Suomen kuningaskuntahanke
Wikipedia
Suomen kuningaskuntahanke vuonna 1918 oli Suomen itsenäistymiseen liittynyt yritys tehdä Suomesta kuningaskunta, jonka kuninkaaksi toivottiin saksalaista prinssiä, Friedrich Karlia. Hanke oli toteutumaisillaan, mutta kaatui Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa.
[muokkaa] Lähtökohta
Itsenäistyessään 6. joulukuuta 1917 Suomi julistettiin tasavallaksi eikä hallitus- ja valtiomuodosta käyty kiistelyä. Vasta sisällissodan jälkeen alkoi esiintyä monarkistisia ajatuksia, jotka perustuivat tavoitteisiin luoda vahva hallitusvalta yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi ja uuden kapinan mahdollisuuksien tukahduttamiseksi.
Toukokuussa uudelleen kokoontunut eduskunta eli ns. tynkäeduskunta oli vajaalukuinen, koska sodan takia sosiaalidemokraattien 92 kansanedustajasta noin 40 oli paennut Venäjälle, ja 50 oli vangittu.[1] Ensimmäiseen täysistuntoon saapui lopulta vain 97 porvarillista kansanedustajaa ja yksi sosiaalidemokraatti eli Matti Paasivuori. Suurimmillaan tämä tynkäeduskunnan edustajamäärä oli 111. Tynkäeduskunta suosi monarkisteja, joten monarkistien voitot sijoittuvat lähinnä tuon eduskunnan ajalle. Jyrkän tasavaltalaisten sosiaalidemokraattien osallistuminen vuoden 1919 eduskuntavaaleihin ja sen jälkeiseen eduskuntaan murskasi monarkistien pyrkimykset käytännössä kokonaan.
Sosiaalidemokraatit olivat kaikki tasavaltalaisia, joskin heidän kantansa ei ollut aivan yhtenäinen oikeiston tasavaltalaisten kanssa: he halusivat vallan täyttä keskittämistä eduskunnalle. Oikeiston tasavaltalaiset halusivat presidentille vahvaa valtaa ja eduskunnalle vain muodollista lainvalmistelijan osaa.
Vajaalukuisuuden vuoksi eduskunnan päätösvaltaisuus oli varsin pitkään kiistanalainen asia.
[muokkaa] Kiista alkaa
Keväällä 1918 kysymys korkeimman vallan käytöstä jakoi porvarilliset puolueet kahtia. Kaikki johtavat vanhasuomalaiset ja useimmat ruotsalaisista olivat monarkisteja. Nuorsuomalaiset olivat sen sijaan jakaantuneet kahtia niin, että monarkistien johtajana toimi senaatin puheenjohtaja (pääministeri) P. E. Svinhufvud ja tasavaltalaisten johtajaksi tuli K. J. Ståhlberg. Maalaisliittolaiset Santeri Alkion johdolla olivat pääsääntöisesti tasavaltalaisia
Monarkistit perustivat toukokuussa 1918 omaksi propagandajärjestökseen Uuden Suomen Turvaamiskomitean.
Reaalipoliittinen syy siihen, että Suomeen haluttiin saksalainen kuningas, oli tarve luoda monarkkinen side Saksaan ja tällä tavalla suojautua niin Venäjän valkoisia, jotka eivät Venäjän yhtenäisyyden periaatteesta kiinni pitävinä olleet tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä eivätkä olleet valmiit tunnustamaankaan sitä, kuin myös bolsevikkeja vastaan, jotka olivat tukeneet punakapinallisia Suomen sisällissodassa, minkä Suomen senaatti oli juuri voittanut omien suojeluskuntiensa, Saksasta tulleiden jääkäreiden sekä Hangossa huhtikuussa 1918 maihin nousseen Saksan Itämeren divisioonan avulla. Suomen talous oli jo sidottu kevään 1918 kauppasopimuksella Saksan sotatalouteen ja saksalaissuuntaus oli hyväksytty jo aikaisemmin niin kauppa- kuin puolustuspoliittisesti.
Kevään kuluessa ruotsalaiset ja vanhasuomalaiset olivat kääntyneet kuningasvallan kannalle. Hyvä esimerkki kannanmuutoksesta oli Svinhufvud, sillä vielä maaliskuussa 1918 hän selitti Berliinissä, että hän oli vakaumuksellinen tasavaltalainen. Toukokuussa hän oli jo vankka monarkisti.[2] Tunnetuimpia sen ajan kuningasvallan kannattajia olivat Svinhufvudin lisäksi senaatin talousosaston varapuheenjohtaja (=pääministeri) J. K. Paasikivi, Suomen Berliinin lähettilas Edvard Hjelt, J. R. Danielson-Kalmari, Rafael Erich, Antti Hackzell, Lauri Ingman, Ernst Nevanlinna, Hjalmar Procopé, E. N. Setälä, Otto Stenroth, A. H.Virkkunen ja Rabbe Axel Wrede. Tieteen ja taiteen parista kannattajaksi ilmoittautuivat Eero Järnefelt, Robert Kajanus, Volter Kilpi, Eliel Saarinen, Jean Sibelius, Werner Söderhjelm ja Maila Talvio.[3]
Kuninkuudelle löydettiin erilaisia, myös kielipoliittisia perusteluja. Ruotsalaisille kyse oli ruotsalaisuuden suojaamisesta ja ruotsin kielen yhteiskunnallisen aseman säilyttämisestä. Ruotsinmielinen aatelisto odotti saavansa uudelleen paikan auringosta; toivoivatpa jotkut säätyvaltiopäivien palauttamista sitä tietä suomenkielistämisprosessin loppua - eli monarkistien tavoitteet olivat jopa ristiriitaisia ja paikoitellen toinen toistaan korvalle lyöviä.
Nuorsuomalainen senaattori E. N. Setälä totesi puolestaan:
»Presidentti meillä ei ensinkään tulisi vaikuttamaan suomalaistuttavasti, sen tulisi tekemään suomalainen kuningas ja suomalainen hovi.»
Setälä ei siis kielipoliittisista syistä halunnut presidenttiä. Kirjailija Volter Kilpi totesi: "Kuninkaan johdolla lujitamme suomalaisuuden".[4] Arveltiin myös, että tuleva kuningas Saksasta turvaisi Saksan avun ja auttaisi Suomea hankkimaan Itä-Karjalan. Tätä uskottiin myös tasavaltaisten maalaisliittolaisten kannattavan.[5]
[muokkaa] Tasavaltalaiset iskevät takaisin
Tasavaltalaiset alkoivat ajaa asiaansa Tasavaltalaisten keskusjärjestön kautta. Kummallakin puolella pidettiin kokouksia, koottiin nimilistoja, jaettiin propagandalehtisiä ja lähetettiin eduskuntaan kirjelmiä ja lähetystöjä. Monarkistit olivat enemmistönä senaatissa, joka maan kohtalokkaaseen tilaan vedoten esitti korkeimman vallan väliaikaiseksi käyttäjäksi senaatin puheenjohtajaa eli Svinhufvudia.
Eduskunta hyväksyi esityksen 18. toukokuuta 1918 ilman äänestystä, mutta kaksi maalaisliittolaista ja yksi sosiaalidemokraatti ilmoittivat vastalauseensa. Korkeimman vallan käyttäjää alettiin kutsua valtionhoitajaksi.
[muokkaa] Monarkistinen perustuslaki äänestetään lepäämään yli vaalien
Toukokuun 1918 lopulla valtionhoitaja Svinhufvud nimitti uuden, J. K. Paasikiven johtaman porvarillisen senaatin (hallituksen) Enemmistö tämänkin senaatin jäsenistä oli monarkisteja, joiden tavoitteena oli saada maalle monarkistinen hallitusmuoto ja saksalaissyntyinen kuningas.
Kuninkaan vaaliin ei kuitenkaan suoralta kädeltä ryhdytty,vaan eduskunnalle jätettiin kesäkuussa 1918 esitys uudeksi hallitusmuodoksi. Sen mukaan Suomesta olisi tullut perinnöllinen kuningaskunta. Muilta osin tämä hallitusmuotoesitys oli pitkälti samansisältöinen kuin edellisen vuoden lopulla annettu tasavaltainen ehdotus, mutta silloin presidentille esitetyt valtaoikeudet olisivatkin kuuluneet kuninkaalle.
Hallituksen esitys sai eduskunnassa enemmistön tuen, mutta ei niin suurta (viiden kuudesosan) enemmistöä, että se olisi voitu säätää kiireellisessä järjestyksessä. Sen sijaan se jäi äänestyksessä 7. elokuuta lepäämään yli vaalien. Monarkistit keksivät kuitenkin toisen keinon, ja ryhtyivät valmistelemaan kuninkaanvaalia vuoden 1772 hallitusmuodon 38 pykälään vedoten. Mainitussa pykälässä sanottiin, että jos hallitsijasuku kuolee sukupuuttoon, on säätyjen kokoonnuttava valitsemaan uusi kuningassuku. Koska Nikolai II oli edellisenä vuonna luopunut vallastaan eikä kukaan hänen sukulaisistakaan noussut valtaistuimelle, joka näin oli jäänyt avoimeksi, katsottiin syntynyt tilanne tähän rinnastettavaksi. Säätyvaltiopäivien tehtävät ja valtaoikeudethan olivat vuonna 1907 siirtyneet eduskunnalle. Senaatti sai eduskunnan hyväksynnän toimilleen 9.elokuuta.
Elokuun alussa eduskunta päätti äänin 58–44 pyytää senaattia ryhtymään niihin toimenpiteisiin, jotka olivat tarpeen, jotta eduskunta voisi toteuttaa kuninkaanvaalin.
Vuoden 1918 ylimääräisille valtiopäiville jätettiin uusi hallitusmuotoesitys, jonka mukaan Suomesta olisi tullut perustuslaillinen ja perinnöllinen kuningaskunta - mutta leppymättömät tasavaltalaiset yhdessä työllä ja vaivalla mukaan saatujen sosiaalidemokraattien kanssa kaatoivat tämänkin ehdotuksen äänestämällä 8. lokakuuta 1918 hallitusmuotoehdotuksen lepäämään yli vaalien; kuninkaanvaalia ei kerta kaikkiaan aiottu sallia. Yli vaalien äänestämisen estämiseen olisi tarvittu määräenemmistö eli 5/6 edustajien kokonaismäärästä - mutta esitystä puoltava äänimäärä jäi selkeästi alle vaaditun 75 äänen.
[muokkaa] Kuningaskuntaa luodaan pakottamalla
Tämä oli jo monarkisteille liikaa: 9. lokakuuta 1918 eduskunta päätti äänin 64–41 ryhtyä kuninkaanvaaliin – vuoden 1772 hallitusmuotoon nojautuen.
Tasavaltalaiset ja sosiaalidemokraatit boikotoivat vaalia, johon näin muodoin osallistui vain 64 kansanedustajaa eli yli puolet tynkäeduskunnasta. Täydestä 200 paikkaisesta eduskunnasta tämä olisi ollut alle kolmasosa.
Ehdokkaita Suomen kuninkaaksi keväällä ja kesällä 1918 löytyi useampia. Tunnetuimpana nimenä saksalaissuuntautuneiden porvarispiirien spekulaatioissa kuninkaaksi ehdotettiin muun muassa Saksan keisari Vilhelm II:n poikaa Oskaria. Häntä kannattivat myös Svinhufvud ja Saksan sotilaspiirit, kuten päämajoitusmestari, kenraali Erich Ludendorff ja Saksan Itämeren divisioonan komentaja, kreivi Rüdiger von der Goltz kannattivat prinssi Oskaria. Keisari Vilhelm ei kuitenkaan suostunut antamaan poikaansa edelleen epävakaaseen valtioon. Tähän liittyen kuningashankkeen vastustajat laulelivat mielellään kuplettimestari Tatu Pekkarisen tekemää pilkkarunoa:[6]
»Piti Saksasta saataman parhaita, noita Vilhelmin poikia armaita, mutta Ville meitä kaupoissa jutkautti ja vaivaisen prinssin meille sutkautti.»
Aktiivisimpana ehdokkaana kuningaskeskusteluissa oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Hänen kohdallaan rasitteena olivat kruununperijän puuttuminen ja erityisesti Suomen papiston ankarasti vastustama katolinen puoliso. Hänen näkyvin suomalaiskannattajansa oli Berliinin lähettiläs Hjelt.
Alustavia tunnusteluja tehtiin myös Ruotsiin, ja niminä mainittiin silloisen Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n poika prinssi Wilhelm ja hänen kouluikäinen poikansa prinssi Lennart.
Loppujen lopuksi päädyttiin Saksan keisarin Vilhelm II:n hyväksymänä Hessenin prinssiin Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kassel. Valintaa vahvisti epäilemättä se, että hänen puolisonsa oli keisari Vilhelmin sisar Preussin prinsessa Margarethe.[7]
[muokkaa] Kuningas valitaan
Syksyn ylimääräisillä valtiopäivillä 9. lokakuuta 1918 Suomen kaavailluksi kuninkaaksi valittiin 64 kansanedustajan äänin Saksan keisarin lanko, Hessenin prinssi, Hessenin maakreivi Friedrich Karl , josta käytetään vaaliasiakirjassa suomalaisversiota Fredrik Kaarle. Kuninkaan valinta oli yksimielinen tasavaltalaisten ja sosiaalidemokraattien boikotoidessa äänestystä. Monarkistit olivat valinneet kuninkaan ehdottajaksi ilmajokelaisen talonpojan J. E. Antilan. Ehdotuksen kannattajaksi oli valittu Rabbe Axel Wrede.[8]
Kirjallisuudessa ja lehtikirjoittelussa esiintyvä kuninkaannimi "Väinö I" on todellisuudessa pakinoitsija Ollin eli Väinö Nuortevan esittämä humoristinen käsitys tulevan hallitsijan nimestä.
Samoin valtaan asettamisen käytännön asioita eli olisiko kuningas kruunattu perinteisesti vai olisiko noudatettu muissa Pohjoismaissa vakiintunutta tapaa että kruunu ja muut regaliat ovat tilaisuudessa vain esillä pöydälle asetettuina, ei edes käsitelty virallisesti. Samoin kyseiset esineet jätettiin toistaiseksi - ja lopulta pysyvästi - tilaamatta, vaikka niistä olikin jo laadittu piirustukset. Kemin Jalokivigalleriassa oleva Suomen kuninkaan kruunu on varta vasten galleriaan tehty replika.
Varsinaisten valtiopäivien kokoontuessa marraskuun alussa maalla oli suomalainen valtionhoitaja, saksalainen kuningas ja Ruotsin vallan aikainen vuoden 1772 hallitusmuoto, jonka voimassaolosta ei oltu millään muotoa yksimielisiä.
Suomessa alettiin valmistella kruunajaisia, ja Akseli Gallen-Kallela kutsuttiin suunnittelemaan hoviasuja, samoin aateliskirjoja alettiin valmistella kuninkaan allekirjoitettavaksi, mutta vastavalittu kuningas epäröi edelleenkin.
Hän kritisoi vaalin toteutustapaa eikä pitänyt vanhentuneesta hallitusmuodosta. Ulkopoliittiset syytkin eli Saksan heikkenevä sotilaallinen asema sai hänet lykkäämään ratkaisuaan.
[muokkaa] Ympärysvallat hermostuvat
Saksa oli jo luhistumassa sotilaallisesti kuninkaanvaalin aikana ja 11. marraskuuta 1918 aselepo allekirjoitettiin; sotatoimet loppuivat samana päivänä tasan kello 11.
Saksalaissympatioiden rasittama Paasikiven senaatti erosi 27. marraskuuta 1918 ja uuden porvarillisen hallituksen johtoon nimitettiin Suomalaisen puolueen Lauri Ingman.
Monarkisteihin lukeutuvan Ingmanin lisäksi hallitukseen kuului kuusi monarkistia ja kuusi tasavallan kannattajaa. Tätä hallitusta ei enää kutsuttu senaatiksi vaan valtioneuvostoksi; joitakin veteraaniministereitä tosin kutsuttiin vieläkin senaattoreiksi, mutta nimike oli enää enintään puolivirallinen ja tottumuksesta käytetty. Sittemmin siitä tehtiin arvonimi, jota käytettiin joitakin aikoja samaan tapaan kuin nykyisin ministerin arvonimeä eli se oli jo hallitustyöstä vetäytyneiden ministerien kunnia-arvo. Uusia senaattoreita ei enää sittemmin nimitetty; viimeiset olivat Paasikiven ja Ingmanin hallitukseen aikoinaan osallistuneita.
Uuden hallituksen keskeisenä tavoitteena oli saada Suomen itsenäisyydelle tunnustus myös niiltä länsivalloilta, jotka sitä eivät vielä olleet antaneet.
Ranskan tunnustus oli saatu jo tammikuussa 1918, mutta diplomaattisuhteet olivat katkenneet saksalaiskuninkaan vaalin jälkeen.
[muokkaa] Kuningas luopuu vallastaan - luvatut aatelisarvot perutaan
Friedrich Karl oli tietoinen tilanteesta ja teki lopullisen ratkaisunsa. 14. joulukuuta 1918 päivätyllä kirjeellään hän ilmoitti luopuvansa Suomen kuninkuudesta.
[muokkaa] Mannerheim valtionhoitajaksi
Ulkopoliittista suunnanmuutosta helpottaakseen Svinhufvud ilmoitti eduskunnalle eroavansa valtionhoitajan toimesta.
Eduskunta hyväksyi luopumisen 12. joulukuuta 1918 ja valitsi vielä samassa istunnossa uudeksi valtionhoitajaksi kenraali Gustaf Mannerheimin, joka vahvisti eduskunnan hyväksymän hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919.
[muokkaa] Lopputulos
Suomi oli saavuttanut itsenäisyyden ja kysymys korkeimman vallan käytöstä oli saatu ratkaistuksi kansan enemmistöä tyydyttävällä tavallalähde?. Lähes kaksi ja puoli vuotta kestänyt interregnum oli päättynyt.
[muokkaa] Lähteet
- Lemberg, Magnus: Hjalmar J. Procope : isänmaanystävä ja maailmankansalainen. (Suom. Kauko Kare ja Katariina Kare-Evans) Helsinki: Alea-kirja, 1994
- Sihvonen, Riitta: Valtaistuin vapaana. Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–1919; .pdf-muotoinen julkaisu, Eduskunnan kirjaston internet-sivut.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Jussila, Hentilä, Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006
- ↑ Veikko Huttunen, 1968: Täysivaltainen kansakunta 1917–1939, WSOY, s. 241
- ↑ Anders Huldén, 1988: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä, s. 47–52
- ↑ Anders Huldén, 1988: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä, s. 320–321
- ↑ Veikko Huttunen, 1968: Täysivaltainen kansakunta 1917–1939, WSOY, s. 241
- ↑ Veikko Huttunen, 1968: Täysivaltainen kansakunta 1917–1939, WSOY, s. 247
- ↑ Anders Huldén, 1988: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä, s. 47–57
- ↑ Anders Huldén, 1988: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, Kirjayhtymä, s. 188
