Taginaen taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Taginaen taistelu
Osa goottisotaa
Päivämäärä:

kesäkuun loppu tai heinäkuun alku 552[1]

Paikka:

lähellä nykyistä Gualdo Tadinon kaupunkia Umbriassa, Keski-Italiassa[1]

Lopputulos:

Ratkaiseva Itä-Rooman voitto

Osapuolet

Itä-Rooman valtakunta

Ostrogoottien valtakunta

Komentajat

Narses

Totila

Vahvuudet

noin 20 000 – 25 000[2]

noin 16 000–20 000[3][4]

Tappiot

ei tiedossa

noin 6 000[1]

Goottisodan taistelut
Rooma - Taginae - Mons Lactarius - Volturnus
Osa Ravennan San Vitalen basilikassa sijaitsevaa mosaiikkia, jonka on joskus uskottu esittävän Narsesta.[5]

Taginaen taistelu (myös Busta Gallorumin taistelu[1]) käytiin kesällä 552 Keski-Italiassa. Taistelussa itäroomalainen sotapäällikkö Narses kukisti ostrogoottien kuningas Totilan johtaman armeijan. Taistelu oli ratkaiseva, sillä se mursi ostrogoottien vallan Italiassa ja tasoitti roomalaisten tietä koko niemimaan valloitukselle.[6] Ainoa lähde taistelusta on aikalaishistorioitsija Prokopios.[7]

Itä-Rooman valtakunta oli vuodesta 535 lähtien käynyt sotaa Italian ostrogootteja vastaan. Roomalaiset olivat sotapäällikkö Belisariuksen johdolla vallanneet suuren osan Italiasta vuoteen 540 mennessä, mutta vuonna 541 goottien kuninkaaksi valittu Totila valtasi melkein kaikki menetetyt alueet takaisin. Vuonna 551 Itä-Rooman keisari Justinianus I nimitti eunukki Narseksen sotaretken komentoon ja lähetti hänet kukistamaan Totilaa. Narseksen joukot hyökkäsivät Italiaan vuonna 552 ja kohtasivat Totilan armeijan kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa lähellä nykyistä Gualdo Tadinon kaupunkia Umbriassa Keski-Italiassa. Narseksen joukot asettuivat puolustusasemiin ja torjuivat goottien ratsuväen hyökkäyksen, jonka jälkeen goottien armeija murtui ja pakeni sekasorron vallassa. Prokopioksen mukaan 6 000 goottia sai surmansa, mukaan lukien heidän kuninkaansa Totila.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Goottisota (535–554)

Itä-Rooman keisari Justinianus I oli vuonna 535 julistanut sodan ostrogooteille ja lähettänyt sotapäällikkö Belisariuksen valtaamaan Sisiliaa ja Italiaa. Belisariuksen joukot valtasivat Sisilian vuoden 535 loppuun mennessä, ja seuraavana vuonna roomalaiset hyökkäsivät Italiaan. Rooma antautui joulukuussa 536, ja Belisarius valtasi vuonna 540 goottien pääkaupungin Ravennan. Sodan lopputulos näytti jo varmalta, mutta sitten Belisarius joutui palaamaan takaisin Konstantinopoliin, ja gootit pystyivät toipumaan tappioistaan. Vuonna 541 gootit valitsivat uudeksi kuninkaakseen Totilan, joka kukisti Itä-Rooman joukot ja valtasi lähes koko Italian takaisin gooteille. Belisarius palasi Italiaan vuonna 544 mutta ei onnistunut kääntämään tilannetta uudestaan roomalaisten eduksi. Totila valtasi Rooman vuonna 546, menetti sen seuraavana vuonna, mutta valtasi sen uudestaan vuonna 550. Belisarius lähti Italiasta vuonna 549, ja seuraavana vuonna keisari Justinianus nimitti Italian sotaretken komentoon serkkunsa Germanuksen, joka kuitenkin kuoli saman vuoden syksyllä. Vuonna 551 Justinianus nimitti eunukin ja keisarillisen kamariherran (praepositus sacri cubiculi) Narseksen johtamaan Italian-sotaretkeä.[8] Narses oli tuolloin jo vanha, mutta hän oli taitava sotapäällikkö ja johtanut 530-luvulla joukkoja Italiassa.[2]

Narses lähti Konstantinopolista keväällä 551 liittyäkseen sotapäällikkö Johannekseen Salonassa. Narseksen armeijaan kuului noin 20 000–25 000 miestä, mukaan lukien suuri määrä ulkomaalaisia liittolaisjoukkoja; 6 000 langobardia, jotka kuningas Audoin oli lähettänyt auttamaan roomalaisia, 4 000 herulia komentajinaan Philemuth ja Aruth, 400 gepidiä ja joukko hunneja. Lisäksi armeijaan kuului Narseksen värväämiä sotilaita Traakiasta ja Illyricumista sekä roomalaisten puolelle loikanneita persialaisia ratsumiehiä,[2][9] joita komensi Persian kuninkaan Kavadh I:n pojanpoika Kavadh, joka oli lapsena sekaantunut kuningas Khosrauta vastaan kohdistettuun salaliittoon ja joutunut myöhemmin pakenemaan Justinianuksen luo.[10]

Narseksen armeija lähti Salonasta Pohjois-Italiaan keväällä 552. Totila oli antanut frankkien ottaa haltuunsa suuren osan Pojoen laaksosta ja lähettänyt parhaita joukkojaan Veronaan hidastamaan roomalaisia, mutta Narses vältti heidät marssimalla lähellä rannikkoa.[11] Kesäkuussa 552 Narseksen joukot pääsivät Ravennaan, missä heidän armeijaansa liittyi vahvistuksia, joita johtivat magister militumit Justinus ja Valerianus. Narses jäi Ravennaan yhdeksäksi päiväksi, kunnes päätti jatkaa marssia etelään. Hän jätti Ravennaan Justinuksen johtaman varuskunnan ja lähti kaupungista kohti Roomaa. Matkalla hän joutui ohittamaan goottien hallussa olleen Ariminumin (nykyinen Rimini). Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan Narseksen tavoitteena oli kohdata Totilan joukot taistelussa mahdollisimman pian.[9]

Kuullessaan Narseksen joukkojen hyökkäyksestä Totila lähti joukkoineen Roomasta ja marssi kohtaamaan Narseksen taistelussa. Goottien armeija oli 17 vuotta kestäneen sodan aikana kärsinyt raskaita tappioita ja Totilan oli täytynyt vahvistaa rivejään karanneilla orjilla ja maanviljelijöillä. Monet goottien joukkojen sotilaista olivat myös loikkareita Itä-Rooman armeijasta. Maksamattomat palkat ja Totilan tapa kohdella vangittuja sotilaita hyvin saivat monet itäroomalaiset siirtymään Totilan joukkojen riveihin. Prokopios ei kerro Totilan armeijan kokoa, mutta nykyarviot liikkuvat 16 000–20 000 miehen välillä.[3][4][11] Totilan joukot leiriytyivät lähellä Taginaen (tai Tadinum) kylää Via Flaminian varrella lähellä nykyistä Gualdo Tadinon kaupunkia Umbriassa, Keski-Italiassa.[1] Narseksen joukot leiriytyivät noin 20 kilometrin päähän goottien leiristä lähellä Busta Gallorum -nimistä paikkaa (suom. gallialaisten hautarovio),[9] joka sijaitsi lähellä Sentinumia, missä roomalaiset kävivät vuonna 295 eaa. Sentinumin taistelun etruskeja ja galleja vastaan.[12]

Tapahtumat ennen taistelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Narses päätti ryhmittää armeijansa puolustusasemiin ja odottaa goottien hyökkäystä. Hän valitsi taistelupaikaksi kohdan Via Flaminialta, Apenniineille kulkevalta paikalliselta tieltä, joka seurasi pienen Bonojoen laaksoa. Paikka oli hieman ympäröivää vaikeakulkuista laaksoa korkeammalla, ja lisäksi sitä suojasi vasemmalta pieni kukkula.[2]

Narses kehotti Totilaa joko solmimaan rauhan roomalaisten kanssa, sillä goottien tilanne oli toivoton, tai nimeämään päivän taistelulle.[2] Totila torjui rauhanneuvottelut, mutta ehdotti, että taistelu käytäisiin kahdeksan päivän kuluttua. Narses ei kuitenkaan luottanut häneen vaan ryhmitti armeijansa taisteluasemiin. Seuraavan päivän aamuna Totila toikin koko armeijansa paikalle.[13][9]

Ainoa reitti Rooman armeijan selustaan oli polku, joka kulki roomalaisten vasemmalla puolella olevan pienen kukkulan ympäri. Narses lähetti yön aikana 50 miestä ottamaan haltuunsa reitin. Gootit yrittivät seuraavana aamuna useaan otteeseen vallata polun lähettämällä ratsuväkijoukkoja roomalaisten kimppuun, mutta kapea reitti ja vaikeakulkuinen maasto auttoivat roomalaisia torjumaan hyökkäykset.[13] Taistelussa kunnostautui eräs Paulus, jonka Narses palkitsi ottamalla hänet henkivartiokaartiinsa.[9]

Armeijat ryhmittyivät toisiaan vastaan. Roomalaisten puolella langobardien, herulien, ja gepidien joukot, joita oli ehkä yhteensä noin 9 000–10 000, jalkautuivat, ja heidät ryhmitettiin kaltevalle rinteelle armeijan keskustaan. Armeijan molemmille siiville asettuivat jousin ja peitsin aseistetut ratsuväkijoukot. Vasenta siipeä komensivat Narses ja sotapäällikkö Johannes, ja se koostui armeijan parhaimmista joukoista sekä hunneista. Oikeaa siipeä komensivat Valerianus, Dagisthaeus ja eräs toinen Johannes, joiden komennossa oli loput roomalaisten ratsuväestä. Molempien siipien eteen asettui 4 000 jousimiestä ja vasemman siiven taakse vielä 1 500 ratsumiestä. Prokopioksen mukaan näistä 500 tuli toimia reservinä ja loppujen tuli koukata vihollisen selustaan mikäli goottien jalkaväki hyökkäisi roomalaisten keskustaa tai siipiä vastaan. Gootit ryhmittivät armeijansa luultavasti samalla tavoin: jalkaväki keskelle ja ratsuväki sivustoille.[2] Totila kulki armeijansa parissa ja kannusti miehiään taisteluun.[14] Narses teki samoin ja esitteli vielä palkintoja, joita rohkeutensa osoittaneille sotilaille tultaisiin taistelun jälkeen myöntämään.[9]

Kumpikaan puoli ei kuitenkaan aloittanut taistelua. Totila yritti ilmeisesti viivyttää taistelua, sillä 2 000 goottien ratsumiestä ei ollut vielä saapunut taistelupaikalle. Prokopioksen mukaan Totila pukeutui kullalla koristeltuun haarniskaansa ja ratsasti armeijoiden väliin esittelemään ratsumiestaitojaan.[13] Totila yritti myös aloittaa neuvottelut roomalaisten kanssa, mutta Narses torjui ehdotuksen.[9] Prokopios kertoo myös, kuinka eräs goottien puolelle loikannut roomalainen sotilas nimeltään Coccas haastoi kenet tahansa roomalaisen kaksintaisteluun. Haasteen otti vastaan Narseksen henkivartiokaartissa palvellut armenialainen Anzalas. Molemmat miehet nousivat ratsaille ja hyökkäsivät toisiaan kohti. Coccas tähtäsi keihäänsä kohti vastustajaansa, mutta viime hetkellä Anzalas väisti ja iski keihäänsä Coccakseen, joka putosi kuolleena maahan. Tapahtuma kirvoitti roomalaisten armeijasta raikuvat hurraahuudot.[14]

Keskipäivän aikaan Totilan odottamat 2 000 ratsumiestä saapuivat, ja hän käski armeijansa vetäytyä syömään leiriinsä, missä hän vaihtoi ylleen tavallisen sotilaan varusteet. Prokopioksen mukaan Totila toivoi goottien vetäytymisen saavan roomalaisten valppauden herpaantumaan ja antamaan näin mahdollisuuden yllätyshyökkäykseen. Narses käski kuitenkin miestensä pysyä asemissaan ja syödä lounaansa myös paikallaan. Vähän ajan kuluttua gootit palasivat vahvistuksineen ja huomasivat roomalaisten odottavan heitä.[13][9]

Totila muutti armeijansa ryhmitystä ja asetti nyt koko ratsuväkensä yhteen suureen linjaan ja jalkaväen näiden taakse, jotta ratsuväki pystyisi tarvittaessa vetäytymään jalkaväen suojiin. Prokopioksen selostuksesta käy ilmi, että suurin osa goottien armeijasta koostui ratsuväestä ja että heidän jalkaväkeään pidettiin merkityksettömänä ja epäluotettavana. Narses tajusi, että gootit olivat käynnistämässä massiivisen hyökkäyksen Rooman armeijan keskustaa vastaan. Hän käski molempien siipien jousimiesten siirtyä sivustoille ja ryhmittyä niin, että Rooman armeija oli puolikuun muotoinen.[9] Jousimiehet asettuivat myös korkeammalle maastoon goottien ratsumiesten ulottumattomiin valmiina ampumaan vihollisen sivustoihin, kun nämä hyökkäisivät.[13]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itse taistelu ei todennäköisesti kestänyt kauan, mutta Prokopios kehuu molempien puolten rohkeutta.[15] Totila käski joukkojensa käyttää vain peitsiään ja hylkäämään jousensa ja muut aseensa. Goottien ratsuväki hyökkäsi yhtenä suurena joukkona roomalaisten keskustaan ja kärsi joitakin tappioita jousimiesten nuolista. Rooman armeijan keskustassa olleet keihäsmiehet pitivät pintansa, ja goottien ratsuväki joutui perääntymään. Ei tiedetä, lähetettiinkö roomalaisten vasemmalla sivustalla olleet tuhat ratsumiestä koukkaamaan goottien selustaan, mutta joka tapauksessa koko Rooman armeijan linja alkoi edetä. Goottien joukot murtuivat ja lähtivät pakenemaan. Goottien ratsuväki ei perääntynyt jalkaväen suojiin vaan rynnisti suoraan näiden läpi ja aiheutti lisää tappioita ja sekaannusta, jolloin koko goottiarmeija kääntyi sekasortoiseen pakoon. Rooman ratsuväki ajoi pakenevia gootteja takaa suurella vimmalla ja tappoi monia. Prokopioksen mukaan 6 000 goottia sai surmansa taistelussa.[13]

Totila itse pakeni viiden soturin kanssa takaa-ajajinaan saman verran roomalaisia ratsumiehiä, jotka eivät tienneet keitä takaa-ajetut olivat. Ennen iltaa roomalaiset pääsivät tarpeeksi lähelle, jolloin eräs gepidisoturi haavoitti Totilaa kuolettavasti keihäällään. Gootit pääsivät kuitenkin pakoon ja hautasivat Totilan lähellä Caprae-nimistä paikkaa (ehkä nykyinen Caprara) noin 15 kilometriä taistelupaikalta. Prokopios kertoo myös toisen version Totilan kuolemasta. Sen mukaan Totila haavoittui kuolettavasti nuolesta taistelun aikana ja joutui vetäytymään taistelusta, mikä aiheutti goottijoukkojen paon. Roomalaiset tajusivat Totilan kuolleen vasta, kun eräs goottinainen osoitti heille hänen hautansa.[15] He kaivoivat Totilan ruumiin ylös varmistuakseen hänen kuolemastaan ja hautasivat tämän jälkeen hänet uudestaan.[16]

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gootit taistelevat roomalaisia vastaan Vesuviuksen rinteillä. Alexander Zickin (1845–1907) maalaus.

Taistelusta selviytyneet gootit valitsivat uudeksi kuninkaakseen Totilan lähimmän miehen Tejan. Narses puolestaan marssi etelään ja valtasi Rooman. Tämän jälkeen hän piiritti Cumaen kaupungin, missä gootit pitivät valtionsa rahavaroja. Teja riensi armeijansa kanssa kaupungin avuksi, mutta Narseksen joukot kukistivat lokakuussa 552 gootit Mons Lactarius -vuorella Campaniassa (nykyinen Monti Lattari) käydyssä taistelussa. Teja ja monet hänen miehistään saivat surmansa taistelussa, ja Narses antoi loppujen goottien poistua rauhassa Italiasta. Tejan kuolema päätti järjestäytyneen ostrogoottien vastarinnan Italiassa, joskin joitakin kahakoita käytiin vielä vuoteen 555 asti.[17] Vuonna 554 Narses kukisti vielä Italiaan hyökänneet alemannit ja frankit Volturnuksen taistelussa.[11][18] Viimeinen goottien hallussa ollut kaupunki, Verona, antautui kuitenkin vasta vuonna 561.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Evans, James Allan: The age of Justinian: the circumstances of imperial power. Routledge, 2000. ISBN 978-0-415-23726-0. (englanniksi)
  • Haldon, John: The Byzantine wars. The History Press, 2008. ISBN 978-0-7524-4565-6. (englanniksi)
  • Hughes, Ian: Belisarius: The last Roman general. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-085-1. (englanniksi)
  • Jacobsen, Torsten Cumberland: The Gothic War: Rome's final conflict in the West. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-084-4. (englanniksi)
  • Kazhdan, Alexander P.: The Oxford dictionary of Byzantium. Oxford University Press, 1991. ISBN 978-0-19-504652-6. (englanniksi)
  • Kohn, George C.: Dictionary of wars. Infobase Publishing, 2007. ISBN 9780816065776. (englanniksi)
  • Martindale, John Robert & Jones, Arnold Hugh Martin & Morris, John: The Prosopography of the Later Roman Empire: A. D. 527-641. Cambridge University Press, 1992. ISBN 978-0-521-20160-5. (englanniksi)
  • Sandler, Stanley: Ground warfare: an international encyclopedia. ABC-CLIO, 2002. ISBN 9781576073445. (englanniksi)
  • Treadgold, Warren: A history of the Byzantine state and society. Stanford University press, 1997. ISBN 0-8047-2630-2. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Sandler, s. 858–859
  2. a b c d e f Haldon, s. 34–35
  3. a b Grundmann, Kai: The battle of Taginae, AD 552: The last charge of the Ostrogoths. Ancient Warfare: Press home the charge! Cavalry in the ancient world, 2012, 6. vsk, nro 3, s. 27–33. Karwansaray Publishers. ISSN 1874-7019. (englanniksi)
  4. a b Kohn, s. 213
  5. Moorhead, Sam & Stuttard, David: AD 410: The Year That Shook Rome, s. 107. Getty Publications, 2010. ISBN 9781606060247. (englanniksi)
  6. Rance, Philip: Narses and the Battle of Taginae (Busta Gallorum) 552: Procopius and sixth century warfare. (Bd. 54, H. 4) Historia: Zeitschrift für Alte Geschichte, 2005, s. 424–472. Franz Steiner Verlag. ISSN 00182311. Artikkelin verkkoversio Viitattu 3.12.2011. (englanniksi)
  7. Kazhdan, s. 341.
  8. a b Hughes, s. 232–234.
  9. a b c d e f g h i Martindale, s. 917–918.
  10. Martindale, s. 276.
  11. a b c Treadgold, s. 209–211.
  12. Evans, s. 177
  13. a b c d e f Haldon, s. 36–37.
  14. a b Jacobsen, s. 285.
  15. a b Evans, s. 178.
  16. Martindale, s. 1332.
  17. Kazhdan, s. 2021.
  18. Haldon, s. 38.

Antiikin kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]