Suu- ja sorkkatauti
| Suu- ja sorkkatauti | |
|---|---|
 Suu- ja sorkkatautiin sairastuneen lehmän suu. |
|
| ICD-10 | B08.8 |
Suu- ja sorkkatauti (lat. Aphtae epizooticae) on erittäin tarttuva virustauti, jota esiintyy etupäässä naudoilla ja sioilla. Se voi tarttua myös vuohiin, lampaisiin, poroihin, peuroihin, hirviin, villisikoihin, rottiinlähde? ja siileihin[1].[2] Tauti ei tartu hevosiin. Friedrich Loeffler osoitti taudin olevan viruksen aiheuttama 1897.
Suu- ja sorkkatautia esiintyy lähes koko maailmassa, muun muassa Euroopassa, Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Viimeisin huomattava suu- ja sorkkatautiepidemia oli Englannissa vuonna 2001, jonka torjumiseksi teurastettiin paljon karjaa.
Suu- ja sorkkatauti kuuluu Maailman eläintautijärjestön A-listan tauteihin.
Sisällysluettelo |
Aiheuttaja ja leviäminen [muokkaa]
Suu- ja sorkka-taudin aiheuttaa pikornaviruksiin kuuluva aftovirus, josta voidaan tunnistaa seitsemän eri serologista tyyppiä, joilla kullakin on monia eri kantoja. Virus kestää lämpötilojen vaihtelua mutta tuhoutuu yli 50 celsiusasteen lämpötiloissa. Aftovirus kestää myös jodia, klooria ja fenoleita. Se katoaa ruhojen lihaksista nopeasti, mutta säilyy pidempään imusolmukkeissa ja luuytimessä.[2]
Aftovirus voi säilyä rehussa, maastossa ja rakenteissa jopa kuukauden. Se tarttuu suorassa kontaktissa tai epäsuorasti pisaratartuntana tai ihmisten, esineiden, rehun tai lian kautta. Se voi levitä myös tuulen mukana erityisesti lauhkeissa olosuhteissa kymmeniä kilometrejä maalla tai satoja kilometrejä merellä. Virus voi tarttua sairaasta tai tautia kantavasta eläimestä tai ihmisestä hengitysilman, syljen, ulosteiden, maidon tai siemennesteen kautta jopa neljä vuorokautta ennen taudin oireiden ilmenemistä. Se voi tarttua myös lihasta, jos sen pH on alle 6. Virus voi säilyä oireettomien taudista toipuneiden tai sitä vastaan rokotettujen nautojen hengityselimissä jopa 30 kuukautta. Siat levittävät tautia erityisen tehokkaasti.[2]
Oireet [muokkaa]
Suu- ja sorkkatauti itää 2–15 vuorokautta.[2]
Naudat [muokkaa]
Nautakarjassa suu- ja sorkkatauti aiheuttaa korkean kuumeen, joka laskee nopeasti 2–3 päivän päästä. Suuhun ja sieraimiin nousee rakkuloita, mistä seuraa runsasta, nauhamaista tai vaahtoavaa kuolaamista sekä pureskelua ja suun maiskuttelua.[2] Rakkuloita nousee myös utareisiin ja jalkojen ihoon.[2] Kiputilat johtavat mahdolliseen ruokahalun vähenemiseen, ontumiseen ja potkimiseen.[2] Lehmien maidontuotanto voi laskea huomattavasti.[2] Osalla eläimistä ei ole oireita, mutta myös ne kantavat tautia ja voivat tartuttaa sairauden muihin eläimiin.
Sairaus laantuu 8–15 vuorokaudessa, mutta aiheuttaa pitkäaikaisia vaivoja kieleen, sorkkiin, utareisiin, vaurioita sydämeen ja lihaksiin ja voi mahdollisesti johtaa luomiseen.[2]
Ihmiset [muokkaa]
Aftovirus voi harvoin tarttua ihmiseen,[2] jolloin oireet ovat ovat vesirokon tapaiset rakkulat. Virus ei kestä mahahappoja, joten se ei voi levitä saastunutta lihaa syömällä. Englannissa viimeisin ihmistartunta on todettu vuonna 2007.
Hoito ja torjunta [muokkaa]
Suu- ja sorkkatautiin ei ole hoitoa. Sille on kehitetty rokotteita, joita käytetään torjuntakeinona alueilla, joilla tautia esiintyy runsaasti. Yleensä vain nautaeläimet rokotetaan. Rokotteessa on oltava oikea viruskanta ja ne on uusittava 3–6 kuukauden välein.[2]
Tehokkaimmat torjuntakeinot epidemiatapauksissa ovat saastuneiden karjojen karanteenit ja joukkoteurastukset, ruhojen tuhoaminen polttamalla ja lihantuontikielto maista, joissa tautia esiintyy. Tauti leviää myös ilmateitse, joten saastuneiden tilojen ympärille määrätään suojavyöhykkeitä, joilla on noudatettava erityisiä määräyksiä, jotka koskevat muun muassa tilakäyntejä sekä eläinten laiduntamista ja liikkumista.[2]
Suu- ja sorkkatauti Suomessa [muokkaa]
Suomessa suu- ja sorkkatautitapaukset on tilastoitu 1800-luvun puolivälistä lähtien. Suurin tautiepidemia oli talvisodan aikana Karjalan kannaksen evakuoinnin yhteydessä. Tuolloin teurastettiin noin sata karjaa. Tilannetta pahensi se, että suuri osa eläinlääkäreistä oli rintamalla. Tautia ei saatu pysäytettyä ja se levisi lopulta arviolta 5 000 karjaan. Muita suu- ja sorkkatautiepidemioita Suomessa on ollut neljä.[2]
Lähteet [muokkaa]
Miia Jakava-Viljanen, Liisa Sihvonen: Suu- ja sorkkatauti Euroopassa. Nauta, 2001, 31. vsk, nro 3, s. 12-14. FABA Kotieläinjalostus. (suomeksi) Quinn et al: ”76”, Veterinary Microbiology and Microbial Disease, s. 688. Picornaviridae. UK: Wiley-Blackwell, 2011. ISBN 978-1-4051-5823-7. (englanniksi)
Viitteet [muokkaa]
Aiheesta muualla [muokkaa]
