Suuntimo
Suuntimo on laite suunnan mittaamiseen erityisesti sähkömagneettiseen säteilyyn, esimerkiksi radio- tai tutkalähettimeen.
Yksi suuntima mahdollistaa suunnan saamisen lähettimeen, kaksi periaatteessa lähettimen paikantamisen pinnalla suuntien leikkauspisteeseen.
Radiosuuntima merenkulussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Radiosuuntima on käytöstä poistunut merenkulun navigointimenetelmä. Se perustuu tiettyjen radiomajakoiden lähettämien radiosignaalien vastaanottoon ja signaalien suuntatiedon seuraamiseen. Tietyissä paikoissa, aiemmin erityisesti suurten majakoiden yhteydessä, oli radiomajakoita eli voimakastehoisia radiolähettimiä jotka lähettivät omilla taajuuksillaan morsemerkeistä muodostuvaa tunnustaan. Esimerkiksi Harmajan radiomajakka lähetti tunnusta HA, morsemerkein .... .- ja Helsingin kasuuni HI eli .... .. Tämä käytäntö on edelleen käytössä ilmailussa.
Radiomajakoilla oli oma ns. radioeksymänsä, jolle laadittiin määräajoin oma korjaustaulukkonsa.[1]
Radiosuuntimia otettiin useammallakin eri tavalla. Perusajatus oli se, että etsittiin se suunta, jossa suuntimasignaali kuului heikoimmin eli ns. minimi.
Kun GPS-satelliittipaikannusjärjestelmä tuli laajamittaiseen käyttöön 1990-luvulla, radiomajakat poistuivat käytöstä merenkulussa. Suomen viimeinen meriradiomajakka sammutettiin vuonna 1995.[2] Ilmailu käyttää vielä radiomajakoita, joskin myös ilmailussa suunnitellaan järjestelmästä luopumista.
Erilaisia majakoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Useimmat radiomajakat olivat suuntaamattomia eli signaali kuului joka suuntaan. Majakka merkittiin merikarttoihin kirjaimin RC (Radio Circular). Lyhyen aikaa oli olemassa myös suunnattuja radiomajakoita joiden signaali kuului vain tietyssä suuntimassa. Näiden karttamerkki oli RD (Radio Directional). Maailman ensimmäinen yhdistetty suunnattu ja suuntaamaton radiomajakka oli juuri Harmajalla.
Menetelmä osoittautui liian epätarkaksi verrattuna kahteen suuntaamattomaan, joten ne poistuivat käytöstä varsin pian.
Lisäksi oli olemassa erillisiä radiosuuntima-asemia. Ne suuntivat laivojen lähettämiä radiosignaaleja (vrt. ilmailun VDF ja vastaavat järjestelmät). Nämä merkittiin karttaan kirjaimilla RG (Radio Gonio). Menetelmä oli suhteellisen harvinainen ja poistui jo ennen radiomajakoiden sammuttamista.
Nykyään merenkulussa käytetään radiomajakoista enää raconia eli tutkamajakkaa. Se on yleensä majakoiden tai muiden merenkulun kiinteiden turvalaitteidem yhteydessä oleva lähetin, joka käynnistyy kun siihen osuu tutkasignaali. Racon lähettää oman signaalin joka näkyy tutkan kuvaruudussa pystysuorana juovana, joka joissakin tutkamajakoissa on koodattu morsemerkiksi. Esim. Kalbådagrundin majakan tunnus on _ . _ eli K-kirjain.
Myös SART-tutkatransponderit toimivat tutkamajakan periaatteella.
Laitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käännettävä antenni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanhin ja perinteisin on käännettävä antenni. Se oli pystyasentoon asennettu erillisellä kääntonupilla varustettu metallirengas, joka toimi suuntimavastaanottimen antennina. Kääntönupin ympärillä on 0–360 astetta käsittävä asteikko. Vastaanotin viritetään loistoluettelon ilmoittamalle majakan taajuudelle ja antennia aletaan kääntämään kun majakan signaali kuuluu. Suuntiminen tapahtuu etsimällä se kohta jossa signaali kuuluu heikoiten eli minimi. Nyt antennin juuressa olevasta asteikosta voidaan lukea radiosuuntima.[3]
Joissakin näistä antenneissa on ylimpänä erillinen antennipiiska yleisradiovastaanottimelle, jollaisena suuntimavastaanotinta myös voidaan käyttää.
Menetelmä oli erityisen suosittu pelastusaluksissa: suuntimavastaanotin viritettiin hätätaajuudelle ja näin voitiin suuntia vastaanotettu hätämerkki.
Bellini–Tosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toinen, suuremmissa aluksissa käytetty menetelmä on Bellini–Tosi-antenni: se on noin metrin pituisen maston kärkeen,valomastossa olevaan erilliseen telineeseen tai muuhun soveltuvaan ylärakenteen kohtaan asennettu kahdesta metallirenkaasta tehty pallonmuotoinen rakennelma. Joissakin oli lisäksi yläpuolinen piiska-antenni yleisradiovastaanotinta varten, koska monissa aluksissa suuntimavastaanotin hoiti navigoinnin väliajat myös yleisradiovastaanottimen tehtäviä, mikä on mm. säätiedotuksien kuuntelua varten ehdottoman tarpeen, tätä vartenhan yleisradiovastaanotin kuuluu katsastusvarusteisiin.
Tätä antennia ei käännellä vaan minimin etsintä tehdään itse vastaanottimessa olevalla säätimellä, goniometrillä.[3]
Käsiradiosuuntimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käsiradiosuuntimet eli ns. käsipeilarit olivat erityisesti purjehtijoiden suosiossa ennen GPS-järjestelmän tuloa. Näitä laitteita oli kahta perustyyppiä: yksinkertaisempi oli suuntimavastaanottimeen johdolla kytketty käsiantenni, jossa oli oma kompassi ja kytkentä kuulokkeille. Käsiantennia kääntelemällä voitiin etsiä minimi ja kompassista saatiin suuntima. Suositumpia olivat itsenäiset käsipeilarit: ne ovat yleensä käsikahvalla varustettuja paristokäyttöisiä suuntimavastaanottimia, joissa on oma kompassi ja kuulokkeet.
Joissakin malleissa kompassi on varustettu liipaisimella, joka vapaana ollessaan lukitsee kompassiruusun paikalleen. Kun suuntimaa otetaan, liipaisin painetaan pohjaan ja ruusu vapautuu. Kun minimi sitten löytyy, ruusun voi lukita ja lukema säilyy.
Edut ja haitat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Menetelmä oli hitaanpuoleinen ja vaati kiinteän, voimakkaan suuntimasignaalin. Tottuneilta purjehtijoilta meni yleensä 2–3 minuuttia ristisuuntimien ottamiseen. Menetelmän tarkuus oli kohtalaisen hyvä.
Kauppalaivasto käytti menetelmää satelliittijärjestelmien tuloon asti, ja aina 1990-luvulle asti menetelmää opetettiin varajärjestelmänä rannikkonavigointiin, jossa tärkein järjestelmä oli decca.
Pohjanmerellä ja Norjanmerellä käytettiin Consol-järjestelmää: se oli erikoistyyppinen radiomajakka, jonka tärkein yksikkö oli Oslon lähellä. Tämäkin järjestelmä sammutettiin satelliittinavigoinnin tultua.[3]
Sotalaivastoissa radiosuuntimamenetelmä oli varsinaisessa navigoinnissa toissijainen. Siellä tärkein radiosuuntimalaite ennen satelliittinavigointia oli alun perin upotussotaan kehitetty HF/DF- eli ASG-laitteisto (puhekielessä HuffDuff). Se on tarkkaan ottaen vain vastaanottimella varustettu tutka, joka näyttää heikotkin radiosignaalit – kuten sukellusveneiden vaimeat ja nopeat sähkötysviestit – näytöllään, ja niiden suunta ja etäisyys voidaan lukea suoraan asteikolta.
Laitetta esiintyi lopulta kauppalaivastossakin, mutta kovin yleinen se ei ollut. Merimiesammattioppilaitokset kutsuivat laitetta näköradiosuuntimeksi.
Navigaatioseurat järjestivät radiosuuntimakoulutusta niin kauan kuin aihe kuului rannikkolaivurikoulutukseen. Vakituiset harjoitukset loppuivat kun meriradiomajakat sammutettiin.
Maastossakin radiosuunnistusta on harrastettu. Se on ollut periaatteessa samanlaista kuin normaali suunnistuskin, lisävarusteena on vain ollut suuntimavastaanotin. Radiomajakoina on käytetty etupäässä ilmailumajakoita.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- VHF-monisuuntamajakka (ilmailu)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- H. O. Hilpi: Kipparin aapinen, Helsinki 1980 ISBN 952-90-1879-7 (nid.)
- Merenkulun oppikirja; Ammattikasvatushallitus, 1984 ISBN 951-46-1412-7 (nid.)
- Suomen rannikon loistot 1981, Merenkulkuhallitus
- Suomen Meripelastusseuran vuosijulkaisu 1978
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hilpi 1980, s, 120
- ↑ Merenkulku - navigointilaitteet www.tiedonportailla.fi. Viitattu 10.5.2023.
- ↑ a b c Merenkulun oppikirja. 1984 Helsinki. Ammattikasvatushallitus. ISBN 951-46-1412-7 (nid.)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suuntimo Wikimedia Commonsissa
