Swans

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Swans
(1982– )
Swans vuonna 2010.
Swans vuonna 2010.
Tiedot
Tyylilaji: post-punk, post-industrial, noise rock, no wave, goottirock, taiderock
Kotipaikka: Yhdysvaltain lippu New York, Yhdysvallat
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.swans.pair.com
Jäsenet
Michael Gira kitara, laulu
Norman Westberg kitara
Christophj Hahn kitara
Phil Puleo rummut, perkussiot, dulcimer
Chris Pravdica basso
Thor Harris rummut, perkussiot, dulcimer
Entiset jäsenet
Jarboe 1984–1997
Vincent "Vinnie" Signorelli  
Jonathan Kane  
Sue Hanel  
Bob Pezzola  
Daniel Galli-Duani  
Harry Crosby  
Roli Mosimann  
Algis Kizys  
Ted Parsons  
Clint Steele  
Bill Bronson  
Stevie McAllister  
Ronaldo Gonzalez  
Bill Rieflin  
Levy-yhtiöt
Young God Records  
Neutral Records  
Homestead Records  
Caroline/Virgin/EMI Records  
Uni/MCA Records  
Invisible Records  
Atavistic Records  

Swans on yhdysvaltalainen post-punk-yhtye, jota johtaa laulaja, säveltäjä ja multi-instrumentalisti Michael Gira. Sen musiikin tunnuspiirteitä ovat epätavallisten soitinnusten lisäksi rituaalinomaisesti toistuvat hitaat lauluosuudet ja synkät sanoitukset. Yhtye oli alunperin aktiivinen vuosina 1982–1997 ja on ollut uudestaan toiminnassa vuodesta 2010 lähtien.[1]

Swans oli viisitoistavuotisella urallaan yksi harvoista pitkäikäisemmistä New Yorkin 1980-luvun no wave -liikkeen yhtyeistä. Ryhmän kokoonpano vaihtui jatkuvasti, ja Giran lisäksi ainoat pysyvämmät jäsenet olivat laulaja-kosketinsoittaja Jarboe ja kitaristi Norman Westberg, joista vain jälkimmäinen on mukana vuonna 2010 yhtyeen toimintaa jatkaneessa kokoonpanossa.[1]

Varhainen Swans, 1982–1985[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmassa tunnetussa Swans-kokoonpanossa Michael Gira toimi basistina ja laulajana, Jonathan Kane soitti rumpuja ja Sue Hanel kitaraa. Yhtyeen musiikki koostui hitaista kitaravalleista, hakkaavista rummuista ja Giran huutamalla julistetuista kuolemaa ja väkivaltaa käsittelevistä sanoituksista. Inspiraationa niille mainittiin Jean Genet ja Markiisi de Sade. Hanel ei pysynyt yhtyeessä pitkään, ja Bob Pezzola korvasi hänet ennen ryhmän ensimmäisen julkaisun, Swans-EP:n äänityksiä. Hanelin soittoa kuullaan kuitenkin Body to Body, Job to Job -harvinaisuuskokoelmalla, joskaan sen kansiteksteissä ei eritellä hänen soittamiaan kappaleita.

Swans julkaistiin pienen Labor Recordsin kautta vuonna 1982. Levy eroaa selvästi yhtyeen myöhemmästä tuotannosta. Sen poukkoileva tempo ja hieman epävireiset särökitarat muistuttivat Joy Divisionin tyylistä post-punkia, kun taas lopuillaan olevan no wave -liikkeen vaikutus kuului jazziin viittaavina soitinnuksina ja epätavallisina tahtilajeina. Eräässä haastattelussa rumpali Jonathan Kane vertasi Swansia blues-ikoni Chester "Howlin' Wolf" Burnettiin: molemmat käyttivät samoilla tavoin hypnoottisesti toistuvia yksinkertaisia riffejä.

Ensimmäisellä täysipitkällä julkaisulla Filth (1983) mukana oli ensi kertaa kitaristi Norman Westberg, joka soitti sittemmin jokaisella studioalbumilla Love of Lifea lukuun ottamatta.

Swans keräsi alkuaikoinaan mainetta erityisesti äärimmäisen kovaäänisillä performansseillaan. Poliisit joutuivat keskeyttämään useita yhtyeen liian äänekkäiksi ja väkivaltaisiksi äityneitä esiintymisiä.[2] Gira kuitenkin sanoi vuoden 1996 haastattelussa, ettei kova äänenpaine koskaan ollut itsetarkoituksellista, ja kertoi vihaavansa esitysten mukana tullutta "maailman kovaäänisimmän yhtyeen" mainetta ja sen houkuttelemaa yleisöä.[3]

Oma tyyli muodostuu, 1986–1988[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1986 julkaistu Greed oli ensimmäinen albumi, jossa laulaja Jarboe oli varsinaisesti mukana. Hänen lauluaan kuullaan Giran huutamisen sijaan sekä levyn avausraidalla "Fool" että nimikkokappaleessa "Greed". Jarboen liittyminen aloitti yhtyeen aggressiivisuuden vähittäisen laantumisen. Myös pitkäaikainen basisti Algis Kizys liittyi yhtyeeseen.

Greediä seurasi samana vuonna sen "toinen puolisko" Holy Money, jossa Jarboe oli ensi kertaa päävokalistin roolissa. Se oli samalla ensimmäinen Swans-albumi, jossa mukaan otettiin myös akustisia elementtejä. Giran sanoituksissa käsiteltiin uskonnollisia teemoja, mistä tuli toistuva aihepiiri myöhemmillä levyillä.

Children of Godin (1987) kantavana teemana oli nimenomaan uskonto. Giran mukaan tarkoituksena ei ollut niin kristinuskon pilkkaaminen kuin julistaminenkaan, vaan hän halusi tutkia uskonnollisten viestien voimaa ja toisaalta käsitellä monien henkisten johtajien tekopyhyyttä.[4] Jotkut laulut kuten raivokas "Beautiful Child" muistuttivat yhä vanhaa tuotantoa, mutta monet olivat poikkeuksellisen rauhallisia, ja levyllä kuultiin myös pianoa sekä akustista kitaraa. Näitä vastakohtaisia elementtejä yhdisteltiin peräkkäin luomaan omanlaistaan kontrastia.

Uusi suunta, 1988–1992[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Children of God -levyn jälkeen Gira ilmoitti olevansa kyllästynyt yhtyeen meluisaan ulosantiin perustuvaan maineeseen ja siihen liittyviin odotuksiin. Tämän seurauksena hän päätti edelleen keventää yhtyeen musiikkia korostamalla akustisia elementtejä ja laittamalla Jarboen päälaulajan rooliin. Kaksikko tunnusteli tätä linjaa julkaisemalla levyt Blood, Women, Roses ja Shame, Humility, Revenge nimellä World of Skin (Euroopassa Skin). Näiden kahden albumin musiikki oli hidasta, yksinkertaista ja surumielistä.

Swans jatkoi muunnostaan julkaisemalla cover-singlen Joy Divisionin kappaleesta "Love Will Tear Us Apart" sekä seitsemäntuumaisena vinyylinä, CD:nä että useana eri 12-tuumaisena painoksena vuonna 1988. Osassa painoksista kappale oli Giran (punainen kansi) ja osassa Jarboen (musta kansi) laulamana. Gira on myöhemmin pitänyt julkaisua huonona, ja suostui oman versionsa uudelleenpainatukseen vasta paljon Jarboen levyä myöhemmin.

Singleä seurasi kiinnitys MCA Recordsille ja siten Swansin ainoa suuren levy-yhtiön kautta julkaistu albumi, The Burning World (1989). Levyn tuotti Bill Laswell, mikä muutti yhtyeen äänimaailmaa selkeästi. Giran, Jarboen ja Westbergin kolmikon lisäksi studiossa soittivat nyt sessiomuusikot, ja yhtyeen aiemmin leimalliset raskaat kitaraosuudet saivat väistyä folk- ja maailmanmusiikkivaikutteiden tieltä. Albumilla korostuivat nyt myös populaarimusiikin piirteet: kappaleissa oli puhdasta laulua, vaikka Giran tekstien aiheet käsittelivätkin edelleen suosi masennusta, ahneutta ja epätoivoa. Levyllä on jopa cover bluesyhtye Blind Faithin suositusta kappaleesta "Can't Find My Way Home", joka julkaistiin myös singlenä. Vaikka Swans myöhemminkin ammensi materiaalia samanlaisista akustisista tunnelmista, Gira on myöhemmin ilmaissut jyrkästi ettei Laswellin tyyli sopinut lainkaan Swansille.[4]

Petyttyään suurten levy-yhtiöiden toimintaan Gira perusti oman levy-yhtiönsä Yong God Recordsin vuonna 1990. Samana vuonna Jarboe ja Gira julkaisivat viimeisen World of Skin -albuminsa Ten Songs from Another World.

1991 Young God Records julkaisi yhtyeen kokeellisen seitsemännen studioalbumin White Light from the Mouth of Infinity, jossa nyt itsenäisempi Swans yhdisti aikaisemman tuotannon aggressiivisia elementtejä uuteen kevyempään tyyliin. Gira myös tuotti albumin itse.

Viimeiset julkaisut, 1992–1997[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokeellinen linja jatkui seuraavalla Love of Life -levyllä (1992) ja siitä julkaistulla Love of Life/Amnesia -EP:llä. The Great Annihilator (1994) oli paluu yksinkertaisempaan materiaaliin. Die Tür ist Zu (1996) oli kokonaan saksankielinen kokeilu, joka kuitenkin vastaanotettiin huonosti Saksassa.[2]

Kyllästyttyään lopullisesti yhtyeen ristiriitaiseen maineeseen ja huonoon kohteluun mediassa[2][4] Gira päätti lopettaa Swansin uran julkaisemalla eeppisen Soundtracks for the Blind -tuplalevyn ja tekemällä viimeisen maailmankiertueen. Viimeisten vuosien kiertuetallenteista kerättiin livelevy Swans Are Dead.

Saatettuaan Swansin tien päätökseen Gira jatkoi musiikillista uraansa perustamalla Angels of Lightin ja jatkamalla työtään Young God Recordsissa. Hän on julkaissut levyjä myös omalla nimellään ja Body Lovers/Body Haters -yhtyeen kanssa. Jarboe jatkoi soolouraansa.

Paluu, 2010-[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 2010 Gira ilmoitti kokoavansa Swansin uudestaan levyttämistä ja keikkailua varten. [1]. Swansin ensimmäinen uusi studioalbumi 14 vuoteen oli My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky [5] , jonka jälkeen yhtye on keikkaillut aktiivisesti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. [6]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EP:t[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Swans Are Not Dead (html) 11.1.2010. Viitattu 6.5.2011. (englanniksi)
  2. a b c Chris Mitchell: Swans : Swans Are Dead : Swans’ Song (html) (”Swans were the ultimate feel-bad experience. Attending their live performances was a health risk, threatening broken limbs and burst ear drums, and causing various cities' police across the globe to literally pull the plug on them, such was their decibel measurement.”) SpikeMagazine.com. Viitattu 29.8.2008. (englanniksi)
  3. Michael Moynihan: Swans-haastattelu (html) Seconds. 1996. Viitattu 29.8.2008. (englanniksi)
  4. a b c Haastattelu
  5. My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky - SWANS (html) 2010. Viitattu 6.5.2011. (englanniksi)
  6. SWANS - Live Shows (html) 2010. Viitattu 6.5.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]