Suuri Amerikan eläimistövaihto
Suuri Amerikan eläimistövaihto tapahtui noin 3,5–2,5 (ehkä 2,7) miljoonaa vuotta sitten, kun Panamankannas nousi merestä tulivuorenpurkausten takia luoden maayhteyden Pohjois-Amerikan ja Etelä-Amerikan välille, jolloin eläinlajit pääsivät siirtymään mantereelta toiselle. Samanlaisia eläimistönvaihdoksia on tapahtunut muissakin tapauksissa[1], esimerkiksi Intian mantereen törmättyä Euraasian mantereeseen. Eläimistönvaihdoksen seurauksena noin puolet Etelä-Amerikan eläimistä on pohjoisamerikkalaista alkuperää[2].
Saarien kautta levinneet lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Etelä-Amerikkaan alkoi tulla lajeja jo myöhäisoligoseenilla noin 30 miljoonaa vuotta sitten eoseeni- ja oligoseenikausilla. Leviäminen onnistui saari kerrallaan muun muassa merellä ajelehtineiden ajopuiden mukana. Tällä tavoin siirtyi lähinnä pieniä jyrsijöitä. Nämä jyrsijät korvasivat Etelä-Amerikan aikaisempien pienien pussieläinten ekologisia lokeroita ja alkoivat kehittyä itsenäisesti uusiksi lajeiksi[3]. Tällaisia lajeja ovat muun muassa chinchilla ja vesisika. Hieman myöhemmin eli noin 25 miljoonaa vuotta sitten Etelä-Amerikkaan saapuivat myös kädelliset. Näiden kaikkien lajien uskotaan tulleen Afrikasta.[4][5] Ensimmäisiä Pohjois-Amerikasta tulleita eläimiä olivat tiettävästi puolikarhut, jotka saapuivat Etelä-Amerikkaan noin 7 miljoonaa vuotta sitten. Etelä-Amerikassa kehittyi itsenäisesti uusia puolikarhuihin kuuluneita lajeja, mutta ne katosivat myöhemmin. Puolikarhujen jälkeen Etelä-Amerikkaan saapuivat muun muassa pekarit ja haisunäädät.
Mannerta pitkin levinneet lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Panamankannasta pitkin alkoi levitä lajeja sekä pohjoiseen että etelään sen muodostuttua noin 3 miljoonaa vuotta sitten. Pohjois-Amerikasta tuli kasvinsyöjistä esimerkiksi kameleita, tapiireja, norsuja ja hevosia. Lihansyöjistä Etelä-Amerikkaan levisivät muun muassa sapelihammaskissat, koirat ja karhut. Etelä-Amerikasta pohjoiseen levisivät esimerkiksi maalaiskiaiset, glyptodontit, vyötiäiset ja nyt jo hävinneet notoungulata-lahkon lajeja. Lajienvaihdossa pohjoisesta etelään levittäytyneet lajit osoittautuivat menestyksekkäämiksi kuin etelästä pohjoiseen levittäytyvät. Etelästä pohjoiseen menestyksekkäästi siirtyneet lajit eivät eriytyneet paljoa eteläisistä kantamuodoistaan[2], kun taas pohjoisesta tulleet eriytyivät tehokkaasti[5]. Monet eteläamerikkalaiset lajit hävisivät kun taas pohjoisamerikkalaisten lajien ei tiedetä hävinneen etelästä saapuneen kilpailun tuloksena. Eteläamerikkalaisten lajien tappio koski paljolti myös paikallisia istukkanisäkkäitä. Parhaiten Etelä-Amerikan lajeista pärjäsivät opossumit, vyötiäiset ja piikkisiat, jotka levisivät suureen osaan Pohjois-Amerikkaa, ja joita tavataan siellä vieläkin. Ainoat suuret etelästä pohjoiseen levinneet petoeläimet olivat hirmulinnut, muut Etelä-Amerikan suuret petoeläimet kuten Borhyaena ja Thylacosmilus hävisivät kilpailussa pohjoisesta tulleille pedoille[6].
Esimerkkejä levinneistä lajeista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Etelästä pohjoiseen levinneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Teksasinkirjoahven
- Virginianopossumi
- Kolibrit
- Tangarat
- Tyrannit
- Glyptodon †
- Maalaiskiaiset †
- Phorusrhacos †
Pohjoisesta etelään levinneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Mammalian faunal dynamics of the Great American interchange
- ↑ a b The Great American Biotic Interchange: Patterns and Processes
- ↑ Splendid isolation: the curious history of South American mammals, George Gaylord Simpson, [1], ISBN 978-0300030945
- ↑ South America's Missing Mammals
- ↑ a b http://web2.wku.edu/~smithch/biogeog/SIMP1950.htm/[vanhentunut linkki] History of the Fauna of Latin America by George Gaylord Simpson (1950)]
- ↑ Richard Cowen, History of life, Blackwell Publishing, ISBN 978-1-405-117-562 [2]