Taistelulaiva Bismarck

Wikipedia

Bismarck
Rakentaja:	Blohm + Voss, Hampuri, Saksa
Tilattu:	16. marraskuuta 1935
Kölinlasku:	1. heinäkuuta 1936
Laskettu vesille:	14. helmikuuta 1939
Käyttöönotto:	24. elokuuta 1940
Kohtalo:	Upposi 27. toukokuuta 1941
Tekniset tiedot:
Uppouma:	41 700 tonnia tyhjänä 50 900 tonnia täynnä
Pituus:	251 metriä
Leveys:	36 metriä
Syväys:	9,3 metriä tyhjänä 10,2 metriä täynnä
Työntövoima:	150 170 hevosvoimaa (110 MW:a)
Nopeus:	30 solmua
Miehistöä:	2 400
Panssari:	•320 mm vesirajassa •203 mm kannessa •355 mm torneissa
Aseistus:	•8 × 380 mm (4×2) •12 × 150 mm (6×2) •16 × 105 mm (4×2) •16 × 37 mm (8×2) •20 × 20 mm (20×1) •8 × 533 mm torpedoputkea
Lentokoneet:	4 kappaletta 1 kaksipäinen katapultti

Bismarck oli sisarlaivansa Tirpitzin ohella Saksan suurin sotalaiva toisen maailmansodan aikaan. Se laskettiin vesille 14. helmikuuta 1939. Alus saavutti yhden voiton upottaessaan brittilaivaston lippulaivan HMS Hood -taisteluristeilijän, minkä jälkeen Bismarck hävisi joksikin aikaa englantilaisten kartoilta. Englannin Kotilaivaston aloittamassa kolmipäiväisessä takaa-ajotaistelussa Bismarck lopulta löydettiin. Useiden yhteenottojen jälkeen sekä aluksen kärsittyä viimeisessä tykistötaistelussaan tuhoisia vaurioita Bismarckin oma miehistö lopulta upotti sen 27. toukokuuta 1941.

Sisällysluettelo 1 Natsi-Saksan ylpeys 2 Aseistus 3 Voimanlähde 4 Miehistö 5 Operaatio Rheinübung 6 Viimeinen taistelu 7 Uppoaminen 8 Aiheesta muualla 9 Lähteet

[muokkaa] Natsi-Saksan ylpeys

Bismarckin suunnittelu alkoi jo vuonna 1930, jolloin Versaillesin rauhansopimus vielä esti Saksaa uudelleenrakentamasta laivastoaan. Samoihin aikoihin Washingtonin laivastosopimus kielsi sopijavaltiota (USA, Englanti, Ranska, Italia sekä Japani) rakentamasta yli 35 000 tonnin taistelulaivoja. Hitlerin tultua valtaan Saksa irtisanoutui kaikista laivastoa rajoittavista sopimuksista mutta Saksa kuitenkin kunnioitti näennäisesti Washingtonin sopimusta, vaikkakin Bismarckin uppouma ylitti sopimuksen rajat.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehty rauhansopimus kielsi Saksalta yli 10 000 tonnin sota-alukset. Sen vuoksi laivaston kehitys lähes pysähtyi, eikä Saksassa kiinnitetty suurten taistelulaivojen suunnitteluun paljoakaan huomiota yli kymmeneen vuoteen. Kun Reichsmarine (myöhemmin Kriegsmarine) alkoi suunnitella uusia taistelualuksia vuonna 1932, laivaston suunnittelijoiden uusi sukupolvi joutui aloittamaan suurten sotalaivojen kehittelyn lähes tyhjästä. Siksi Kriegsmarinen uusiin laivoihin jouduttiin lainaamaan ensimmäisen maailmansodan silloin edistyksellisen Bayern-luokan taistelualusluokan piirteitä. Esimerkiksi alusten kolme potkuria, ammusmakasiinien ja panssaroinnin suunnittelu muistuttavat toisiaan. Bismarckin (kuten myös Tirpitzin) suunnittelu sisälsi kuitenkin sen kahdenkymmenen vuoden edistyksen joka oli syntynyt panssaroinnissa, tulenjohdossa sekä ilmatorjunta-aseistuksessa "Suuren Sodan" jälkeen. Bismarckin suunnittelu kärsi silti eräistä kriittisistä suunnitteluvirheistä, kuten se että tulenjohto oli sijoitettu panssaroidun kannen yläpuolelle (asia joka ratkaisi Bismarckin kohtalon viimeisessä taistelussa). Samoin se, että panssarointi oli keskitetty suojaamaan moottoreita, tykkitorneja sekä ammusvarastoja muiden osien hinnalla aiheutti laivan tärkeiden osien kuten komentosillan ja ohjauksen lamaantumiseen taistelutilanteessa.

Bismarck (kuten Tirpitzkin) oli varustettu vain kolmella potkurilla muiden suurten taistelulaivojen neljän sijasta. Tämän seurauksena laivan ohjautuvuus oli lähes täysin peräsimen varassa, ja kun Bismarckin peräsin tuhoutui torpedoiskussa (samanlainen osuma olisi tosin lamauttanut lähes minkä tahansa muunkin taistelulaivan), laivan ohjattavuus oli käytännössä menetetty.

[muokkaa] Aseistus

Aluksen pääaseistusta on myös pidetty lievästi alikaliiperisena. Muiden saman kokoluokan taistelualusten pääaseina olivat 16–18 tuuman (406-457 mm) tykit, Bismarckin pääaseistus oli kahdeksan 380 mm (noin 15 tuuman) SK C/34 -tykkiä. Tosin Kriegsmarine ei ollut alun perinkään valmistanut näitä aluksia silmällä pitäen taistelua toisia vastaavan luokan taistelualuksia vastaan, vaan pääasiassa kauppa-aluksia vastaan.

Aluksen ilmatorjunta-aseistus oli muiden saman aikakauden alusten tavoin alimitoitettu (asia, mistä maksoivat myös Royal Navy (Englanti), Yhdysvaltain laivasto, Keisarillisen Japanin laivasto, La Regia Marina (Italia) sekä monet muut pienemmät laivastot, jotka eivät olleet huomioineet ilmavoimien vaarallisuutta pinta-aluksille ennen toista maailmansotaa). Tämän vuoksi hitaiden Swordfishien hyökkäys alusta vastaan osoittautui niin kohtalokkaaksi alukselle. Bismarckin ei tiedetä koko uransa aikana ampuneen alas yhtään lentokonetta, edes satamassa ollessaan. Saksan suuret taistelulaivat kärsivät lisäksi siitä niiden 100 mm tykit olivat ainoastaan ilmatorjuntatykkejä ja 150 mm tykit pintamaaleja vastaan. Liittoutuneiden keskiraskas tykistö pystyi hoitamaan molemmat roolit yhdellä tykkityypillä vähentäen siten laivan painoa.

[muokkaa] Voimanlähde

Bismarckin voimanlähteinä olivat 150 000 hevosvoimaa kehittävät höyryturbiinit. Nämä antoivat alukselle jopa yli kolmenkymmenen solmun nopeuden. Varjopuolena oli höyryturbiinien suuri polttoöljyn kulutus; asia joka rajoitti Bismarckin (sekä Tirpitzin) toimintasädettä tuntuvasti. Kriegsmarinen tulevien suurten alusten voimanlähteeksi olikin sen vuoksi suunniteltu diesel-moottoreita.

1939–1940 Bismarckiin tehtiin muiden asennusten lisäksi suurehko muutostyö: alukseen asennettiin suoran keulan sijaan ns. Atlantin keula (myös klipperikeulaksi kutsuttu), joka Schanhorstin ja Gneisenaun kokemusten pohjalta helpotti aluksen käyttäytymistä myrskyisellä Atlantilla.

Bismarck oli 251 metriä pitkä ja 36 metriä leveä. Se oli jaettu laipioilla 22 vesitiiviseen osastoon, jotka voitiin tarvittaessa sulkea. Aluksen normaali paino oli 41 700 tonnia ja täysi paino noin 50 900 tonnia, suunnilleen puolet massasta muodostui teräspanssarista. Bismarckin neljässä kaksoistornissa oli kahdeksan 380-millimetristä tykkiä, joilla voitiin ampua 36 kilometrin etäisyydelle. Niiden kranaatit painoivat 800 kilogrammaa.

[muokkaa] Miehistö

Bismarckin miehistöön kuului yli 2 000 miestä, joiden keski-ikä oli 21 vuotta. Heidän joukossaan oli muun muassa radisteja, lääkintämiehiä, matruuseja, koodinmurtajia, kokkeja, konemiehiä, suutareita ja lämmittäjiä. Bismarck oli arvostettu palveluspaikka ja sen miehistö valittiin kokeen perusteella. Miehistön jäsenet tekivät neljän vuoden sopimuksen ja heitä varten oli laivalla muun muassa pesula, parturi, vaatturi ja suutarin verstas. Heidän erikoisoikeuksiinsa kuuluivat lupa juoda laivalla olutta^lähde? ja viikoittainen savukeannos. Jokaisella miehellä oli oma koija, joka pantiin piiloon valveillaolon ajaksi. Jokaisella oli myös henkilökohtainen vaatekaappi.

Myös miehistön muonituksesta oli huolehdittu hyvin. Bismarckilla ruoka valmistettiin yhdessä keittiössä ja jaettiin sieltä ämpäreillä eri osastoihin. Laivan kylmiöön mahtui 300 naudan puolikasta ja 500 sikaa.

Bismarck rakennettiin Hampurin telakalla ja se laskettiin vesille 14. helmikuuta 1939 tuhansien katselijoiden saattamana. Itse Adolf Hitler piti uhmakkaan palopuheen vesillelaskuseremoniassa. Bismarckin sisaralus Tirpitz valmistui pari kuukautta myöhemmin.

Ensimmäiseen sotaoperaatioonsa Bismarck lähti kuitenkin vasta toukokuussa 1941. Laivan lastaus aloitettiin jo vuoden 1940 syyskuussa, jotta miehistölle riittäisi varmasti ruokaa ja tarvikkeita moneksi kuukaudeksi. Hitler vieraili Bismarckilla 5. toukokuuta. Hän vietti aluksella neljä tuntia ja kärsi pahoinvoinnista koko vierailun ajan.^lähde? Laiva teki häneen kuitenkin hyvin suuren vaikutuksen.

[muokkaa] Operaatio Rheinübung

Kun natsi-Saksa oli kukistanut Ranskan, se keskittyi Ison-Britannian kukistamiseen. 19. toukokuuta Bismarck lähti kaikessa hiljaisuudessa Gotenhafenin satamasta Puolasta suorittamaan ensimmäistä operaatiotaan. Alus suuntasi Atlantille, missä sen tehtävänä oli tuhota kauppalaivat, jotka kuljettivat tarvikkeita Yhdysvalloista Isoon-Britanniaan. Sotatehtävän koodinimi oli Rheinübung, "Reinin harjoitus" ja Bismarck sai mukaansa operaatiota suorittamaan raskaan risteilijän Prinz Eugenin (kommodori Helmuth Brinkman). Alukset pysähtyivät tankkaamaan Norjan lähelle, missä ne havaittiin ja vastarintaliike lähetti sanoman Isolle-Britannialle. Brittiläinen Spitfire-tiedustelukone havaitsi alukset ja valokuvasi ne 21. toukokuuta.

County-luokan raskas risteilijä HMS Suffolk (komentaja Robert Ellis) sai havainnon Bismarckista 23. toukokuuta. Britit lähettivät laivastonsa ylpeyden, taisteluristeilijä H.M.S .Hoodin (vara-amiraali Lance Holland/kommodori Ralph Kerr) ja keskeneräisen H.M.S. Prince of Wales -taistelulaivan (kommodori John C Leach) pysäyttämään Bismarckin etenemisen. Alukset kohtasivat toisensa 24. toukokuuta Tanskansalmessa Grönlannin ja Islannin välisellä merialueella. Hood aloitti taistelun ampumalla kohti Prinz Eugenia, jota mahdollisesti erehtyi luulemaan Bismarckiksi, ja Bismarck vastasi tuleen. Alusten välillä käytiin vain kolmen minuutin mittainen taistelu, jonka voittajaksi Bismarck selvisi. Sen ampuma kranaatti osui suoraan läpi HMS Hoodin ohuen kannen ajopanosvarastoon ja räjähdyksen voimasta kahtia haljennut laiva upposi parissa minuutissa. Hoodin 1418 hengen miehistöstä vain kolme jäi henkiin ja pelastettiin myöhemmin vedestä. Upotettuaan Hoodin, molemmat saksalaisalukset suuntasivat tulen kohti Prince of Walesia, joka onnistui pahoin vaurioituneena pakenemaan paikalta. Tappion jälkeen Bismarckin tuhoamisesta tuli briteille pakkomielle. Britannian pääministeri Winston Churchill totesi: "Minulle on samantekevää, miten te sen teette, mutta upottakaa Bismarck!"^lähde?

[muokkaa] Viimeinen taistelu

Saatuaan lieviä vaurioita taistelussa brittien lippulaiva Hoodia vastaan, lähinnä Hoodin saattaja-aluksen Prince of Walesin tykeistä, Bismarck otti suunnan kohti Ranskaa, missä sen oli tarkoitus rantautua Brestin satamaan. Enimmäkseen tämä kuitenkin johtui siitä, että aluksen kapteeni Ernst Lindemann oli pelästynyt hyökkäyksestä ja väittänyt, että lukuisia koneita oli ammuttu alas, vaikka todellisuudessa yksikään ei ollut pudonnut. Iso-Britannia määräsi kaikki käytettävissä olleet laivansa ja lentokoneensa Bismarckin perään. Huolimatta vaurioistaan Bismarck onnistui kuitenkin pysyttelemään vielä vuorokauden poissa sadan brittialuksen ulottuvilta.

Kello 10.35, noin 30 tuntia sen jälkeen kun britit olivat kadottaneet saksalaisaluksen näkyvistään, Consolidated Catalina -lentovene havaitsi sen ja onnistui nipin napin pakenemaan paikalta täynnä ilmatorjunnan aiheuttamia reikiä. Britit lähettivät Bismarckin kimppuun oitis 15 kaksitasoista Swordfish-torpedokonetta, joista yksi onnistui onnella vaurioittamaan aluksen peräsintä. Kun peräsin oli jumissa, ei laiva voinut enää jatkaa matkaansa, vaan havaintojen mukaan pyöri pitkän aikaa paikallaan.^lähde? Meri oli liian kylmä ja rauhaton, jotta sukeltajat olisivat voineet korjata vaurion, eikä konehuoneeseen päässyt, koska sinne oli tulvinut vettä ja se oli täynnä öljyä. Brittialukset pystyivät helposti saartamaan paikalleen jämähtäneen aluksen. Prinz Eugen lähetettiin Atlantille pakenemaan Kuninkaallista laivastoa ja jatkamaan alkuperäistä tehtävää.

Britit lähettivät nyt uusista ja tehokkaista Tribal-luokan aluksista koostuvan 4. hävittäjälaivueen (kommodori Philip Vian) hyökkäämään Bismarckin kimppuun; lippulaiva H.M.S. Cossack sekä hävittäjät H.M.N.Z.S Maori (komentaja Harold T. Armstrong) ja H.M.I.S. Sikh (komentaja Graham H. Stokes) saivat useita torpedo-osumia viholliseen, mutta vauriot jäivät pintapuolisiksi. Laivueen aluksista yksi, Puolan laivaston alus ORP Piorun (komentaja E. Plawski) meni uhmakkaasti lähimmäs Bismarckia tulittaen sitä kaikilla aseillaan, kunnes konehuoneeseen tulleen osuman johdosta joutui vetäytymään; puolalaisten ampumat neljä torpedoa menivät ohi.

Koska Prinz Eugen oli komennettu jo päiviä aiemmin pois taistelualueelta, ei Bismarckilla ollut apunaan yhtään saksalaisalusta. Lisäksi miesten taistelutahto oli kärsinyt merivoimien sotatoimia johtavan amiraali Günther Lütjensin epäsuosion takia. Taistelulaivat H.M.S. Rodney (9 x 406 mm) (kommodori Frederick H. G. Dalrymple-Hamilton) ja laivaston lippulaiva H.M.S. King George V (Prince of Walesin sisaralus, 10 x 354 mm) (suuramiraali John Tovey/kommodori Wilfred Patterson) pääsivät lopulta taistelukontaktiin Bismarckin kanssa.

Britit alkoivat tulittaa alusta. Navigointikykynsä puutteista huolimatta Bismarck vastasi tuleen, mutta täpäristä ohilaukauksista huolimatta se ei osunut kertaakaan. Se sai kaksi pahaa osumaa komentotorniin ja tulenjohtolaitteisiin, ja alle tunnissa alus oli ilmiliekeissä. Suurin osa siitä ei enää muistuttanut taistelulaivaa, ja miehistö oli joko veden varassa tai kannella tekemässä kuolemaa.

Kun yhteys komentosillalle oli katkennut, kapteeni Lindemann tiesi mitä tuleman piti. Hän antoi miehistölle käskyn avata Bismarckin pohjaventtiilit ja aktivoida niiden runkoläpivienteihin sijoitetut aikasytytteiset räjähteet.^lähde? Käskyn toteutti henkilökohtaisesti aluksen yli-insinööri, insinöörikommodori Junak.^lähde?

Kun näin oli tehty, kapteeni määräsi kaikki miehet hyppäämään yli laidan.

[muokkaa] Uppoaminen

County-luokan raskas risteilijä H.M.S. Dorsetshire (kommodori Benjamin Martin) ampui alukseen kolme torpedoa, joista yksi räjähti keskilaivassa ja yksi aluksen perässä, repien peräosan kokonaan irti ja antaen alukselle lopullisen armoniskun. Puoli yhdentoista maissa, 27. toukokuuta, puolentoista tunnin taistelun jälkeen, Bismarck vajosi aaltoihin. Kapteeni Lindemann seisoi uppoavan laivan keulassa tehden kunniaa. Ennen uppoamistaan laiva kierähti ympäri ja sen kannella laakeriensa varassa olleet neljä päätykkitornia irtosivat. Kun Bismarck oli täyttynyt kokonaan vedellä, se kääntyi taas oikein päin ja noin 10–20 minuutin kuluttua aluksen uppoamisesta, se törmäsi vedenalaiseen vuoreen ja liukui seinämää pitkin 4 790 metrin syvyyteen.

Bismarck vei mukanaan meren syvyyksiin noin 2 000 miestä. Hetkeä myöhemmin paikalle saapui kaksi brittialusta, raskas risteilijä H.M.S. Dorsetshire ja hävittäjä H.M.N.Z.S. Maori. Pelastusveneitä ei kuitenkaan voitu laskea mereen kovan merenkäynnin vuoksi. Saksalaisia yritettiin pelastaa heittämällä heille köysiä, mutta monet olivat niin pahoin haavoittuneita, etteivät jaksaneet vetää itseään ylös. Lisäksi vesi oli vain 13–asteista ja siinä kelluva öljy teki köysistä liukkaat. Juuri kun pelastustoimet oli saatu käyntiin, H.M.S. Dorsetshiren miehistö luuli nähneensä saksalaisen sukellusveneen. Brittialukset poistuivat nopeasti paikalta mukanaan vain ne 110 saksalaista, jotka olivat jo kiivenneet laivoihin tai roikkuivat vielä köysissä.

Myös Bismarckin laivakissa, Oskar-kolli, pelastettiin. Loput jäivät mereen kuolemaan. Seuraavana päivänä saksalainen sukellusvene U-74 pelasti vielä kolme ja huoltoalus Sachsenwald kaksi miehistön jäsentä. Kuultuaan taistelun lopputuloksen puolueettoman Espanjan diktaattori, kenraali Franco lähetti uppoamispaikalle espanjalaisen laivasto-osaston, mutta enempää pelastuneita ei löytynyt

Bismarckin miehistöstä kuoli kaikkiaan 2 106 miestä. Yhdysvaltalainen meriarkeologi Robert Ballard, sama henkilö joka löysi Titanicin hylyn, löysi aluksen hyvin säilyneen hylyn vuonna 1989.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Kbismarck.com
• Battleshipbismarck

[muokkaa] Lähteet

• Kurt von Tippelskirch: Toisen maailmansodan historia, osa II;WSOY Porvoo , 1959. ISBN 951-0-03601-3
• Cajus Bekker: Kirottu meri, Gummerus 1973. ISBN 951-20-0239-6.
• Eddy Bauer: Toinen Maailmansota, osa II; WSOY, Porvoo/Helsinki 1974. ISBN 951-0-05842-4
• Bismarckin takaa-ajo; artikkeli APU-lehdessä 27.5.1961
• Operaatio Rheinubung [1]