Sybille Schmitz
| Sybille Schmitz | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 2. joulukuuta 1909 Düren, Saksan keisarikunta |
| Kuollut | 13. huhtikuuta 1955 (45 vuotta) München, Länsi-Saksa |
| Ammatti | näyttelijä |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1928–1953 |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Sybille Maria Christina Schmitz (2. joulukuuta 1909 Düren, Saksan keisarikunta – 13. huhtikuuta 1955 München, Länsi-Saksa) oli saksalainen teatteri- ja elokuvanäyttelijä.
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Näyttelijäkoulusta teatteriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Schmitz syntyi Dürenissä mutta kasvoi Kölnissä[1] kondiittorin perheessä. Hän tiesi jo nuorena haluansa näyttelijäksi ja teki töitä lähinnä rahoittaakseen opintonsa. Schmitz pääsikin Kölnin näyttelijäkouluun, mutta vuonna 1927 muutaman kuukauden opintojen jälkeen hän muutti Berliiniin liity liittyäkseen Max Reinhardtin Saksalaiseen teatteriin.[1]
Nousu elokuvauralle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Schmitz sai vuonna 1927 Reinhardtin teatterissa joitakin pieni rooleja. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli sosiaalidemokraattisen puolueen puolue-elokuva Freie Fahrt (1928). Hänellä oli myös sivuroolit Georg Wilhelm Pabstin Kadotetun päiväkirjassa (1929) ja Carl Th. Dreyerin Vampyrissä (1931).[1]
Schmitzin läpimurto oli hänen ensimmäinen pääroolinsa Karl Hartlin elokuvassa F.P.1 ei vastaa (1932). Hän näytteli usein hienostuneita naisia, kuten Frédéric Chopin -elämäkerrassa Jäähyväisvalssi (1934) ja elokuvassa Ein idealer Gatte (1935). Scmitzin merkittävimmär toolivat olivat venäläinen vakooja elokuvassa Kynttiläjalan salaisuus ja päärooli Frank Wisbarin mystisessä melodraamassa Lautturin Maria (1936).[1]
Roolien vähentyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Schmitz ei saavuttanut kansallissosialistien suosiota, jotka 1930-luvun puolivälistä alkaen tiukensivat otettaan Saksan elokuvatuotannosta. Muun muassa hänen roolihahmoaan Lautturin Mariassa arvosteltiin, koska se ei täyttänyt rotupuhtauden merkkejä.lähde? Schmitzin elämäntapa oli lisäksi ristissä puolueen arvojen kanssa, koska hänen biseksuaalista taipumustaan ei hyväksytty. Hän sai jopa 1937–1938 näyttelemiskielon. Hän näytteli kuitenkin 1940-luvun alussa muutamissa propagandaelokuvissa, kuten Panduuripäällikkö Trenck (1940) ja Wetterleuchten um Barbara (1941).[1]
Schmitzin Titanic-elokuvaa (1942) ei esitetty Saksassa ennen toisen maailmansodan päättymistä. Sen ohjaaja, Herbert Selpin, kritisoi avoimesti kansallissosialisteja ja suljettiin kesken kuvausten vankilaan, jossa hän kuoli.
Toisen maailmansodan jälkeen Schmitzin roolit hupenivat, kun uudet naistähdet valloittivat valkokankaat. Optimisissa sodan jälkeisissä elokuvissa ei ollut tilaa Schmitzin tapaisille näyttelijöille, joiden hahmossa oli jonkinlaista eksyneisyyttä ja salaperäisyyttä. Muutamien elokuvien, kuten rikoselokuvan Kronjuwelen (1950), lisäksi Schmitz esiintyi pienissä teattereissa.[1]
Masentuminen, riippuuvudet ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Schmitz masentui ja etsi lohtua alkoholista ja morfiinista.[2] Hän joutui sairaalaan. Yksi monista itsemurhayrityksistä koitui Schmitzin kohtaloksi. Unilääkeyliannostuksen ottanut näyttelijä kuoli müncheniläisessä sairaalassa vuonna 1955. Kuolemaa seuranneissa tutkimuksissa kävi ilmi, että lääkäri Ursula Moritz oli määrännyt Schmitzille lääkkeitä 723 kertaa vajaassa kolmessa vuodessa.[2]
Schmitzin viimeisten vuosien taistelu päihteiden, mielenterveyden ja hiipuvan tähteyden kanssa sekä hänen kuolemansa sairaalassa innoittivat Rainer Werner Fassbinderiä ohjaamaan elokuvan Veronika Vossin kaipuu (1982). Fassbinder ei ollut tietoinen Schmitzin kohtalosta, kun hän etsi näyttelijöitä elokuvaansa Petra von Kantin katkerat kyyneleet (1972). Hän oli tietoinen Schmitzin varhaisista töistä ja olisi halunnut tämän esittämään elokuvaansa päähenkilön äitiä. Veronika Vossin kaipuu ei ole kuitenkaan Schmitzin elämäkerta, vaikka hänen kohtalostaan se on saanut inspiraationsa.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Sybille Schmitz Filmportal.de. Viitattu 22.7.2017. (saksaksi)
- ↑ a b c Robert P. Stephens: Germans on Drugs: The Complications of Modernization in Hamburg, s. 283–284. Ann Arbor: The University of Michigan Press. ISBN 978-0-472-09973-3. Google-kirjat (viitattu 22.7.2017).
Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Brigitte Tast, Hans-Jürgen Tast: Dem Licht, dem Schatten so nah. Aus dem Leben der Sybille Schmitz, Kulleraugen - Visuelle Kommunikation Nr. 46, Schellerten 2015, ISBN 978-3-88842-046-7
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sybille Schmitz Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- The Sybille Schmitz Archives Berlin. First Homepage about the Lady (Arkistoitu – Internet Archive)
| ||||||||||||||||||
