441247(?))
  19. Renaud de Vichiers (12501252)
  20. Thomas Béraud (12521273)
  21. Guillaume de Beaujeu (12731291)
  22. Thibaud Gaudin (12911292)
  23. Jacques de Molay (12921312)

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Munkki Bernhard Clairvauxlainen kehitti Temppeliherrojen ohjesäännöstön.

Temppeliherrain ritarikunnan syntyhistoria juontaa juurensa aina varhaiskeskiajalle, jolloin lännellä oli kaksi päämäärää: pyrkiä pysäyttämään islamin eteneminen Euroopan mantereelle ja vallata Jerusalem.lähde? Vuonna 1095 paavi Urbanus II sanoi Clermontissa Ranskassa, että "antakaa niiden jotka ovat rosvoja tulla ritareiksi". Niinpä 27. marraskuuta 1095 kristityt lähtivät ensimmäiselle ristiretkelle Palestiinaan valloittaakseen Jerusalemin takaisin muslimeilta. Saavutettuaan voiton ristiretkeläiset perustivat neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1099, Jerusalemin kuningaskunnan.

Joulupäivänä vuonna 1119 yhdeksän ranskalaisritaria perusti Hugo Paynsilaisen ja Godfrey de Saint Adhemarin johdolla munkkiritarien veljeskunnan suojelemaan kristittyjä pyhiinvaeltajia Lähi-idässä[3]. Muut nimeltä tunnetut perustajat olivat Archambaud de Saint-Aignan, Payen de Montdidier, Geoffrey Bissot ja Rossal (tai Roland).[4] Perimätiedon mukaan heidän päämajansa sijaitsi Salomon temppelin raunioissa, minkä vuoksi ritarikunta otti viralliseksi nimekseen "Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät ritarit"[3]. Järjestö kuitenkin tunnettiin paremmin nimillä Temppeliherrain ritarikunta, Temppeliherrat tai Temppeliritarit. Joissain yhteyksissä kuulee myös käytettävän muotoja Temppelinherrat ja Temppelinritarit.

Ritarien ohjesäännöstön ja köyhyysvalan loi heidän merkittävä liittolaisensa ja ystävänsä Bernhard Clairvauxlainen. Sääntöjen mukaan jäsenen tuli olla ritari ja aatelinen sekä luovuttaa omaisuutensa ritarikunnalle. Bernhardin ansiosta temppeliherrat saivat arvostusta ja paavi Honorius II:n tuen. Paavin vahvistuksen ritarikunta sai 1128[3]. Lopulta vuonna 1139 paavi Innocentius II määräsi, että ritarikunta oli kaikkien maallisten lakien yläpuolella ja vain paavin määräysvallan alainen[3]. Paavin tuen ja luottamuksen saavuttaminen oli Temppeliherroille tärkeä voitto ja yksi merkittävimmistä syistä järjestön vaikutusvallan kasvamiseen.

Nousu ja rappeutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo järjestön alkuajoista lähtien Temppeliherrojen vauraus alkoi kasvaa. Vaikka kukin temppeliherra vannoi köyhyysvalan, ei se estänyt itse järjestöä vaurastumasta. Sekä Bernhard Clairvauxlaisen vaikutusvalta että paavin hyväksyntä johtivat siihen, että veljeskunta sai suuren määrän lahjoituksia sekä rikkaista aatelissuvuista tulevilta jäseniltään että varakkailta pyhiinvaeltajilta. Ritarikunta laajeni nopeasti, ja uusia preceptoreita perustettiin muiden muassa Antiokiaan, Aragoniaan, Portugaliin ja Tripoliin.

Toisen ristiretken aikaan ritarikuntaan kuului jo 600 ritaria, ja 1100-luvulla temppeliherrain ritarikunnasta tuli Syyrian ja Palestiinan suurimpia maanomistajia. Lisäksi temppeliherrat omistivat runsaasti rakennuksia ja tontteja Euroopassa, esimerkiksi Pariisissa sekä Lontoossa, jossa heillä oli muun muassa oma satamalaituri[5]. Vuosina 1191–1192 ritarikunta omisti koko Kyproksen saaren[5]. Ritarikunta aloitti pankkitoiminnan kyetäkseen paremmin hallinnoimaan paisuvaa omaisuuttaan. Temppeliherrat harjoittivat rahanlainaamista, vaikka kirkko oli kieltänyt koronkiskonnan laittomana toimintana.

Vuonna 1128 Temppeliritarit aloittivat tehokkaan rahoituskampanjan, jonka ansiosta he saivat uusia maa-alueita, rikkauksia ja jäseniä. He rakensivat mm. kirkkoja, viinitiloja ja tiilitehtaita. He myös kasvattivat viljaa jonka sitten myivät toisiin maihin suojelemillaan vienti- ja tuontireiteillä. He uskottelivat, että rahoitusta käytettäisiin Jerusalemin puolustukseen, ja että anteliasta lahjoittajaa odottaisi jo paikka taivaassa. Kampanjan onnistuminen oli varhainen esimerkki Temppeliritarien taloudellisesta kyvykkyydestä.

Temppeliherrat loivat perustan nykyiselle pankkilaitokselle,[6] ja he keksivät muun muassa šekin esimuodon. Sen avulla kykeni nostamaan haluamansa summan rahaa missä tahansa temppeliherrojen omistamassa pankissa. Heidän luomiaan käytäntöjä ja periaatteita käytetään yhä nykyisessä pankkilaitoksessa.lähde? Vuoteen 1150 mennessä Temppeliherrain ritarikunnan tehtävä olikin muuttunut pyhiinvaeltajien suojelemisesta pankkitoiminnan harjoittamiseksi.

Temppeliherrat rikastuivat Lähi-idän ryöstämisellä nopeasti ja nousivat Euroopan merkittävimpien ja vaikutusvaltaisimpien ritarikuntien joukkoon. He pystyivät kouluttamaan jopa 300 ritaria 8 kuukaudessa. Enimmillään järjestöön kuului lähes 20 000 jäsentä, joista tosin vain kymmenesosa oli ritareita[5]. Heillä oli myös oma yksityinen laivastonsa, joka kuljetti maksua vastaan pyhiinvaeltajia ja tavaraa Pyhään maahan.

Temppeliherrat kokivat pahan sotilaallisen tappion Hattinin taistelussa.

Ritarikunnan sotilaallinen voima kasvoi samaa tahtia taloudellisen mahdin kanssa. Temppeliherrat olivat 1100-luvulla yhdessä johanniittain kanssa Lähi-idän parhaita sotilaita. Temppeliherrain sotilaallinen mahti alkoi kuitenkin ajan oloon murentua. 4. heinäkuuta 1187 ristiretkeläiset, mukaan lukien suuri joukkio temppeliritareita, kohtasivat Saladinin johtaman sotajoukon Hattinissa. Jo ennen taistelua suurin osa raskain haarniskoin varustetuista temppeliritareista nääntyi hengiltä paahtavassa auringonpaisteessa, ja loput kaatuivat tai teloitettiin. Silloinen suurmestari Gérard de Ridefort, jonka epäonnistuneet strategiat osittain johtivat ristiretkeläisten häviöön, joutui vihollisten käsiin, vaikka ritariston sääntöihin kuului taistella kuolemaan asti. Saladin vapautti de Ridefortin, joko lunnaita vastaan tai siksi, että hän oli suostutellut temppeliritareita luovuttamaan hänelle tärkeän linnoituksen. Saladin valtasi Jerusalemin kaksi kuukautta myöhemmin.

Temppeliherrojen sotilaallinen merkitys väheni 1200-luvulla, sillä vapaaehtoisia ei enää tullut Euroopasta entiseen tapaan. Myös hengellisten ritarikuntien keskinäinen kilpailu alkoi heikentää temppeliherroja. Akkon kukistuttua 1291 temppeliherrat siirsivät päämajansa Kyprokselle. Kyprokselta ritarikunta siirtyi pian Etelä-Ranskaan.[7] Tämän jälkeen järjestön vaikutusvalta Euroopassa kasvoi, mutta samalla sen maine alkoi kärsiä.

Tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suhtautuminen hengellisiin ritarikuntiin muuttui kielteisemmäksi 1200-luvun loppupuolella. Ritarikuntien olemassaolon tarkoitus kyseenalaistettiin, sillä ritarikunnat eivät enää hoitaneet niitä velvoitteita, joita varten järjestöt oli alun perin perustettu. Kateus rikkaita ja maallisten lakien yläpuolella olevia temppeliherroja kohtaan kasvoi vähitellen avoimeksi vainoksi.

Temppeliherrain ritarikunnalle pahasti velkaantunut Ranskan kuningas Filip IV Kaunis päätti 1300-luvun alussa tuhota liian varakkaaksi ja vaikutusvaltaisiksi käyneet temppeliritarit[3]. Filip käytti ovelasti hyväkseen niitä huhuja, joita ritarikunnasta oli alkanut kiertää.[7] Paavi Klemens V kutsui loppuvuodesta 1306 temppeliherrojen suurmestarin Jacques de Molayn Roomaan ja ehdotti, että johanniitat ja temppeliherrat yhdistyisivät yhdeksi ritarikunnaksi. Paavi myös ehdotti uutta ristiretkeä. Molay torjui kummatkin ehdotukset.[8]

Vuonna 1384 ilmestyneessä kirjassa julkaistu kuva, jossa temppeliherroja poltetaan roviolla.

Tämän jälkeen paavi taipui Filipin painostuksen edessä. Huhujen varjolla Filip IV vangitutti kaikki Ranskan temppeliherrat samana päivänä perjantaina 13. lokakuuta vuonna 1307. Vangittujen joukossa oli myös järjestön suurmestari Jacques de Molay. Heitä syytettiin kerettiläisyydestä.[3] Myöhemmin Klemens V käski vangitsemaan temppeliherrat koko kristikunnassa ja poisti heidän etuoikeutensa. Filipin käskystä ranskalaiset takavarikoivat temppeliritarien omaisuuden, joka oli paljon luultua pienempi, Ranskan kruunulle[3].

Vangittuja temppeliherroja kuulusteltiin, ja heidät saatiin kidutuksen avulla tunnustamaan, tai niin ainakin väitettiin kansalle, että ritarikunnassa oli syyllistytty seuraaviin tekoihin:


Vankeudesta päästyään monet temppeliherrat kiistivät nämä syytökset, mutta ritarikunnan maine oli jo tahrattu. Vuonna 1310 satoja ranskalaisia temppeliherroja poltettiin roviolla harhaoppisina, ja vuonna 1312 Klemens V julisti Temppeliherrain ritarikunnan lakkautetuksi[3]. 18. maaliskuuta 1314 Temppeliherrain ritarikunnan viimeinen suurmestari Jacques de Molay poltettiin hitaasti hengiltä, ei roviolla kuten usein luullaanlähde?, Pariisissa. Poltettaessaan hän kirosi Filip IV:n ja Klemens V:n.

Sen verran syytteissä oli perää, että uuden temppeliherran ritariksi lyömistä edelsi torstai-illasta perjantai-iltapäivään kestänyt kova kidutus, jossa joukko muslimiasuisia vanhempia ritareita yritti saada kokelaan kieltämään Kristuksen - näin siksi, että temppeliherran tärkein tehtävä oli muslimeja vastaan taistelu, ja järjestön johto halusi varmistua että jäsenritariksi lyötäisiin vain niin kovia miehiä että he kestäisivät tällaisen pakottamisen. Perjantaista lauantain keskiyöhön kokelasta hoidettiin vammoistaan ja sunnuntain keskiyöllä, perinteisellä Kristuksen ylösnousemuksen hetkellä, alkoi jumalanpalvelus jossa tämän kovan kokeen läpäisseet kokelaat lyötiin ritareiksi ja he saivat valkean viittansa.lähde?

Järjestön lakkauttamisen jälkeen temppeliherrojen omaisuus siirtyi Ranskassa valtiolle, samoin maaomaisuus Kastiliassa ja Englanissa. Muualla omaisuus jaettiin muiden veljeskuntien haltuun. Myös osa temppeliherroista liittyi johanniittoihin. Portugalissa ritarikunta jatkoi toimintaansa nimellä Kristuksen veljeskunta, sillä temppeliherrojen katsottiin tehneen maalle suuria palveluksia reconquistan aikana. Skotlannissa se säilyi Ohdakkeen veljeskunnan nimellä.[3]

Legendoja ja myyttejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temppeliherrain ritarikunta on ollut pitkään suosittu salaliittoteorioiden kohde.

Noituussyytteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demoni Baphomet, jota Temppeliherrojen sen historian loppuvaiheissa väitettiin palvoneen.

Jo keskiajalla oli liikkeellä tarinoita, joiden mukaan Temppeliherrain ritarikunnan jäsenet harjoittivat noituutta. Heidän myös uskottiin olleen mahtavia alkemisteja, jotka keksivät Viisasten kiven, joka pystyisi muuttamaan minkä tahansa metallin puhtaaksi kullaksi.

Temppeliherrojen salaisista kokouksista oli liikkeellä monenlaisia huhuja. Nykyisinkään ei tiedetä, mitä temppeliritarit tekivät kokouksissaan, mutta heidän aikalaisensa ja vihamiehensä keksivät tarinoita kokousten todellisesta luonteesta. Aikalaistarinoiden mukaan temppeliherrat harjoittivat kokouksissaan saatananpalvontaa, mutta todennäköisesti nämä syytökset olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi taikauskoista pelkoa ja kuvittelua, jota Filip IV sittemmin käytti hyväkseen.

Vaikka syytökset noituuden harjoittamisesta eivät enimmäkseen pitäneet paikkaansa, eräät temppeliherrat kuitenkin kertoivat kuulusteluissa osallistuneensa demoni Baphometin palvontaan. He jopa väittivät Baphometin osallistuneen temppeliritarien kokouksiin ja rituaaleihin. Näiden kidutuksen alla annettujen lausuntojen uskottavuus on kuitenkin kyseenalainen.

Kätketyt aarteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temppeliherroista on liikkeellä lukuisia tarinoita, joiden mukaan he olisivat löytäneet useita kristillisiä aarteita. Heidän on väitetty löytäneen Salomon temppelin alta salaisen aarrekammion, jonka aarteiden joukkoon kuuluivat muiden muassa Liitonarkku ja Graalin malja. Temppeliherrojen aarteiden joukkoon on myös väitetty kuuluneen Aaronin sauva, Jeesuksen risti ja Mooseksen kymmenen käskyä. Tarina kertoo, että ritarikunnan oma laivasto vei rikkaudet Ranskasta linnoihin, jotka sijaitsivat Portugalissa, Espanjassa ja Skotlannissa. Erään legendan mukaan viimeisen suurmestarin Jacques de Molayn kuoleman myötä meni hautaan tietoja Temppeliritarien suurimmasta aarteesta, eli ihmeellisestä pisteestä. Sen on väitetty olleen jonkinlainen arkkitehtoninen salaisuus tai ihmeellinen koodi.

Järjestön elvytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat nykyiset kerhot ja yhdistykset kutsuvat itseään temppeliherroiksi ja vastaavilla nimillä ja väittävät polveutuvansa alkuperäisestä Temppeliherrain ritarikunnasta. On olemassa myös huhuja, joiden mukaan eräät vainoista selviytyneet temppeliritarit pakenivat Skotlantiin, missä he elvyttivät ja muodostivat uudelleen järjestönsä.lähde? Suositun salaliittoteorian mukaan Temppeliherrain ritarikunta jatkaisi nykyisinkin toimintaansa salaa vaikuttaen pörssikursseihin ja maailmantalouteen.lähde?

Erään vapaamuurareihin liittyvän legendan mukaan järjestö olisi vainoista selviytyneiden temppeliherrojen perustama. Yksikään tarina Temppeliherrain ritarikunnan uudelleensynnystä ei ole kuitenkaan saanut historiallisesti luotettavia todisteita. Todellisuudessa suurin osa temppeliherroista liittyi ritarikunnan lakkauttamisen jälkeen muihin hengellisiin ritarikuntiin, varsinkin johanniittoihin.lähde?

Temppeliherrat taiteessa ja populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtenä keskiaikaisen maailman voimakkaimmista ritarikunnista Temppeliherrain ritarikunta on esiintynyt kirjallisuudessa, elokuvissa, sarjakuvissa ja videopeleissä. Keskiaikaan sijoittuvissa tarinoissa temppeliherrat kuvataan yleensä militarististen uskonkiihkoilijoiden veljeskunnaksi. Nykyaikaan sijoittuvissa tarinoissa Temppeliherrain ritarikunta on usein kehittynyt maailmanlaajuiseksi salaseuraksi. Eräissä tarinoissa ei esiinny temppeliherroja, vaan tarinan päähahmot metsästävät Temppeliherrain ritarikunnan kätkettyä aarretta. Toisinaan aarre on temppeliherrojen haltuun joutunut kristillinen pyhäinjäännös, kuten Graalin malja.

Vuonna 1820 julkaistussa Sir Walter Scottin historiallisessa romaanissa Ivanhoe temppeliherrat kuvataan konnamaisen Sir Brian de Bois-Guilbertin hahmossa negatiivisin sävyin, mikä on vaikuttanut myöhempiin mielikuviin Temppeliherrain ritarikunnasta. Umberto Eco käsittelee romaanissa Foucaultin heiluri muun muassa temppeliherroja ja aiheeseen liittyvää tematiikkaa. Dan Brownin kirjoittamassa bestseller-romaanissa Da Vinci -koodi ja siihen perustuvassa elokuvassa, jonka mukaan temppeliherrat kätkivät pyhän Graalin katoliselta kirkolta. Da Vinci -koodin hypoteesi temppeliherrojen ja pyhän Graalin välisestä suhteesta viittaa Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin kirjaan Pyhä veri, pyhä Graal. Temppeliherroja käsitellään Jan Guilloun kirjoittamassa Arn Magnusson -kirjoissa (Tie Jerusalemiin, Temppeliherra ja Pohjoinen valtakunta), joka kertoo samannimisen ruotsalaisen ristiritarin elämänvaiheista. Guillou kirjoitti ristiretkitrilogian jatkoksi neljännen romaanin nimeltä Arnin perintö, jonka mukaan Tukholman kaupungin historiallinen perustaja Birger-jaarli on Arn Magnussonin jälkeläinen. Temppeliherrat ovat myös suuressa roolissa Michael P. Spradlinin kirjasarjassa Nuori Temppeliherra (The Youngest Templar), joka on pääasiassa nuorille suunnattu sarja.

Temppeliherrat ovat Graalin maljan vartijoiden sivuroolissa seikkailuelokuvassa Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Temppeliherrat esiintyvät keskeisessä roolissa ristiretkistä ja Jerusalemin kuningaskunnasta kertovassa elokuvassa Kingdom of Heaven – Taivas maan päällä, jossa vallanhimoiset kuningas Guy de Lusignan ja ritari Reynald de Châtillon kuvataan muslimeja halveksiviksi sodanlietsojiksi, joiden sotilaallisen kyvyttömyyden takia Saladin onnistuu Jerusalemin valloittamisessa. Seikkailuelokuvan National Treasure - Kansallisaarre juonessa päähahmot metsästävät Yhdysvalloissa temppeliherrojen aarretta, johon liittyvät myös vapaamuurarit, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, Benjamin Franklin ja George Washington.

Videopelin Broken Sword: The Shadow of the Templars juoneen liittyy Temppeliherrain ritarikunta. Temppeliherroja käsitellään myös pelissä Gabriel Knight 3: Blood of the Sacred, Blood of the Damned. Assassin's Creed -pelisarjassa Temppeliherrain ritarikunta ja sen nykyaikainen vastine Abstergo-megakorporaatio ovat tärkeässä roolissa. Yhtenä sarjan ensimmäisen pelin sivutehtävistä pelaajahahmon Altaïr ibn La-Ahadin pitää paikantaa ja tappaa 60 temppeliherrojen jäsentä ympäri pelimaailmaa.

Don Rosan käsikirjoittamassa ja piirtämässä Disneyn eläinmaailmaan sijoittuvassa seikkailussa Temppeliherrojen kätketty kruunu Roope Ankka matkustaa Aku Ankan sekä Tupun, Hupun ja Lupun kanssa Haitiin löytääkseen temppeliherrojen seremoniakruunun, jonka Euroopan kuningashuoneet yrittivät lahjoittaa Kathayn suurkaanille. Rosan mukaan Carl Barksin klassisessa seikkailutarinassa Roope-setä ja viisasten kivi esiintynyt Maailmanpankkineuvosto oli alun perin Temppeliherrain pankki. Ankkojen seikkailu Temppeliherrain ritarikunnan aarteen jäljillä jatkuu tarinassa Kirje kotoa, jonka mukaan temppeliherrojen aarre on kätketty MacAnkkain klaanin Ankkapurhan linnan alle Skotlannissa.

Temppeliherroihin on tehty viittauksia myös populaarikulttuurissa. The Templars -yhtye on nimennyt itsensä temppeliherrojen mukaan ja sen kappaleisiin kuuluvat muun muassa "The Poor Knights of Acre" ja "Return of Jacques de Molay".

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Terence Wise: The knights of Christ. Osprey Military, London 1984. ISBN 0-85045-604-5.
  • Risto Kari: Historian ABC - Kaikkien aikojen valtiot. Osa 2. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001. ISBN 951-31-1094-X.
  • Piers Paul Read: The Templars. Phoenix Press 1999. ISBN 1-84212-142-1

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Templar Encyclopædia Britannica. Viitattu 27.2.2008.
  2. Moeller, Charles.: The Knights Templars The Catholic Encyclopedia. Viitattu 29.11.2010. englanti
  3. a b c d e f g h i Otavan Iso tietosanakirja p. 1260
  4. Read: The Templars 1999, s. 91.
  5. a b c Heikki Hietala: The Knights Templar: Serving God with the Sword Renaissance Magazine. Viitattu 30.11.2010. englanti
  6. Sean Martin, The Knights Templar: The History & Myths of the Legendary Military Order, 2005. ISBN 1-56025-645-1
  7. a b Kari: Historian ABC 2001, s. 352.
  8. Wise: The knights of Christ 1984, s. 9.
  9. Moeller, Charles.: The Knights Templars The Catholic Encyclopedia. Viitattu 30.11.2010. englanti

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Luoto, Reima T. A.: Temppeliherrat – todellisuus ja myytit. Espoo: Fenix-Kustannus, 2011. ISBN 978-951-862-208-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Temppeliherrain ritarikunta.