Suomen jääkiekkomaajoukkueen historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue on pelannut 1920-luvulta asti.

1920-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi pelasi ensimmäisen ja ainoan 1920-luvun jääkiekon miesten maaottelun 29. tammikuuta 1928, jolloin Ruotsi voitti lukemin 1–8. Harald Sundqvist teki Suomen ottelun ainoan ja samalla ensimmäisen maaottelumaalin. Suomen Jääkiekkoliitto perustettiin vuosi tämän jälkeen, eli vuonna 1929.

1930-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi pelasi 1930-luvulla osin sotien takia vain 11 maaottelua, ja tuloksena oli kaksi voittoa. Suomi pelasi kuitenkin ensimmäiset jääkiekon MM-kisansa 1939 Baselissa. Suomen päävalmentajana toimi tuolloin Erkki Saarinen, joka oli myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen ensimmäinen päävalmentaja. Suomen joukkue hävisi MM-kisoissa 1939 kaikki ottelunsa.

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luvulla Suomi pelasi jo 23 ottelua eli noin kaksinkertaisen määrän kuin 1930-luvulla. Ottelumäärä oli kuitenkin yhä vähäinen, sillä jatkosota oli käynnissä vuosina 1941-1945. Suomi pelasi 1940-luvulla vain yksissä arvokisoissa: vuoden 1949 maailmanmestaruuskisoissa. Suomi sijoittui turnauksessa seitsemänneksi. Suomen kirkkain tähti oli tuolloin hyökkääjä Aarne Honkavaara, joka oli Leijonien tehokkain pelaaja turnauksessa. Suomen jääkiekkoliiton puheenjohtaja vaihtui 1940-luvulla kahdesti. Kauko Karvonen lopetti tehtävässään vuonna 1942 ja hänen tilalleen nimitettiin Otto Wuorio. Wuorio oli jääkiekkoliiton johdossa viisi vuotta ja hänen jälkeensä, seuraavaksi johtajaksi tuli Harald Roos, joka toimi tehtävässä vuodesta 1947 vuoteen 1952 asti. Suomen päävalmentajina 1940-luvulla toimivat niin Erkki Saarinen, Risto Lindroos kuin Henry Kvistkin.

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leijonat pääsivät ensimmäistä kertaa testaamaan taitojaan olympiakaukaloon. Oslossa tuloksena oli lopulta oli seitsemäs sija. Vuonna 1953 ottelussa Puolaa vastaan Suomen ykköstähti Aarne Honkavaara loukkaantui vakavasti ja joutui lopettamaan pelaaja-uransa. Suomi osallistui 1950-luvulla MM-kisoihin seitsemästi eli enemmän kuin koskaan ennen. Leijonien paras sijoitus MM-jäillä oli neljäs sija vuodelta 1957. Tuolloin päävalmentajana toimi Honkavaara, josta oli tullut miltei heti peliuransa päättymisen jälkeen Suomen maajoukkueen valmentaja.

1960-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla Suomi voitti ensi kertaa Kanadan, vieläpä selvin luvuin 8–2. Suomi oli ensi kertaa kaikissa jääkiekon MM-kisoissa ja jopa kolmesti olympiakaukalossa. Suomen taso oli parantunut ja Yhdysvallat voitettiin jopa 11–3 ja lähes voittamattomana pidetty Tšekkoslovakiakin 3–1. Suomen ensimmäinen jäähalli tuli Tampereelle 1965 ja samana vuonna järjestettiin ensimmäiset MM-kotikisat Tampereella. Tuolloin Suomen päävalmentajana toimi kanadalainen Joe Wirkkunen. Suomen puolustuksessa luuti varmaotteisesti nuori Jarmo Wasama, jota voitaneen pitää Suomen 1960-luvun ykköstähtenä, hyökkääjä Matti Keinosen ohella. Wasaman lupaava ura sai kuitenkin traagisen päätöksen, kun puolustaja kuoli 22-vuotiaana, auto-onnettomuudessa, vuonna 1966.

1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi voitti Neuvostoliiton 4–2 17. joulukuuta 1971 Izvestija-turnauksessa.

Suomi olisi voittanut kotikisoissaan 1974 jääkiekon MM-kisoista pronssia tai ehkä hopeaakin, ellei olisi ollut Stig Wetzellin dopingkäryä. Käryn takia Suomi menetti MM-mitalin, vaikka kaikki vakuuttivat Wetzellin syyttömyyttä ja protestoivat. Neljäskin sija on tähän asti Suomen korkein sijoitus kotikisoissa. Mitalia jouduttiin odottamaan vielä 18 vuotta.

1976 Suomi osallistui ensimmäiseen Kanada-cupiin, mutta jäi kuudenneksi eli viimeiseksi voitettuaan vain naapurimaa Ruotsin. Turnauksessa maajoukkueessa esiintyi ensi kertaa ammattilaispelaajia.

Vuonna 1978 myös ensimmäiset suomalaispelaajat siirtyivät Pohjois-Amerikkaan pelaamaan. Uudella mantereella oli tuolloin kaksi ammattilaisliigaa WHA ja NHL. Ensimmäisinä WHA-liigaan suuntasivat, Winnipeg Jetsin joukkueeseen, Veli-Pekka Ketola ja Heikki Riihiranta.

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980 Suomi oli Lake Placidin olympiakisoissa mukana mitalijahdissa viimeiseen otteluun asti, mutta jäi lopulta neljänneksi.

Suomi järjesti kolmannet jääkiekon MM-kisansa 1982 ja sijoittui viidenneksi. Tapahtuma jäi vahvasti jääkiekon historiaan muun muassa Wayne Gretzkyn ainoana MM-esiintymisenä.

Suomi voitti Calgaryssä ensimmäisen arvokisamitalin. Ennen viimeistä ottelua Neuvostoliittoa vastaan Suomi oli jo varmistanut pronssimitalin. Suomi voitti kuitenkin yllättäen "voittamattoman" Neuvostoliiton 2–1 ja ohitti Ruotsin nousten hopealle. Näin Leijonat voittivat päävalmentaja Pentti Matikaisen johdolla ensimmäisen arvokisamitalinsa. 1980-luvulla Suomi oli taas kaikissa jääkiekon MM-kisoissa ja olympialaisissa mukana.

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1992 Prahan MM-kisoissa Suomi sai yllättäen ensimmäisen maailmanmestaruusmitalinsa edettyään loppuotteluun asti. Siellä Leijonat koki turnauksen ainoan tappionsa Ruotsille. Suomen sankari oli maalintekovireen löytänyt Jarkko Varvio.

1993 Suomen päävalmentajaksi tuli ruotsalainen Curt Lindström, jonka johdolla Suomi pelasi toisen kerran jääkiekon maailmanmestaruuskisojen loppuottelussa vuonna 1994 Kanadaa vastaan, mutta hävisi ottelun rangaistuslaukauskilpailussa. Suomi johti Milanossa pelattua ottelua pitkään, ja joukkueessa oli myös NHL-tähtiä kuten Los Angeles Kingsin Jari Kurri.

Ruotsalainen valmentaja Curt Lindström kokosi yhtenäisen joukkueen, joka pelasi upeat MM-kisat ja voitti maailmanmestaruuden Tukholman Globen-hallissa MM-kisoissa 1995 lyömällä Ruotsin 4–1 MM-finaalissa. Ville Peltonen teki ottelussa kolme maalia Ruotsin verkkoon, ja puolustaja Timo Jutila ampui ottelun lopullisesti ratkaisseen 4-0 maalin. Leijonien maalilla Jarmo Myllys pelasi hienon turnauksen. Suomen saaliina arvokisoista oli 1990-luvulla yksi kulta, neljä hopeaa ja kaksi pronssia.

Vuoden 1998 Naganon Olympialaisissa Suomi voitti pronssia, ja päävalmentajana Lindströmiä seurasi Hannu Aravirta.

1990-luvulla epävirallinen Jääkiekon Euroopan mestaruus turnaus, Euro Hockey Tour perustettiin.

1990-luvulla Suomella oli monia nousevia tähtiä, kuten puolustajat Teppo Numminen sekä Janne Niinimaa ja hyökkääjät Ville Peltonen, Saku Koivu, Jere Lehtinen ja Teemu Selänne, joista kaikista tuli myöhemmin Leijonien runkopelaajia ja he kaikki pelasivat myös pitkän ja menestyksekkään NHL-uran.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomi keräsi arvokisoissa mitaleita seuraavasti: 2000 MM-pronssi, 2001 MM-hopea (Suomi kärso tappion jatkoajalla), 2004 maailmancupin toinen sija, 2006 olympiahopea ja MM-pronssi, 2007 MM-hopea sekä 2008 MM-pronssi. Olympialaisissa 2006 Suomi voitti kaikki ottelut loppuottelua lukuun ottamatta, jossa se hävisi Ruotsille 3–2. Vuoden 2007 MM-kisoissa Venäjällä Suomi kukisti välierissä ennakkosuosikki Venäjän, mutta hävisi finaalissa Kanadalle. 2008 MM-kisoissa Suomen NHL-pitoinen joukkue voitti MM-pronssia, kanadalaisen Doug Sheddenin toimiessa päävalmentajana.

Vuonna 2003, MM-kisat järjestettiin Helsingissä, ja Suomi lähti kovin tavoittein metsästämään kisoista historiansa toista MM-kultaa. Joukkue vilisi NHL-tähtiä, kuten Teemu Selänne, Saku Koivu sekä Juha Ylönen, jotka eivät kuitenkaan pystyneet auttamaan Leijonia mitalipeleihin, sillä Suomi romahti puolivälierä-ottelussa Ruotsia vastaan, ja hävisi ottelun 5-6, johdettuaan jo 5-1.

2010-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2010-luvun Suomi aloitti saalistamalla Vancouverin olympiakisoista pronssia Jukka Jalosen toimiessa joukkueen päävalmentajana. Joukkueen sisäinen ilmapiiri oli kuitenkin hieman heikko.

Vuonna 2011 Suomi voitti historiansa toisen maailmanmestaruuden Slovakiassa järjestetyissä, vuoden 2011 maailmanmestaruuskilpailuissa, kun edellisestä, vuoden 1995 maailmanmestaruudesta oli kulunut jo 16 vuotta.

Varovaisesti aloittanut Suomi ratkaisi useita otteluita edukseen vasta rangaistuslaukauskilpailuissa. Välierässä otettaan terästänyt Suomi voitti Venäjän 3–0 ja ottelun aikana ja sen jälkeen puhutti erityisesti hyökkääjä Mikael Granlundin tekemä niin sanottu ilmaveivimaali. Bratislavan Samsung Arenalla käydyssä loppuottelussa Suomi sai jälleen vastaansa Ruotsin, kuten vuoden 1995 kisoissakin. Suomi voitti tällä kertaa Ruotsin lukemin 6–1 tehtyään kolmannessa erässä viisi maalia. Jarkko Immonen voitti turnauksen pistepörssin ja valittiin kisojen tähdistöjoukkueeseen. Finaalin ratkaisumaalin iski Petteri Nokelainen ja Leijonien kapteenina toimi Mikko Koivu. Kotimaassa maailmanmestareille järjestettiin noin 100 000 ihmisen yleisön läsnäollessa kultajuhlat Helsingin kauppatorilla.

Vuonna 2012 MM-kisat järjestettiin jälleen Suomessa. Joukkueen päävalmentajana toimi edellisvuosien tapaan Jukka Jalonen ja myös kapteeni oli sama, Minnesota Wildin sentteri, Mikko Koivu. Suomi sijoittui kisoissa neljänneksi, häviten ensin välierissä mestaruuteen vyöryneelle Venäjälle 6-2, ja pronssiottelussa nälkäisemmälle Tshekille 3-2.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leijonien tarina -kirja
  • Urheilusanomien leijona-lehti
  • Iltalehden leijona lehti

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]