Suuret kuolonvuodet

Suuret kuolonvuodet olivat Pohjois-Eurooppaa koetelleiden harvinaisen kylmien vuosien jakso 1695–1697. Silloin varsinkin Suomessa, mutta myös laajalti Pohjois-Ruotsissa, Virossa ja Liivinmaalla viljasadot jäivät huonon sään vuoksi epätavallisen niukoiksi tai menetettiin kokonaan. Arvellaan, että Suomessa neljännes tai jopa kolmannes koko väestöstä kuoli tuolloin nälkään ja tauteihin. Sato tuhoutui monena vuonna peräkkäin, pettuleipää ja muuta hätäruokaa syötiin yleisesti. Sadon tuhoutuminen sai ihmiset lähtemään liikkeelle kerjäläisten laumoina, jolloin lavantauti ja muut kulkutaudit levisivät. Epäsuotuisissa ilmasto-oloissa levisivät myös kasvitaudit kuten torajyvä.

Sääolot

Suuret kuolonvuodet olivat seurausta ”pikku jääkaudesta”, jota kesti lähteestä riippuen joko 1570-luvulta 1700-luvun puoliväliin tai 1500-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin. Saksalaistiedemiesten Berchtesgadenissa suorittamien suurten puiden vuosirenkaiden tutkimisen kautta huomattiin puiden kasvun olleen ennen vuotta 1600 kaksinkertainen myöhempään verrattuna. Vuosi 1600 oli katovuosi ja suurin osa sadosta oli menetetty ja seuraavaa vuotta 1601 nimitettiin ”isoksi hallavuodeksi”.

Suurten kuolonvuosien säät olivat kuitenkin jopa pienen jääkauden oloihin nähden poikkeuksellisen kylmät. Niihin ovat mahdollisesti vaikuttaneet myös eri puolilla maailmaa samaan aikaan monet sattuneet tuli­vuoren­purkaukset (ks. tulivuorenpurkauksen vaikutukset ilmastoon). Näitä olivat Heklan purkaus Islannissa ja Seruan purkaus Indonesiassa vuonna 1693 sekä Komaga-Taken purkaus Japanissa ja Aboinan purkaus Indonesiassa vuonna 1694. Niissä ilma­kehään vapautui suuret määrät vulkaanista pölyä ja rikkihappoa, jotka heijastivat huomattavan osan auringon säteilystä takaisin avaruuteen.

Vastoinkäymiset alkoivat vuonna 1695, jolloin kevät ja kesä olivat hyvin kylmiä. Vilja kasvoi tavallisesta hitaammin, ja esimerkiksi ruis heilimöi Uudellamaalla vasta 6. elokuuta, ja varhaiset syyshallat tuhosivat viljan, ennen kuin se oli kypsynyt korjattavaksi. Hämeessä oli peltojen tuotto ollut lähes olematon, Pohjanmaalla saatiin jonkin verran satoa, mutta vilja ei laadultaan kelvannut siemeneksi.

Tammi- ja varsinkin helmikuussa 1696 Pohjois-Euroopassa vallitsivat vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämpimät säät. Niinpä 2. helmikuuta Tukholmassa kasvoi jo sormen pituista ruohoa, ja 11. helmikuuta jäät lähtivät Etelä-Suomen järvistä. Monet talonpojat ryhtyivätkin jo kylvötöihin. Mutta maaliskuun 7 päivänä alkoivat kovat pakkaset uudestaan ja tuhosivat sen, mikä oli jo kylvetty. Runsas lumentulo aiheutti lisäksi keväällä valtavat tulvat. Kylvöt myöhästyivät ja kesällä satoi kaatamalla. Paha halla iski jo 19. elokuuta.

Seuraukset

Talvella 1696–1697 Suomea koetteli hirvittävä nälänhätä. Vauraimmissakaan taloissa ei ollut viljaa, ja karja oli syöty jo ajat sitten. Ihmiset lähtivät kerjuulle, mutta usein turhaan, sillä kato oli koetellut koko maata. Kerjäläislaumojen mukana kulkivat myös erilaiset taudit, joista varsinkin lavantauti tappoi suuria väkimääriä. Joukkohaudoista ja nälkään sekä tauteihin kuolleiden ruumiista teidenvarsilla tuli suomalaisten arkipäivää.

Tieto Suomen tilanteesta valtakunnan johdolle kantautui hitaasti. Kun muutoksia alettiin tehdä, oli jo liian myöhäistä. Ruotsi oli käyttänyt liikaa rahaa jatkuvaan sotimiseen, ei ihmisten hengissä pitämiseen.

Katovuosien ravinto

Kun kato oli vienyt viljasadon, ihmiset söivät karjansa. Sen tultua syödyksi syötiin hevoset ja koirat. Sitten syötiin eläinten nahkoja ja sikiöitä. Valmistettiin myös hätäleipää petäjän kuorista, akanoista ja oljista sekä syötiin luonnon antimia, kuten vehkaa, nokkosia ja suolaheinää.

Katovuosien kuolleisuuden syitä

Vuosina 1696–1697 suuret nälkiintyneet kerjäläislaumat vaelsivat ruokaa etsiessään paikkakunnalta toiselle, jolloin olosuhteet tautien tarttumisille olivat suotuisat. Lavantauti, punatauti ja sopimattomasta ravinnosta aiheutuneet ruokamyrkytykset ja paksusuolen katarrin aiheuttama ummetus ja ripuli surmasivat enemmän ihmisiä kuin nälkä.

Kannibalismi

Pielisjärven käräjillä vuonna 1699 tuomittiin kuolemaan talonpojan leski Margareta Pärttylintytär, Vaikon kylästä. Margareta oli surmannut 6-vuotiaan Lastikka-nimisen tyttärensä lyömällä häntä rautakangella päähän. Kolme päivää tätä ennen perheen vanhin poika Kaarle oli surmannut 7-vuotiaan Paavali-nimisen veljensä rautakangella päähän lyömällä. Kummankin surmatun pää ja sisäelimet kaivettiin maahan, ruumiit paloiteltiin ja paistettiin uunissa, minkä jälkeen ne syötiin. Margaretan miehen kuoltua kahden viikon päästä vanhin poika Kaarle ja Margareta lähtivät kulkemaan ravintoa etsiäkseen. Matkatessaan he kohtasivat samassa tarkoituksessa liikkuneen Juhana Tapaninen -nimisen pojan, jonka Kaarle surmasi iskemällä kirveen kamaralla päähän, vaikka Juhana oli pyytänyt, ettei häntä surmattaisi. Tämän jälkeen he tekivät nuotion ja paistoivat yhden reiden ja söivät sen, muut ruumiin osat he ottivat mukaansa.

Vastatoimenpiteet

Hallitus oli jo syksyllä 1695 lähettänyt viljaa Pohjanmaalle, mutta aivan liian vähäisiä määriä. Suomi oli myös ison osan vuodesta jäiden vuoksi motissa, ja monet viljalaivat myös upposivat Pohjanlahden syysmyrskyissä. Toisaalta myös tuon ajan huono tiedonkulku johti siihen, ettei vastatoimenpiteisiin osattu Tukholmassa ruveta riittävällä ripeydellä ja laajuudella.

Tavallisesti nälänhädästä oli selvitty ruokaa ostamalla ja kiristämällä vyötä. Katovuodet olivat nimittäin varsin tavallisia 1600-luvulla, mutta näin suuressa laajuudessa ei kato ollut maata koetellut. Myös Norjassa, osassa Ruotsia ja valtakunnan "vilja-aitassa", Baltiassa, oli hätätila. Kruunu ei lahjoittanut viljaa kansalle, vaan sitä lainattiin talollisille pientä korkoa vastaan. Lainat oli tosin tarkoitus periä takaisin vasta "kun meidän Herramme siunaa sadolla". Koska viljaa jaettiin talollisille, ei köyhimmällä osalla väestöä ollut sitäkään mahdollisuutta saada viljaa.

Lopputulos

Suuret kuolonvuodet ovat Suomen historian pahin väestökatastrofi. K. Grotenfeltin arvion mukaan Suomen väkiluku oli tuolloin noin 500 000 ihmistä, joista katovuosina kuoli noin 140 000 henkeä, eli 28 prosenttia maan asukkaista. Varsinaista väestökirjanpitoa ei Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulla ollut, vaikka arkkipiispa Olaus Martinin kehotuksesta vuodesta 1608 alkaen papiston tuli pitää kirjaa kaikista kastetuista, vihityistä ja kihlautuneista. Vuoden 1686 kirkkolaki paransi tilannetta, mutta pappien suorittama väestökirjanpito oli myöhemminkin hyvin puutteellista, joten kuolleisuutta voidaan vain arvioida. Joka tapauksessa on selvää, että yhtä ankaria väestönharvennuksia ei historia koko Euroopankaan mittakaavassa monia tunneta.

Vuonna 1697 säät olivat tosin viljan kasvulle suotuisat, mutta koska siemenviljaa ei juuri ollut saatavissa, ei voitu paljon viljelläkään. Vasta vuonna 1698 saatiin jälleen hyvä sato, kun hallitus oli toimittanut Suomeen riittävästi siemenviljaa. Monista taloista oli koko väki kuollut, mutta autioiksi jääneet tilat asutettiin nopeaan tahtiin. Kruunu myönsi myös verohelpotuksia uudelleenasuttamisen tukemiseksi.

Lähteet

• Lindeqvist, K. O.: Historiallinen aikakauskirja 1910, 1910
• Muroma, Seppo: Suurten kuolovuosien (1696–1697) väestönmenetys Suomessa. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1991. ISBN 9789518915471.

Aiheesta muualla

• Elämää Suomessa suurvalta-aikana: kadot (Suomen historian pikkujättiläinen 1987, s. 237–239)
• Lappalainen, Mirkka: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697. Helsinki: Siltala, 2012. ISBN 978-952-234-140-2.
• "Great Historical Events That Were Significantly Affected by the Weather: 4, The Great Famines in Finland and Estonia, 1695–97" (1979). Bulletin of the American Meteorological Society 60 (7): pp775–787. doi:10.1175/1520-0477(1979)060<0775:GHETWS>2.0.CO;2. ISSN 1520-0477.