Sylvian joululaulu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sylvian joululaulu (ruots. Sylvias hälsning från Sicilien) on Zacharias Topeliuksen vuonna 1853 julkaistu runo, jonka Karl Collan sävelsi joululauluksi. Runon ovat suomentaneet Elina Vaara ja Martti Korpilahti, ja jälkimmäinen suomennos vuodelta 1918 on yksi rakastetuimpia joululauluja. Se valittiin Yleisradion äänestyksissä 1960-luvulla ja uudestaan vuonna 2002 kaikkein kauneimmaksi joululauluksi. Runo on yksi Sylvian laulut -kokoelmasta.

Sylvia eli mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) on muuttolintu, joka talvehtii Sisiliassa. Runo kertoo etelän ihmeistä, kuten sypresseistä ja Etnasta, mutta myös koti-ikävästä ja isänmaanrakkaudesta.

Laulussa mainitaan ”häkki mi sulkee mun sirkuttajain”, mikä tarkoittaa sitä häkkiä johon laulun minä eli kerttunen (sama sylvia, joka laulaa myös Kesäpäivänä Kangasalla) on suljettu silmät puhkaistuna, jotta se yölaulajana houkuttelisi lajitovereitaan jotka sitten lentävät suoraan pyydystäjien verkkoon, minkä jälkeen niiltä otetaan herkuttelijoille kieli syötäväksi. Topelius vastusti tätä julmaa verkkopyyntiä.

Jotkut tosin luulevat anakronistisesti että tässä viitattaisiin Suomen itsenäisyyspyrkimyksiin ja Suomea verrattaisiin sirkuttajaan ja Venäjää häkkiinkenen mukaan?.

Sylvian joululaulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

suom. Martti Korpilahti

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi murheita muistaa ken vois laulajan.

Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun.
Miss’ siintääpi veet, viini on vaahtovin ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull’ ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian ja soi aina lauluista sointuisimman.

Sylvias visa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Och nu är det jul i min älskade Nord, är det jul i vårt hjärta också?
Och ljusen de brinna på rågade bord, och barnen i väntan stå.
Där borta i taket, där hänger han än, den bur, som har fångat min trognaste vän,
och sången har tystnat i fängelseborg, o, vem har ett hjärta för sångarens sorg?

Jag bor i de eviga vårarnas land, där de glödade druvorna gro.
Cypresserna dofta vid havets strand, där har jag mitt ensliga bo.
Det flammande Etna, det gnistrar så skönt, och luften är vårlig och gräset är grönt,
orangernas ånga ur skogarna går, och ljuv mandolinen som kärlek slår.

Cypresserna dofta. Det brusande hav i silver mot stranden bryts;
vid foten av Etna, där är en grav, vars sorg uti blommor byts.
Där slumrar en gäst från nordens dal; och nu är det jul i hans fädernesal.
Vem sjunger din visa, som fordom en gång? Hör, Sylvia sjunger din hembygds sång!

Och stråla, du klaraste stjärna i skyn, blicka ned på min älskade Nord!
Och när du går bort under himmelens bryn, välsigna min fädernejord!
I blommande vårar på gyllene strand, var finnes ett land som mitt fädernesland?
För dig vill jag sjunga om kärlek och vår, så länge din Sylvias hjärta slår.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]