Tabe Slioor

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tabe Maria Ingeborg Slioor (21. marraskuuta 1926 Helsinki25. huhtikuuta 2006 Turku) oli suomalainen seurapiirijulkkis, mannekiinikoulun johtajatar, toimittaja ja valokuvaaja.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slioor syntyi suomalais-persialaiseen perheeseen, ja hänellä oli kolme vanhempaa veljeä. Slioorin iranilainen isä Eramis työskenteli hedelmäkauppiaana Helsingin Vanhassa kauppahallissa ja hänen suomalainen äitinsä oli kotiäiti. Vanhempiensa avioeron jälkeen Slioor kasvoi Svealundin tyttökodissa Espoossa tavaten vanhempiaan aika ajoin; Slioorin isä sairastui pahasti ja kuoli vuonna 1936, kun taas hänen äitinsä asui mielenterveydellisistä syistä sairaalassa.

Pelastusarmeijan kansainvälisen etsintätoimiston vuonna 1947 tekemän tutkimuksen mukaan Slioorin isoisä asui edelleen Iranissa ja oli suurtilallinen kantaen ruhtinaan arvonimeä.

Elämä ja ura Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slioor meni ensimmäisen kerran naimisiin suomalaistaiteilija Sigurd Laesvirran kanssa Helsingin tuomiokirkossa vuonna 1944. Seuraavana vuonna parille syntyi tytär Aulikki. Avioliittonsa kautta Slioor tutustui suomalaisiin taiteilija- ja taiteentukijapiireihin ja alkoi pian työskennellä mallina. Erottuaan Laesvirrasta Slioor jatkoi mallintöitä ja esiintyi Mika Waltarin käsikirjoittamassa ja Toivo Särkän ohjaamassa elokuvassa Tanssi yli hautojen, joka sai ensi-iltansa joulukuussa 1950.

Käytyään mannekiinikurssin Slioor perusti vuonna 1951 Helsingin Mannekiinikoulun, joka toimi sittemmin arvostetussa osoitteessa Bulevardilla. Slioor opiskeli alaa myös Pariisissa, jossa hän suoritti mannekiinityön diplomin Ecole Parisienne de Mannequins -mannekiinikoulussa vuonna 1952. Tavallista suurempaa matkakassaansa varten Slioor tarvitsi virallisen luvan Suomen Pankista, jossa hän tapasi ja tutustui Urho Kekkoseen; heidän suhteensa laatu on ollut spekuloinnin kohteena vuosikymmeniä.

Slioorin elämänvaiheet, kauneus, itsevarmuus ja karisma nostivat hänet pian suomalaismedian tietoisuuteen, ja häntä on kutsuttu yhdeksi ensimmäisistä suomalaisjulkkiksista Armi Kuuselan ohella. Slioor oli myös ensimmäinen nainen, joka sai Suomessa mennä ravintoloihin ilman herraseuraa.[1] Hän harrasti ammuntaa sekä kilpa-autoilua ja voitti muun muassa kolmasti naisten sarjan Suomen Autoklubin järjestämissä "Tuhannen kilometrin ajoissa" S. P. J. Keinäsen Fiat 1400:lla.

Eläintarhan ajojen aattona vuonna 1953 Slioor tutustui Kalastajatorpalla järjestetyissä juhlissa naimisissa olevaan kaupunginjohtaja Erik von Frenckelliin sekä Ruotsin prinssi Bertiliin, jota hän tapaili myöhemmin Tukholmassa. Slioorin ja von Frenckellin välille syttyi monivuotinen, julkinen rakkaussuhde, ja he matkustelivat eri puolilla Eurooppaa, muun muassa Itävallassa, Sveitsissä ja Ranskassa. Vieraillessaan Brysselin maailmannäyttelyssä Slioor tapasi Prinsessa Margaretin, jonka seurueessa hän tutustui näyttelyyn ja jonka kanssa hän soitti pianoa nelikätisesti prinsessan kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa.

Slioor järjesti lukuisia muotinäytöksiä eri puolilla Suomea, mutta myös Leningradissa, New Yorkissa ja Queen Elizabethilla. Vuonna 1955 hän asui jonkin aikaa New Yorkissa, ensin Plaza Hotellissa ja sen jälkeen Sonja Henien huoneistossa. Slioor opiskeli paikallisessa mannekiinikoulussa ja järjesti menestyksekkään muotinäytöksen Vijaya Lakshmi Panditille sekä muille YK-diplomaateille. Muiden lehtijuttujen sekä TV- ja radiohaastattelujen ohella myös The New York Times teki artikkelin Slioorista, "häikäisevästä kaunottaresta", joka on "Suomen johtava malli ja Helsingin Mannekiinikoulun johtajatar". Suomen television alkuvaiheet ovat 1950-luvun puolivälissä, ja jo vuonna 1956 Slioor järjesti oman televisioidun muotinäytöksensä, jossa esiintyi myös hänen tyttärensä Aulikki sekä muita mannekiineja. Neuvostoliiton kauppakamarin kanssa Slioor puolestaan järjesti maailman siihen asti suurimman mannekiini- ja tekstiilinäyttelyn Leningradissa vuonna 1957. Neuvostoliiton kauppaministeri avasi näyttelyn, jonka avajaisiin oli kutsuttu 4000 vierasta. Slioor toimi tapahtuman edustajana ja Leningradin kaupunginjohtaja Nikolai Smirnov sen suojelijana. Esiintyjinä nähtiin muun muassa Anita Välkki. Näyttelyn myötä Suomesta tuli ensimmäinen länsimaalainen tekstiili- ja muotimaa, joka on ollut edustettuna alan tapahtumassa Neuvostoliitossa.

Vuosina 1955-1965 Slioorin suuri arvohuoneisto Ullanlinnassa toimi taiteilijoiden, diplomaattien, politiikan ja liike-elämän edustajien, älymystön sekä muiden seurapiirihenkilöiden kohtauspaikkana. Slioorin laajaan tuttavapiiriin kuuluivat muun muassa Pentti Saarikoski, Alpo Jaakola, Lauri Leppänen, George de Godzinsky, Kullervo Linna, Olavi Virta, Armo Hormia, Rakel Wihuri, Viktor Lebedev, Hertta Kuusinen ja Jussi Lappi-Seppälä. Vuosina 1960-1962 Slioor oli naimisissa pitkäaikaisen ystävänsä juristi Kalevi Nietosvaaran kanssa, ja vuonna 1962 hän esiintyi Teuvo Tulion lyhytelokuvassa Se alkoi omenasta, joka kertoi Slioorista itsestään.

Vuonna 1961 Slioor julkaisi Jallu-miestenlehdessä 10-osaisen Miehet ja minä -muistelmasarjan, joka sai myöhemmin jatkoa hänen omassa lehdessään. Slioor esiintyi jokaisen kymmenen Jallun kannessa ja herätti valtavasti huomiota kertomalla avoimesti muun muassa suhteestaan naimisissa olevaan kaupunginjohtaja von Frenckelliin. Jallu rikkoi irtonumeroiden myyntiennätyksiä, ja se myös vedettiin pois myynnistä tunnettuihin päättäjiin liittyvien paljastusten johdosta. Vuosina 1962-1965 Slioor julkaisi omaa Madame-lehteään, josta tuli Suomen ensimmäinen juorujulkaisu. Myös Slioorin tytär Aulikki toimitti lehteä matkustaen sen puitteissa eri puolilla Eurooppaa ja Pohjois-Afrikassa. Sliooria on pidetty toimittajana edelläkävijänä Madame-lehtensä johdosta. Tampereen yliopiston tutkijan Laura Saarenmaan mukaan "näin jälkikäteen katsoen hän oli hyvinkin merkittävä. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka julkaisi kuuluisuuksien, erityisesti eliitin yksityiselämään liittyviä asioita -- seuraajia tuli vasta 60-luvun lopussa ja 70-luvulla."[2]

Slioorilla oli myös oma, Ranskassa tuotettu parfyymi vuosina 1963-1965. Timo Sarpanevan suunnittelema pakkaus käsitti neljä eri pulloa: yö-, päivä-, ilta- ja erikoiskäyttöön. Parfyymisarjaa mainostettiin näyttävästi Slioorin Madame-lehdessä, sekä sen sisäsivuilla että takakansissa.

Elämä ja ura Yhdysvalloissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slioor muutti Yhdysvaltoihin 1960-luvun puolivälissä ja meni naimisiin vuonna 1965 amerikansuomalaisen Vietnam-hävittäjälentäjän Matti Kososen kanssa. Avioliitto päättyi kuitenkin eroon kolmen vuoden jälkeen vuonna 1968.

Yhdysvalloissa Slioor asettui San Franciscoon, jossa hän työskenteli toimittajana ja valokuvaajana. Hän tapasi, haastatteli ja kuvasi monia tunnettuja politiikan ja kulttuurin vaikuttajia, joista mainittakoon Ronald Reagan, Robert Kennedy, Nelson Rockefeller, Spiro Agnew, Henry Miller, Bing Crosby, Harry Belafonte ja Rita Hayworth. Slioor raportoi myös San Quentin -vankilasta ollen ensimmäinen toimittaja, joka sai luvan kuvata vankilaa vapaasti.[3] Slioor teki työmatkoja myös muualle Yhdysvaltoja, muun muassa Chicagoon.

San Franciscossa Slioor ystävystyi maailmankuulun kuvanveistäjän Benny Bufanon kanssa ja opiskeli mosaiikin tekoa tämän johdolla. Myöhemmin Bufano kertoi myyneensä kaksi Slioorin työtä tuhannesta Yhdysvaltain dollarista per teos. Slioor ja Bufano jatkoivat työskentelyä yhdessä muun muassa taiteilijan elämäkerran parissa, jota ei kuitenkaan koskaan saatu valmiiksi Bufanon kuoltua vuonna 1970. He osallistuivat myös moniin seurapiiritilaisuuksiin, kuten San Franciscon pormestarin tyttären häihin, ja Slioor ystävystyi myös monien muiden kaupungin silmäätekevien kanssa.

Vuonna 1969 The Bufano Society of the Arts -taidesäätiö alkoi vaatia takaisin taideteoksia, jotka Slioor oli saanut tai ostanut Bufanolta, arvoltaan noin 250 000 Yhdysvaltain dollaria. Slioor kieltäytyi, minkä seurauksensa yhdysvaltalaismedia alkoi uutisoida oikeudessa käsiteltävästä kiistasta näyttävästi sanomalehtien etusivuja myöten. Erityisesti San Francisco Chronicle ja The San Francisco Examiner uutisoivat tapauksesta, jota seurasivat myös uutis- ja radiokanavat sekä media Suomessa.

The San Francisco Examiner kirjoitti muun muassa 9.2.1969, että "muutama kuukausi aikaisemmin kukaan San Franciscossa ei ollut kuullut puhuttavankaan Spiro Agnewsta tai Tabe Slioorista. Mutta nyt heidän nimensä mainitaan tavan takaa. Spiro Agnew on jo kuuluisa ja Tabe on kiipeämässä hyvää vauhtia huipulle. On toki huomioitavaa, ettei hän ole Yhdysvaltain varapresidentti, kuten Spiro Agnew - ei ainakaan vielä. Tabe Slioor on tavattoman kaunis suomalainen, josta kirjoitettiin viime viikolla joka lehdessä ja jota haastateltiin kaikilla TV-asemilla, koska hän joutui pikku kuvanveistäjän Benny Bufanon kanssa kiistaan tämän taideteoksista. Rouva Slioorin valtava valokuvakokoelma todistaa, että hän on joutunut tekemisiin kaikkien San Franciscossa käyneiden kuuluisuuksien kanssa".

Lopulta oikeus päätti, että Slioorin on palautettava suurin osa taideteoksista takaisin, koska niiden virallinen omistaja oli Bufanon taiteista vastaava The Bufano Society of the Arts -säätiö. Bufanolla ei näin ollen ollut oikeutta antaa pois eikä myydä teoksiaan itse, kuten San Francisco Chronicle kirjoitti 11.2.1969. Yhdysvalloissa Slioorin lakiasioita hoiti maineikas Melvin Belli, jonka asiakkaisiin lukeutuivat muun muassa Zsa Zsa Gabor, Errol Flynn, Lana Turner, Tony Curtis, Mae West, Chuck Berry, Rolling Stones, Muhammad Ali, Sirhan Sirhan ja Jack Ruby.

Asuessaan San Franciscossa Slioor meni viimeisen kerran naimisiin. Hänen neljäs aviomiehensä oli valokuvaaja William Douglas Ganslen. Avioliitto päättyi kuitenkin eroon vuonna 1976.

Slioorin tytär Aulikki puolestaan alkoi työskennellä musiikkialalla toimien muun muassa Herbie Hancockin, Santanan ja The Pointer Sistersin levytysten äänittäjänä sekä jammaillen esimerkiksi Jorma Kaukosen ja Jerry Garcian kanssa. Aulikki toimi myös karjapaimenena Nevadassa ennen kuin muutti Alaskaan. Siellä hän kouluttautui lentäjäksi, meni naimisiin, sai lapsen ja työskenteli taiteilijana ja vapaana kirjoittajana. Hänellä oli myös oma studio ja galleria, minkä lisäksi hän juonsi omia ohjelmiaan monen vuoden ajan paikallisilla KBBI- ja KDLL -radiokanavilla. Nykyään Aulikki Slioor-Knight työskentelee muun muassa miehensä Commercial & Recreational Marine Services LLC. -firmalle, joka toimii Homerin pursiseuralla.

Myöhempi elämä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietettyään 16 vuotta Yhdysvalloissa Slioor muutti takaisin Suomeen, asettui maatilalleen Tammelaan ja katosi julkisuudesta. Vuonna 1997 WSOY julkaisi hänen omaelämäkertansa Tabe, ja Slioor antoi useita haastatteluja medialle, minkä lisäksi YLE teki hänestä dokumenttielokuvan Tabe Slioor, ei kuka tahansa. Kirjansa lanseeraamisen jälkeen Slioor katosi taas julkisuudesta.

Iltalehden pyytäessä haastattelua "kaikkien aikojen tunnetuimmalta salarakkaalta" vuonna 2004 Slioor vastasi: "Voi, voi toimittaja, kun minun kaikki rakkaani ovat olleet julkisia. Pystypäin olen kulkenut heidän rinnallaan ja he minun. Suurien kristallikruunujen alla tanssittiin, ei salassa." Haastattelua ei koskaan tehty.

Slioor vietti suurimman osan loppuelämästään Turussa, jossa hän asui kissansa kanssa. Hän piti yhteyttä perheeseensä ja ystäviinsä, ja hänen tyttärensä Aulikki vietti paljon aikaa hänen kanssaan viimeisinä vuosina. Keväällä 2006 Slioorin kuolema uutisoitiin laajalti suomalaismediassa.

Vuonna 2007 Slioorin elämästä tehtiin näytelmä Komediateatteri Arenassa ja Suomen kansallisbiografian tekijät valitsivat hänet itsenäisyyden ajan 90 merkkihenkilön joukkoon.[4] Slioor nousi etusivun uutiseksi vielä vuonna 2009, kun Suojelupoliisin historiasta kertova kirja Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949-2009 paljasti Suomen pitkäaikaisimman presidentin Urho Kekkosen käyttäneen Supoa apunaan seuratessaan Slioorin toimia. Vuonna 2010 Slioor nousi jälleen esille mediassa, kun Aleksanterin teatterissa sai ensi-iltansa uusi näytelmä hänen elämästään.

Kesällä 2011 ja 2012 YLE esitti vuonna 1962 valmistuneen Se alkoi omenasta -lyhytelokuvan, joka kertoo Slioorin elämästä ja jonka pääosassa Slioor itse esiintyy.[5][6] Vuonna 2012 Slioorin tunnetusti omistama Corvette Sting Ray Coupe -auto (1964) esiteltiin myös vuotuisassa American Car Show -tapahtumassa Suomessa.[7] Autoa on näyttävästi esitelty Suomen lehdistössä vuosien varrella, mukaan lukien alkuperäiset jutut ja kuvat Jallu-lehdessä sekä viimeaikaisemmat jutut autoilulehti Mobilistissa[8] sekä Ilta-Sanomissa.[9]

Vuonna 2014 suomalainen Eeva-lehti teki etusivun jutun Slioorin ja von Frenckellin rakkaussuhteesta.[10]

Slioor on haudattu Malmin hautausmaalle.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The New York Times, 4.6.1955.
  • Jallu, 5-7/1961; 11-12/1961; 6/1967; 10-12/1968; 3/1969; 5-6/1969.
  • Madame, 1962-1965.
  • Tabe, ISBN 9789510220306, WSOY, 1997.
  • Dokumenttielokuva Tabe Slioor, ei kuka tahansa, 28.9.1997.
  • Helsingin Sanomat, 17.11.1997.
  • Turun Sanomat, 20.11.1998.
  • Helsingin Sanomat, 20.3.2006.
  • YLE TV1, Kansakunnan perilliset: Tabe Slioor, 20.3.2006.
  • Iltalehti, 27.4.2006.
  • Helsingin Sanomat, 28.4.2006.
  • Ilta-Sanomat, 28.4.2006.
  • Ilta-Sanomat, 29.4.2006.
  • Helsingin Sanomat, 11.2.2007.
  • Helsingin Sanomat, 6.12.2007.
  • Helsingin Sanomat, 28.8.2009.
  • Iltalehti, 28.8.2009.
  • Bulevardi.fi, 28.10.2009.
  • YLE TV1, Aamu-TV, 28.1.2010.
  • Iltalehti, 29.1.2010.
  • Ilta-Sanomat, 29.1.2010.
  • LookupBook, lookupbook.com, Commercial & Recreational Marine Services LLC. (Po Box 507, Homer, AK 99603), 13.6.2010.
  • Homer Yacht Club, homeryachtclub.org, 13.6.2010.
  • Tabe Aulikki Slioor Knight WebGallery, 10.10.2011.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bulevardi.fi, Kuka oli Tabe Slioor?, 28.10.2009.
  2. Ilta-Sanomat, 28.4.2006.
  3. Jallu, 5/1969.
  4. Helsingin Sanomat, 6.12.2007.
  5. Helsingin Sanomat, 24.6.2011.
  6. Helsingin Sanomat, 23.8.2012.
  7. Ilta-Sanomat, 6.4.2012.
  8. Mobilisti, 4/2006.
  9. Ilta-Sanomat, 9.4.2012.
  10. Eeva, 4/2014.

Kirjallisuutta aiheesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

WSOY julkaisi Tabe Slioorin omaelämäkerran Tabe (ISBN 951-0-22030-2) vuonna 1997.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]