Surukuku

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Surukuku
Lachesis muta muta.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Suomumatelijat Squamata
Alalahko: Käärmeet Serpentes
Heimo: Kyykäärmeet Viperidae
Alaheimo: Kalkkarokäärmeet Crotalinae
Suku: Lachesis
Laji: muta
Kaksiosainen nimi
Lachesis muta
Linné, 1766
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Surukuku Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Surukuku Commonsissa

Surukuku (Lachesis muta) on iso Etelä- ja Keski-Amerikassa tavattava myrkkykäärme. Se kuuluu kyykäärmeiden heimoon ja on heimonsa kookkain edustaja. Se onkin purressaan yksi vaarallisimmista käärmeistä. Myrkky johtaa nopeasti kuolemaan, ellei uhri saa seerumiruisketta välittömästi. Surukuku on kuitenkin luonteeltaan laiska ja rauhallinen, eikä kovin helposti pure ihmistä. Surukuku on saanut kunnioitusta herättävän kokonsa ja vaarallisuutensa johdosta lempinimen "viidakon herra". Surukuku voi elää yli 20 vuotta. Brasilian koillisrannikolla elää erittäin uhanalainen alalaji Lachesis muta rhombeata.

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surukuku voi kasvaa 4 metrin pituiseksi ja 5 kilon painoiseksi. Ruumiin poikkileikkaus on kolmiomainen ja sitä peittää karheat, pahkamaiset suomut. Pää on iso ja kolmiomainen, jonka suomut ovat pieniä ja epäsäännöllisiä. Silmien pystysuorat pupillit soveltuvat hyvin hämärään. Sillä on erittäin suuret myrkkyhampaat ja myrkkyrauhaset. Surukukun selkäpuolta koristavat tummanruskeat tai mustat vinoneliöt, muuten se on vaaleanruskea. Väritys kätkee sen hyvin sademetsän pohjan lehtikarikkeeseen. Silmistä leukaan kulkee musta juova. Hännän päässä on lyhyt piikki.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surukuku elää tropiikin sademetsissä ja vuorten alarinteiden metsissä, jossa vuotuinen sademäärä on vähintään 2000-4000 mm. Se ei siedä suoraa auringonpaistetta vaan vaatii lämpimän ja kostean ilmaston. Siten Etelä-Amerikan sademetsät ovat mitä parhainta elinympäristöä surukukulle.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surukukun pääravintoa ovat erilaiset jyrsijät, mutta sen ruokalistalle päätyy myös lintuja ja matelijoita. Se väijyy öisin aluskasvillisuudessa iskeäkseen ohikulkevan uhrin. Surukuku havaitsee saaliin lämpöaistinsa avulla, joka sijaitsee sieraimen ja silmän puolivälissä olevassa kuopassa. Tämä lämpösäteilyä aistiva elin on yhteinen piirre koko alaheimolle. Elin reagoi hyvin herkästi lämpötilan muutoksiin. Mahdollisesti käärme erottaa saaliin hahmon samalla tavalla kuin me infrapunalla. Laboratorio-olosuhteissa on voitu osoittaa, että käärme pystyy iskemään tarkasti saaliiseen, vaikka sen näkö- ja hajuaistin käyttö estetään. Surukuku iskee, kun saalis on tarpeeksi lähellä. Se upottaa myrkkyhampaansa uhriin ja ruiskuttaa myrkkyannoksensa. Myrkky vaikuttaa verenkiertoelimissä aiheuttaen kuolettavan sydänkohtauksen. Muiden käärmeiden tavoin surukukun leukanivelet joustavat, mikä mahdollistaa isonkin saaliin nielemisen. Ruokatorven lihakset kuljettavat saalista pikkuhiljaa vatsaan, missä ruoansulatusnesteet aloittavat työnsä. Jopa luut ja karvat sulavat osittain; loput poistuvat ulosteen mukana.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisääntymiskauden alkaessa erakkoina elävät käärmeet alkavat etsiä itselleen kumppania. Tehtävä ei vaadi surukukulta paljoa hyvän hajuaistin ja käärmeiden jättämien hajujälkien takia. Koiras tekee aloitteen sivelemällä lähestymisen jälkeen naaraan leukaa päällään. Naaraan myöntyessä pari kietoutuu toistensa ympärille ja aloittavat monimutkaisen kosinnan, joka lopulta päätyy paritteluun. Naaras munii maassa olevaan kuoppaan kymmenkunta isoa, valkeaa munaa. Se peittää munat kostealla maalla oikean lämpötilan ylläpitämiseksi. Useimmista käärmeistä poiketen naaras kiertyy itse pesyeensä ympärille hautoen ja varjellen sitä. Munat kuoriutuvat kahden kuukauden kuluttua. Poikaset rikkovat nahkamaisen munankuoren tehtävään erikoistuneella munahampaalla, joka putoaa pois yläleuasta pian kuoriutumisen jälkeen. Poikaset ovat kehittyneitä ja pystyvät heti saalistamaan. Sukukypsäksi surukuku tulee kahden vuoden iässä. Surukuku on kuoppakyiden alaheimon ainoa muniva laji; muut lajit synnyttävät eläviä poikasia.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kiehtova maailmamme; Ryhmä 3: Matelijat ja sammakkoeläimet; Nro 40: Surukuku; Mestarikustannus Oy 1991

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]