Taistelulaiva Bismarck

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bundesarchiv Bild 193-03-5-18, Schlachtschiff Bismarck.jpg
Bismarck syyskuussa 1940
Kriegsmarine Jack
Rakentaja: Blohm + Voss, Hampuri, Saksa
Tilattu: 16. marraskuuta 1935
Kölinlasku: 1. heinäkuuta 1936
Laskettu vesille: 14. helmikuuta 1939
Käyttöönotto: 24. elokuuta 1940
Kohtalo: Upposi 27. toukokuuta 1941
Tekniset tiedot:
Uppouma: 41 700 tonnia tyhjänä
50 900 tonnia täynnä
Pituus: 251 metriä
Leveys: 36 metriä
Syväys: 9,3 metriä tyhjänä
10,2 metriä täynnä
Koneteho: 150 170 hevosvoimaa (110 MW:a)
Nopeus: 30 solmua
Miehistöä: 2 400
Panssari: •320 mm vesirajassa

•203 mm kannessa

•355 mm torneissa

Aseistus: •8 SK 38 cm C34 L47 tykkiä kaksoistorneissa

•12 SK 15 cm C28 L55 kaksoistorneissa
•16 10,5 cm C33 L65 kaksoistorneissa
•16 3,7 cm C30 L83 kaksoistorneissa
•20 2 cm C30 L65 ilmatorjuntatykkiä

Lentokoneet: 4 kappaletta
1 kaksipäinen katapultti
Bismarck-luokan pienoismalli

Bismarck oli sisarlaivansa Tirpitzin ohella Saksan suurin sotalaiva toisen maailmansodan aikaan. Se laskettiin vesille 14. helmikuuta 1939. Alus saavutti yhden voiton upottaessaan Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien lippulaivan taisteluristeilijä HMS Hoodin, minkä jälkeen Bismarck hävisi joksikin aikaa englantilaisten kartoilta. Kotilaivaston aloittamassa kolmipäiväisessä takaa-ajotaistelussa Bismarck lopulta löydettiin. Useiden yhteenottojen jälkeen sekä aluksen kärsittyä viimeisessä tykistötaistelussaan tuhoisia vaurioita Bismarckin oma miehistö lopulta upotti sen 27. toukokuuta 1941.

Suunnittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bismarckin suunnittelu alkoi jo vuonna 1930, jolloin Versailles’n rauhansopimus vielä esti Saksaa uudelleenrakentamasta laivastoaan. Samoihin aikoihin Washingtonin laivastosopimus kielsi sopijavaltiota (Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Italia ja Japani) rakentamasta yli 35 000 tonnin taistelulaivoja. Adolf Hitlerin tultua valtaan Saksa irtisanoutui kaikista laivastoa rajoittavista sopimuksista mutta Saksa kuitenkin kunnioitti näennäisesti Washingtonin sopimusta, vaikkakin Bismarckin uppouma ylitti sopimuksen rajat.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehty rauhansopimus kielsi Saksalta yli 10 000 tonnin sota-alukset. Sen vuoksi laivaston kehitys lähes pysähtyi, eikä Saksassa kiinnitetty suurten taistelulaivojen suunnitteluun paljoakaan huomiota yli kymmeneen vuoteen.[1] Kun Reichsmarine (myöhemmin Kriegsmarine) alkoi suunnitella uusia taistelualuksia vuonna 1932, laivaston suunnittelijoiden uusi sukupolvi joutui aloittamaan suurten sotalaivojen kehittelyn lähes tyhjästä. Siksi Kriegsmarinen uusiin laivoihin jouduttiin lainaamaan ensimmäisen maailmansodan aikaisen, omana aikanaan edistyksellisen Bayern-luokan taistelualusluokan piirteitä. Esimerkiksi alusten kolme potkuria sekä ammusmakasiinien ja panssaroinnin suunnittelu muistuttavat toisiaan. Bismarckin (kuten myös Tirpitzin) suunnittelussa kuitenkin käytettiin hyväksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtunut voimanlähteiden, panssaroinnin, tulenjohdon sekä ilmatorjunta-aseistuksen kehitys. Bismarckin suunnittelu oli suhteellisen konservatiivinen verrattuna moniin muihin uusiin alustyyppeihin ja se kärsi eräistä kriittisistä suunnitteluvirheistä, kuten se että tulenjohto oli sijoitettu panssaroidun kannen yläpuolelle (asia joka ratkaisi Bismarckin kohtalon viimeisessä taistelussa). Samoin se, että panssarointi oli keskitetty suojaamaan moottoreita, tykkitorneja ja ammusvarastoja muiden osien kustannuksella aiheutti laivan muiden tärkeiden osien kuten komentosillan ja ohjauksen lamaantumiseen taistelutilanteessa.

Bismarck (kuten Tirpitzkin) oli varustettu vain kolmella potkurilla muiden suurten taistelulaivojen neljän potkurin sijasta. Tämän seurauksena laivan ohjautuvuus oli lähes täysin peräsimen varassa, ja kun Bismarckin peräsin tuhoutui torpedoiskussa (samanlainen osuma olisi tosin lamauttanut lähes minkä tahansa muunkin taistelulaivan), laivan ohjattavuus oli käytännössä menetetty.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen pääaseistusta on myös pidetty lievästi alikaliiperisena. Muiden saman kokoluokan taistelualusten pääaseina olivat 16–18 tuuman (406–457 mm) tykit, Bismarckin pääaseistus oli kahdeksan 380 mm (noin 15 tuuman) SK C/34 -tykkiä. Tosin Kriegsmarine ei ollut alun perinkään valmistanut näitä aluksia taisteluun toisia vastaavan luokan taistelualuksia vastaan, vaan pääasiassa kauppa-aluksia vastaan. Kauppalaivoja ja kevyempiä sota-aluksia vastaan oli tarkoitus käyttää 15 cm:n tykkejä, jolloin pääaseistus säästyisi tarpeettomalta kulumiselta.[2]

Aluksen ilmatorjunta-aseistus oli muiden saman aikakauden alusten tavoin liian vähäinen. Tästä ongelmasta kärsivät myös Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimat, Yhdysvaltain laivasto, keisarillisen Japanin laivasto, Regia Marina (Italia) ja monet muut pienemmät laivastot, jotka eivät olleet ennen toista maailmansotaa ottaneet huomioon ilmavoimien vaarallisuutta pinta-aluksille. Tämän vuoksi hitaiden Swordfish-kaksitasojen hyökkäys alusta vastaan osoittautui niin kohtalokkaaksi. Bismarckin ei tiedetä koko uransa aikana ampuneen alas yhtään lentokonetta edes satamassa ollessaan. Saksan suuret taistelulaivat kärsivät lisäksi siitä, että niiden 100 mm tykit olivat ainoastaan ilmatorjuntatykkejä ja 150 mm tykit pintamaaleja vastaan tarkoitettuja. Liittoutuneiden keskiraskas tykistö pystyi hoitamaan molemmat roolit yhdellä tykkityypillä vähentäen siten laivan painoa.

Voimanlähde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bismarckin voimanlähteinä olivat 150 000 hevosvoimaa kehittävät höyryturbiinit. Nämä antoivat alukselle jopa yli kolmenkymmenen solmun nopeuden. Varjopuolena oli höyryturbiinien suuri polttoöljyn kulutus; asia joka rajoitti Bismarckin (sekä Tirpitzin) toimintasädettä tuntuvasti. Kriegsmarinen tulevien suurten alusten voimanlähteeksi olikin sen vuoksi suunniteltu diesel-moottoreita.

1939–1940 Bismarckiin tehtiin muiden asennusten lisäksi suurehko muutostyö: alukseen asennettiin suoran keulan sijaan ns. Atlantin keula (myös klipperikeulaksi kutsuttu), joka Schanhorstin ja Gneisenaun kokemusten pohjalta helpotti aluksen käyttäytymistä myrskyisellä Atlantilla.

Bismarck oli 251 metriä pitkä ja 36 metriä leveä. Se oli jaettu laipioilla 22 vesitiiviseen osastoon, jotka voitiin tarvittaessa sulkea. Aluksen normaali paino oli 41 700 tonnia ja täysi paino noin 50 900 tonnia, suunnilleen puolet massasta muodostui teräspanssarista. Bismarckin neljässä kaksoistornissa oli kahdeksan 380-millimetristä tykkiä, joilla voitiin ampua 36 kilometrin etäisyydelle. Niiden kranaatit painoivat 800 kilogrammaa.

Miehistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros Bismarckista

Bismarckin miehistöön kuului yli 2 000 miestä, joiden keski-ikä oli 21 vuotta. Heidän joukossaan oli muun muassa radisteja, lääkintämiehiä, matruuseja, koodinmurtajia, kokkeja, konemiehiä, suutareita ja lämmittäjiä. Bismarck oli arvostettu palveluspaikka ja sen miehistö valittiin kokeen perusteella. Miehistön jäsenet tekivät neljän vuoden sopimuksen. Heitä varten oli laivalla muun muassa pesula, parturi ja räätälinverstas sekä leikkaussali ja hammaslääkäri.[3] Heidän erikoisoikeuksiinsa kuuluivat lupa juoda laivalla olutta[4] ja viikoittainen savukeannos. Jokaisella miehellä oli oma koija, joka pantiin piiloon valveillaolon ajaksi. Jokaisella oli myös henkilökohtainen vaatekaappi.

Myös miehistön muonituksesta oli huolehdittu hyvin. Bismarckilla ruoka valmistettiin yhdessä keittiössä ja jaettiin sieltä ämpäreillä eri osastoihin. Laivan kylmiöön mahtui 300 naudan puolikasta ja 500 sikaa.

Bismarck rakennettiin Hampurin telakalla ja se laskettiin vesille 14. helmikuuta 1939 tuhansien katselijoiden saattamana. Aluksen kastoi Otto von Bismarckin lapsenlapsi, Dorothea von Loewenfeld. Itse Adolf Hitler piti uhmakkaan palopuheen vesillelaskuseremoniassa.[5] Bismarckin sisaralus Tirpitz valmistui pari kuukautta myöhemmin.

Ensimmäiseen sotaoperaatioonsa Bismarck lähti kuitenkin vasta toukokuussa 1941. Laivan lastaus aloitettiin jo vuoden 1940 syyskuussa, jotta miehistölle riittäisi varmasti ruokaa ja tarvikkeita moneksi kuukaudeksi. Hitler vieraili Bismarckilla 5. toukokuuta. Hän vietti aluksella neljä tuntia ja laiva teki häneen hyvin suuren vaikutuksen[6].

Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio Rheinübung[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio Rheinübung ja Royal Navyn vastatoimenpiteet ilmahyökkäyksineen

Kun Ranska oli antautunut, natsi-Saksa keskittyi Yhdistyneen kuningaskunnan kukistamiseen. 19. toukokuuta Bismarck lähti kaikessa hiljaisuudessa Gotenhafenin satamasta Puolasta suorittamaan ensimmäistä operaatiotaan. Aluksen oli tarkoitus suunnata Atlantille, missä sen tehtävänä oli tuhota kauppalaivat, jotka kuljettivat tarvikkeita Yhdysvalloista Isoon-Britanniaan. Sotatehtävän koodinimi oli Rheinübung, ”Reinin harjoitus” ja Bismarck sai mukaansa operaatiota suorittamaan raskaan risteilijän Prinz Eugenin (kommodori Helmuth Brinkman). Tarkoitus oli purjehtia Atlantille salaa, mutta jo Kattegatissa laivat havaittiin[7].

Alukset pysähtyivät tankkaamaan Norjaan, Kalvanesiin lähelle Bergeniä, missä ne havaittiin ja vastarintaliike lähetti sanoman Isolle-Britannialle. Brittiläinen Spitfire-tiedustelukone havaitsi alukset ja valokuvasi ne 21. toukokuuta[8]. Prinz Eugen tankkasi, mutta Bismarck ei[9], asia, joka sittemmin muodostui kohtalokkaaksi.

Bismarck olisi voinut tankata myös lähellä napapiiriä Islannista koilliseen, mutta sitäkään ei tehty.

Tanskansalmen taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tanskansalmen taistelu

County-luokan raskas risteilijä HMS Suffolkin (komentaja Robert Ellis) tutka sai havainnon Bismarckista 23. toukokuuta. Sen jälkeen risteilijät Suffolk ja Norfolk seurasivat Bismarckia tutkan avulla.

Britit lähettivät laivastonsa ylpeyden, taisteluristeilijä HMS Hoodin (vara-amiraali Lance Holland/kommodori Ralph Kerr) ja keskeneräisen taistelulaivan HMS Prince of Wales (kommodori John C Leach) pysäyttämään Bismarckin etenemisen. Alukset kohtasivat toisensa 24. toukokuuta Tanskansalmessa Grönlannin ja Islannin välisellä merialueella.

Bismarck tulittamassa Tanskansalmen taistelussa

HMS Hood aloitti taistelun ampumalla kohti Prinz Eugenia, jota mahdollisesti erehtyi luulemaan Bismarckiksi, ja Bismarck vastasi tuleen. Alusten välillä käytiin vain kolmen minuutin mittainen taistelu, jonka voittajaksi Bismarck selvisi. Sen ampuma kranaatti osui suoraan läpi HMS Hoodin ohuen kannen ajopanosvarastoon ja räjähdyksen voimasta katkennut laiva upposi parissa minuutissa.[10]

HMS Hoodin 1418 hengen miehistöstä vain kolme jäi henkiin[11] ja pelastettiin myöhemmin vedestä. Upotettuaan HMS Hoodin molemmat saksalaisalukset suuntasivat tulen kohti HMS Prince of Walesia, joka onnistui pahoin vaurioituneena irtautumaan taistelusta ja liittymään Suffolkin ja Norfolkin seuraan. Tappion jälkeen Bismarckin tuhoamisesta tuli briteille pakkomielle.[12]

Bismarckiin osui muutama tykin ammus, joista yksi muodostui tärkeäksi. Se osui keulan öljytankkeihin, päästi merivettä öljyn sekaan ja öljyä mereen sekä tuhosi venttiilit, joiden kautta öljyä olisi voitu käyttää.[13] Bismarck alkoi jättää öljyvanaa ja ennen kaikkea öljy oli nyt niin vähissä, että laivan oli pakko suunnata Ranskaan korjattavaksi[14].

Ensimmäinen torpedolentokonehyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiyöllä 24/25. toukokuuta Kotilaivaston lentotukialus HMS Victoriousin Swordfish-torpedokoneet hyökkäsivät Bismarckin kimppuun. Ne saivat yhden torpedon osumaan, mutta se ei aiheuttanut vaurioita[15].

Katoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norfolk ja Suffolk olivat seuranneet Bismarckia ja Prinz Eugenia yli vuorokauden eivätkä huomanneet niiden eroamista illalla 25. toukokuuta.

Pian torpedohyökkäyksen jälkeen Bismarck kaarsi ensin länteen, sitten pohjoiseen ja lopuksi itään siten, että se ylitti lopuksi oman reittinsä. Britit hukkasivat tässä vaiheessa Bismarckin ja alus pääsi karkuun[16].

Toinen torpedokonehyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentotukialus HMS Ark Royalin Swordfish-torpedokoneet lähtivät hyökkäykseen kohti Bismarckia. Niille oli kerrottu, että alueella ei ole omia laivoja. Force-H:n risteilijä HMS Sheffield oli kuitenkin ehtinyt alueelle ja Swordfishit löysivät sen ja hyökkäsivät sen kimppuun, onneksi tuloksetta.[17]

Osa torpedoista oli varustettu magneettisytyttimillä, jotka olivat viallisia. Ne laukesivat torpedon osuessa veteen. Asia siis paljastui ajoissa ja viallisista sytyttimistä luovuttiin.

Viimeinen taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bismarckin peräpuoli

Saatuaan lieviä vaurioita taistelussa brittien lippulaiva HMS Hoodia vastaan, lähinnä HMS Hoodin saattaja-aluksen HMS Prince of Walesin tykeistä, Bismarck otti suunnan kohti Ranskaa, missä sen oli tarkoitus rantautua Brestin satamaan. Enimmäkseen tämä kuitenkin johtui siitä, että aluksen päällikkö Ernst Lindemann oli pelästynyt hyökkäyksestä ja väittänyt, että lukuisia koneita oli ammuttu alas, vaikka todellisuudessa yksikään ei ollut pudonnut. Iso-Britannia määräsi kaikki käytettävissä olleet laivansa ja lentokoneensa Bismarckin perään. Huolimatta vaurioistaan Bismarck onnistui kuitenkin pysyttelemään vielä yli 30 tuntia poissa kaikkien brittialusten ulottuvilta[18] .

Kello 10.35, noin 30 tuntia sen jälkeen kun britit olivat kadottaneet saksalaisaluksen näkyvistään, Consolidated Catalina -lentovene havaitsi sen ja onnistui nipin napin pakenemaan paikalta täynnä ilmatorjunnan aiheuttamia reikiä. Britit lähettivät lentotukialus HMS Ark Royalilta Bismarckin kimppuun 15 kaksitasoista Swordfish-torpedokonetta, joista yhden onnistui vaurioittaa aluksen peräsintä. Kun peräsin oli jumissa, ei laiva voinut enää jatkaa matkaansa, vaan pyöri pitkän aikaa ympyrää[19]. Meri oli liian kylmä ja rauhaton, jotta sukeltajat olisivat voineet korjata vaurion, eikä konehuoneeseen päässyt, koska sinne oli tulvinut vettä ja se oli täynnä öljyä. Brittialukset pystyivät helposti saartamaan paikalleen jämähtäneen aluksen. Risteilijä Prinz Eugen lähetettiin Atlantille pakenemaan Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimia ja jatkamaan alkuperäistä tehtävää.

Britit lähettivät nyt uusista ja tehokkaista Tribal-luokan hävittäjistä koostuvan 4. hävittäjälaivueen (kommodori Philip Vian) hyökkäämään Bismarckin kimppuun; lippulaiva HMS Cossack sekä hävittäjät HMNZS Maori (komentaja Harold T. Armstrong) ja HMIS Sikh (komentaja Graham H. Stokes) saivat useita torpedo-osumia viholliseen, mutta vauriot jäivät pintapuolisiksi. Laivueen aluksista yksi, Puolan laivaston hävittäjä ORP Piorun (komentaja E. Plawski) meni uhmakkaasti lähimmäs Bismarckia tulittaen sitä kaikilla aseillaan, kunnes konehuoneeseen tulleen osuman johdosta joutui vetäytymään; puolalaisten ampumat neljä torpedoa menivät ohi.

Koska Prinz Eugen oli komennettu jo päiviä aiemmin pois taistelualueelta, ei Bismarckilla ollut apunaan yhtään saksalaisalusta. Lisäksi miesten taistelutahto oli kärsinyt merivoimien sotatoimia johtavan amiraali Günther Lütjensin epäsuosion takia. Taistelulaivat HMS Rodney (9 x 406 mm) (kommodori Frederick H. G. Dalrymple-Hamilton) ja laivaston lippulaiva HMS King George V (HMS Prince of Walesin sisaralus, 10 x 354 mm) (suuramiraali John Tovey/kommodori Wilfred Patterson) pääsivät lopulta taistelukontaktiin Bismarckiin.

Britit alkoivat tulittaa alusta. Navigointikykynsä puutteista huolimatta Bismarck vastasi tuleen, mutta täpäristä ohilaukauksista huolimatta se ei osunut kertaakaan. Se sai kaksi pahaa osumaa komentotorniin ja tulenjohtolaitteisiin, ja alle tunnissa alus oli ilmiliekeissä. Suurin osa siitä ei enää muistuttanut taistelulaivaa, ja miehistö oli joko veden varassa tai kannella tekemässä kuolemaa.

Kun yhteys komentosillalle oli katkennut, päällikkö Lindemann tiesi mitä tuleman piti. Hän antoi miehistölle käskyn avata Bismarckin pohjaventtiilit ja aktivoida niiden runkoläpivienteihin sijoitetut aikasytytteiset räjähteet.[20] Käskyn toteutti henkilökohtaisesti aluksen yli-insinööri, insinöörikommodori Junack[21].

Kun näin oli tehty, Lindemann määräsi kaikki miehet hyppäämään yli laidan.

Uppoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HMS Dorsetshire pelastaa Bismarckin miehistöä 27.5.1941

County-luokan raskas risteilijä HMS Dorsetshire (kommodori Benjamin Martin) ampui alukseen kolme torpedoa, joista yksi räjähti keskilaivassa ja yksi aluksen perässä, repien peräosan kokonaan irti. Puoli yhdentoista maissa, 27. toukokuuta, puolentoista tunnin taistelun jälkeen, Bismarck vajosi aaltoihin. Silminnäkijöiden mukaan päällikkö Lindemann seisoi uppoavan laivan keulassa tehden kunniaa ja seurassaan henkilökohtainen lähettinsä, joka käskystä huolimatta ei jättänyt päällikköään.[22] Ennen uppoamistaan laiva kääntyi ylösalaisin ja vajosi pinnan alle. Sen kannella laakeriensa varassa olleet neljä päätykkitornia irtosivat uppoamisvirtauksen voimasta. Kun Bismarck oli täyttynyt kokonaan vedellä, se kääntyi taas oikein päin. Uppoamisesta aiheutuneen virran voima repi laivan komentosillan, savupiipun ja maston irti. Noin 10–20 minuutin kuluttua uppoamisesta alus törmäsi vedenalaiseen vuoreen ja liukui seinämää pitkin 4 790 metrin syvyyteen.

Pelastusveneitä ei kuitenkaan voitu laskea mereen kovan merenkäynnin vuoksi.selvennä Saksalaisia yritettiin pelastaa heittämällä heille köysiä, mutta monet olivat niin pahoin haavoittuneita, etteivät jaksaneet vetää itseään ylös. Lisäksi vesi oli vain 13–asteista ja siinä kelluva öljy teki köysistä liukkaat. Juuri kun pelastustoimet oli saatu käyntiin, brittialukset joutuivat poistumaan sukellusveneuhan vuoksi paikalta mukanaan vain ne 110 saksalaista, jotka olivat jo kiivenneet laivoihin tai roikkuivat vielä köysissä. Loput miehistön jäsenet jäivät veden varaan ilman pelastusmahdollisuutta.

Myös Bismarckin laivakissa, Oskar-kolli, pelastettiin. Seuraavana päivänä saksalainen sukellusvene U-74 pelasti vielä kolme ja huoltoalus Sachsenwald kaksi miehistön jäsentä. Kuultuaan taistelun lopputuloksen puolueettoman Espanjan diktaattori kenraali Franco lähetti uppoamispaikalle espanjalaisen laivasto-osaston, mutta enempää pelastuneita ei löytynyt.

Bismarckin miehistöstä kuoli kaikkiaan 2 106 miestä.

Bismarckin tuhoutumiseen päättyi myös Saksan harjoittama risteilijäsota, jota operaatio Rheinübung oli edustanut.[23]

Hylyn löytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen meriarkeologi Robert Ballard, sama henkilö joka löysi uponneen Titanicin, löysi myös Bismarckin hyvin säilyneen hylyn vuonna 1989.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ludovic Kennedy: Pursuit: The sinking of the Bismarck. Lontoo: Cassell, 2004. ISBN 0-304-35526-7. (englanniksi)
  • Kurt von Tippelskirch: Toisen maailmansodan historia, osa II. Porvoo: WSOY, 1959. ISBN 951-0-03601-3.
  • Cajus Bekker: Kirottu meri. Gummerus, 1973. ISBN 951-20-0239-6.
  • Cajus Bekker: Saksan laivaston taistelu ja tuho. WSOY, 1955.
  • Eddy Bauer: Toinen Maailmansota, osa II. Porvoo Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-05842-4.
  • Bismarckin takaa-ajo, APU-lehti 27.5.1961
  • Operaatio Rheinubung [1]
  • Tamelander, Michael & Zetterling, Niklas: Bismarck: taistelu Atlantin herruudesta. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30305-4. (suomeksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tamelander & Zetterling 2005, 40
  2. Tamelander & Zetterling 2005, 26
  3. Tamelander & Zetterling 2005, 43
  4. Kennedy s. 26
  5. Tamelander & Zetterling 2005, 42
  6. Kennedy s. 33
  7. Kennedy s.36
  8. Kennedy s.43
  9. Kennedy s.45
  10. Tamelander & Zetterling 2005, 201-203
  11. Kennedy s.93
  12. Tamelander & Zetterling 2005, 215-216
  13. Tamelander & Zetterling 2005, 219
  14. Kennedy s.98
  15. Kennedy s.122
  16. Kennedy s.123
  17. Tamelander & Zetterling 2005, 276-277
  18. Kennedy s. 124-152
  19. Kennedy s. 175
  20. Bismarckin takaa-ajo; artikkeli APU-lehdessä 27.5.1961
  21. Bismarckin takaa-ajo; artikkeli APU-lehdessä 27.5.1961
  22. Tamelander & Zetterling 2005, 333
  23. Tamelander & Zetterling 2005, 356

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Taistelulaiva Bismarck.