Surmanajo
 |
Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Surmanajo on autolla tai moottoripyörällä ajoa metallihäkissä, lempinimeltään pytyssä. Pytty voi olla lieriön tai pallon muotoinen, ja ajoneuvo pysyy sen sisäpinnalla keskipakoisvoiman ansiosta.lähde?
Suomen ylivoimaisesti tunnetuimmat surmanajajat ovat olleet Onni (1923–2014[1]) ja Kalevi Suuronen. Onni aloitti surmanajon vuonna 1948 ja hänen poikansa Kalevi vuonna 1971 Suuroset lopettivat surmanajon 1990-luvulla. Onni teki viimeisen ajonsa 72 vuoden iässä, mikä lienee maailmanennätys. Vuonna 2004 Yle TV1 esitti Suurosista kertovan televisio-ohjelman Tosi tarina: Surmanajaja elää.[2][3][4] Samana vuonna Kansainvälinen tivoli- ja sirkusalan järjestö palkitsi Onni Suurosen hänen elämäntyöstään Kultaisen Ponin festivaalilla Italian Riminissä.[5] Kalevi Suuroselle myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2022.[6]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset surmanajat Suomessa olivat virolaiset Kalan sisarukset, Herbert, Ludmila ja Konstantin 20-luvun lopussa. He ajoivat puurakenteisessa surmankirnussa, muun muassa 24.8. – 4.9. 1929 Lahdessa.
Tuohon aikaa Hämeen tivolia[7] pitänyt tehtailija Kalle-Vihtori Jokilampi oli lapsineen seuraamassa surmanajoa Lahdessa ja innostus tuohon huimapäiseen lajin syttyi. Sisarukset Väinö, Yrjö ja Anna-Liisa (myöhemmin Ahonen) Jokilampi alkoivat ajaa surmanajoa 30-luvulla. Väinö ja Anna-Liisa ajoivat kirnussa myös yhtä aikaa, joskus Yrjö kolmantena. Yrjö ajoi myös pallossa.
Jokilampien puurakenteinen surmankirnu valmistuivat vuodeksi 1931 omassa pajassa Hollolan Herralassa, jossa oli valmistettu monet muutkin Hämeen tivolin laitteet maailmanpyörää myöten. Teräksinen surmanpallo valmistui hiukan myöhemmin samassa pajassa. Pyöristä on sen verran tietoa, että Väinö hankki 1924 2,5hv F.N.- merkkisen pyörän, joka on saattanut olla ensimmäinen surmanajossa käytetty moottoripyörä. Väinöllä oli myös 4,5hv JAMES –merkkinen pyörä 20-luvun lopulla. Keväällä 1932 Väinö hankki Raleigh-merkkisen moottoripyörän, jossa oli 5 hv moottori.
Jokilammen sisarukset ajoivat vuodesta -31 alkaen ympäri Suomen sekä Hämeen tivolien (oli jaettu kahteen, ajoittain jopa kolmeen osaan) mukana, että erillisissä tapahtumissa. Yrjö kävi myös Ruotsissa ajamassa pallossa. 30-luvun alussa Suomea kiersivät virolaiset Kalan sisarukset, sekä Jokilammen sisarukset, sattuen joskus jopa samaan aikaan samoille markkinoille.
Joitakin kertoja muun muassa moottorin kiinnileikkaamisen vuoksi sattui onnettomuuksia kirnussa ja loukkaantumisten vuoksi jäi esityksiä ajamatta. Yhden kerran Liisa ja Yrjö törmäsivät toisiinsa ja putosivat alas. Väinö joutui kiertämään ylhäällä niin kauan, että loukkaantuneet sisarukset ja pyörät saatiin korjattua alta pois. Tämän jälkeen tiettävästi ei kahta pyörää enempää kirnussa yhtä aikaa kiertänyt.
Jokilammet olivat olympiakesänä -52 ajamassa Helsingissä Linnanmäen kentällä. Jokilampien surmanajot päättyivät tähän vuoteen.
Surmanajo nykypäivänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyään aktiivisia surmanajoryhmiä toimii Suomessa vain yksi. Cageriders on Sasja Laajoen ja Jarno Karannon muodostama stunt-ryhmä ja heillä on käytössään maailman suurin liikuteltava surmanajopallo, jonka halkaisija on kuusi metriä. Cageriders on toiminut vuodesta 2011 lähtien. Pasi Heikkilä ajoi Sasja Laajoen kanssa vuosina 2011–2017 ja vuonna 2018 Jarno Karanto tuli Heikkilän tilalle stunt-duon toiseksi ajajaksi.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Anne Lius-Liimatainen: Surmanajaja Onni Suuronen on kuollut 2.2.2014. Keskisuomalainen. Arkistoitu 4.3.2014. Viitattu 4.2.2014.
- ↑ http://www.sunnynotes.fi/SunnyNotes.html (Arkistoitu – Internet Archive). Sunny Notes Oy:n tuotantoja
- ↑ Helsingin Sanomat 24.02.2004: "Surmanajaja elää"
- ↑ Ilta-Sanomat 24.02.2004: "Pyttyä pitkin moottoripyörällä"
- ↑ Helsingin Sanomat, tv-palsta 24.2.2004
- ↑ Taiteilijaeläke 63 taiteilijalle Taiteen edistämiskeskus Taike. 4.3.2022. Viitattu 5.3.2022.
- ↑ Vuosikymmenittäin Herralaa, Jorma Saarinen, ISBN 978-952-92-2322-0