Suomalaisuuden liitto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomalaisuuden liitto ry
Suomalaisuuden liiton logo.svg
Perustettu 1906
Toimiala kulttuuri
Kotipaikka Helsinki
Puheenjohtaja Sampo Terho
Hallitus Pekka M. Sinisalo, Vilhelm Junnila, Simon Elo, Voitto Mäkipää, Sakari Linden, Antti Ahonen, Ilmari Rostila, Jarmo Mero, Hannu Lakee [1]
Jäsenmäärä 1269 (tilanne 9.10.2013)[2]
Sivusto suomalaisuudenliitto.fi
Jäsenlehti Suomen Mieli

Suomalaisuuden liitto ry on suomalainen yhdistys, jonka ilmoittaa tavoitteekseen herättää ja vahvistaa kansallista tietoutta ja ajattelutapaa, sekä kaikin tavoin edistää suomalaista, nimenomaan suomenkielistä kulttuuria. Suomalaisuuden liitto perustettiin kirjailija Johannes Linnankosken aloitteesta vuonna 1906.

Sääntöjensä mukaan liiton tehtävänä on vaalia suomen kieltä, suomalaista yhteenkuuluvuutta ja kulttuuriperinteiden omaleimaisuutta, lujittaa itsenäisyys- ja puolustustahtoa sekä kansanvaltaista ajattelutapaa, edistää kansainvälistä yhteistyötä henkisen ja aineellisen kulttuurin eri aloilla sekä ylläpitää yhteyksiä ulkomailla oleviin suomalaisiin ja suomensukuisiin kansoihin. Liitto harjoittaa tiedotus- ja julkaisutoimintaa, huolehtii suomalaisesta lippu- ja sukunimikulttuurista sekä järjestää esitelmä-, ja keskustelutilaisuuksia.

Suomalaisuuden liitto antaa valistusta valtio- ja maakuntalippujen asianmukaisesta käytöstä ja järjestää lipunnostotapahtuman ja seppeleenlaskun Suomen itsenäisyyspäivänä Helsingissä.[3] Liitto myy kotimaisten lipputehtaiden valmistamia lippuja ja viirejä. 1980-luvun lopulta lähtien liitto on osallistunut erityisesti ruotsin kielen asemaa Suomessa ja pakollisen ruotsinopetuksen poistamista koskevaan julkiseen keskusteluun. Yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja on europarlamentaarikko Sampo Terho, ja kunniajäseniä ovat muun muassa kenraali Jaakko Valtanen ja valtioneuvos Riitta Uosukainen.[4]

Vuonna 2013 Suomalaisuuden liitolla oli 1 269 jäsentä.[2] Hallituksessa perussuomalaisilla on vahva asema, sillä vuoden 2013 hallituksessa kokoomukselainen Antti Ahonen on ainoa ei-perussuomalainen. Hallituksen puheenjohtaja on perussuomalaisten Sampo Terho[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Linnankoski.

Vuonna 1906 Johannes Linnankoski oli puhunut jo vuosikymmenen ajan kehottanut lehtikirjoituksissaan sukunimien suomalaistamiseen. Linnankoski koki kotiseudullaan Uudellamaalla, että suomen kieltä pidettiin epähienona palvelusväen kielenä, että se svetisoitui voimakkaasti ja että ruotsinkieliset sukunimet yleistyivät.[6]

Suurlakon seurauksena saavutettu yleinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta olivat ratkaiseva vaihe suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kehityksessä, ja asenteet olivat otollisia toiminnalle. Aikakauslehti Valvojaan kirjoittamassaan artikkelissa Linnankoski vaati, että olisi ryhdyttävä toimiin suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin edistämiseksi. Tätä ajamaan oli perustettava puoluepolitiikan ulkopuolella pysyvä, laajoihin kansankerroksiin vetoava valtakunnallinen liitto. Linnankoski piti kunnia-asiana, että yhdistyksen jäsenet käyttäisivät suomen kieltä aina ja kaikkialla Suomessa, missä se on mahdollista.[7]

Linnankosken ajatuksia pohdittiin nuorten fennomaaniylioppilaiden aloitteesta Kotikielen seurassa. Professorit Kaarle Krohn, J. J. Mikkola ja Heikki Paasonen sekä tohtori Uuno Karttunen muodostivat toimikunnan käsittelemään uuden yhdistyksen perustamista. Myös Linnankoski osallistui kokouksiin. Yhdistyksen nimeksi ehdotettiin Suomen Liittoa, joka muuttui lopulta Suomalaisuuden Liitoksi. Liiton perustamisen yhteydessä oli määrä toteuttaa pitkään suunniteltu suurtempaus sukunimien suomalaistuttamiseksi.[6]

Suomalaisuuden liitto perustettiin J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivänä 12. toukokuuta 1906.[8] Järjestön tehtäväksi asetettiin ennen kaikkea suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden vaaliminen sekä kansallishengen herättäminen. Liiton ensimmäiseen hallitukseen kuului edustajia kaikista suomenkielisistä puolueista. Siihen kuuluivat Juhani Aho, Yrjö Sirola, J. K. Paasikivi, Eero Erkko ja Otto Wille Kuusinen.[9]

Pitkäaikainen Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen liittyi Suomalaisuuden liiton jäseneksi vuonna 1926, samana vuonna kuin toinen myöhemmin tasavallan presidenttinä toiminut liiton jäsen Risto Ryti. Hovioikeuden auskultantti Urho Kekkonen oli vuonna 1927 valtaamassa liittoa aktivistien johtoon. Kekkonen tuli valtauksessa valituksi liiton keskushallitukseen. Kekkonen valittiin vuonna 1929 varapuheenjohtajaksi ja puheenjohtajana hän toimi vuosina 1930-1932. Kekkosen ja muiden aktivistien toimesta liiton suomalaisuustyötä voimistettiin, mikä kiihdytti kielitaistelua.[10] Urho Kekkonen kiinnitti erityisesti huomiota ruotsinkielisten alueiden suomalaisvähemmistöihin, ja kirjoitti Suomalainen Suomi -lehdessä vuonna 1931, että ”Suomessa harjoitetaan kielisortoa – – ruotsalaiset harjoittavat sitä suomenkielisiä lapsia ja heidän vanhempiaan kohtaan häikäilemättömämmin ja laajemmassa mittakaavassa kuin olisi voitu konsanaan ajatella.”[11] Kekkonen oli Suomalaisuuden liiton kunniajäsen elämänsä loppuun asti.[12]

Aitosuomalaiset vaativat ruotsin kieltä vapaaehtoiseksi aineeksi oppikouluissa. Tilalle tarjottiin englantia. Muun muassa maisteri Elsa Enäjärvi kirjoitti Suomalaisuuden liiton vuonna 1929 julkaiseman Englanti ruotsin sijaan ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi suomalaisiin kouluihin -nimisen pamflettinsa lopuksi: ”Tämä asia on periaatteellisesti ja käytännöllisesti vastaansanomaton. Tässä ei ole kysymys ruotsalaisvihasta eikä Ruotsin halventamisesta, vaan tässä on puhe eräästä Suomen kulttuurikansan elinkysymyksestä.”[13]

Liitto aloitti sukunimien suojaustoiminnan vuonna 1914. Liiton toimistoon kerättiin tätä työtä varten kymmeniä tuhansia nimiä käsittävä kortisto. Liitto oli keskeisesti mukana Kalevalan riemuvuoden 1935 suuressa nimenmuutosliikkeessä. Liitto antoi viranomaisille lausuntoja nimenmuuttoasioissa 1980-luvulle saakka ja julkaisi sukunimioppaita.[13]

Suomen itsenäistyttä liitto toimi liputuskulttuurin vakiinnuttamiseksi ja kehittämiseksi. Liputusvalistus on edelleen tärkeässä asemassa liiton toiminnassa. Liitto on julkaissut useita lippuoppaita. Vuodesta 1957 alkaen liitto on järjestänyt itsenäisyyspäivänä valtakunnallisen lipunnostotilaisuuden Helsingin Tähtitorninmäellä.[13]

1930-luvulla liitto teki aktiivisesti Unkariin ja Viroon suuntautunutta heimotyötä. Vuodesta 1933 alkaen liitto julkaisi kulttuuripoliittista aikakauslehti Suomalaista Suomea, joka ilmestyy nykyään itsenäisenä Kanava-nimisenä lehtenä. Suomalaisuuden Liiton heimojuhlassa 1938 olivat mukana muun muassa Kyösti Kallio, Urho Kekkonen, A. K. Kajander, Santeri Ivalo ja Otto Manninen.[13]

Toisen maailmansodan jälkeen liiton toiminta väheni ja se siirtyi Erkki Salosen puheenjohtajakaudella 1950-luvulla enemmän kulttuuripolitiikan saralle. Suomalaisuuden liitto järjesti tuolloin muun muassa yhteiskuntapoliittisia neuvottelupäiviä yhdessä maakuntaliittojen kanssa. Liitto oli näkyvänä aloitteentekijänä ja toteuttajana useissa kansallisiin merkkivuosiin liittyvissä tempauksissa ja tapahtumissa. 1980-luvun lopulta lähtien liiton keskeiseksi toiminta-alueeksi nousi jälleen kielipolitiikka muun muassa pakkoruotsin vastustamisen kautta. Neuvostoliiton romahtaminen lisäsi myös mahdollisuuksia heimotyöhön Suomen lähialueilla. Liitto järjesti vuonna 1989 Viro-keräyksen, jonka tuotolla perustettiin Viro-säätiö tukemaan virolaisten kulttuuria ja koulutusta. Liiton jäsenlehti Suomen mieli on ilmestynyt 1980-luvun lopulta alkaen.[13]

Vuonna 1998 ryhmä nuoria nationalisteja perusti Helsingissä Suomen Sisu -järjestön ja aloitti yhteistyön Suomalaisuuden liiton kanssa. Liitto halusi myös nuoremmat sukupolvet puhumaan suomenkielisen kulttuurin puolustamisen puolesta ja toimimaan pakkoruotsia vastaan. Suomen Sisusta tuli Suomalaisuuden liiton nuorisojärjestö. Vuonna 2000 Suomen Sisu erosi Suomalaisuuden liitosta. Taustalla olivat linjaerimielisyydet: Suomalaisuuden liitto keskittyi pakkoruotsiin, kun taas Sisulle maahanmuuttokriittisyys oli tärkeä teema.[14] Myöhemmin Suomen Sisun jäseniä, kuten Sisun entinen puheenjohtaja Teemu Lahtinen, on ollut Suomalaisuuden liiton hallituksessa.[15]

Järjestölle pitkään annettu valtionapu lopetettiin vuonna 2002, koska järjestö ei ollut antanut lippuneuvontaa ruotsiksi, vaan kehottanut kääntymään ruotsinkielisen lippuneuvonnan osalta sisäasiainministeriön puoleen.[16] Liitto jatkaa kuitenkin edelleen maksutonta suomenkielistä lippuneuvontaa omin varoin[17].

Säännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sääntöjensä mukaan liiton tarkoitus on herättää ja vahvistaa suomalaisten kansallista tietoutta ja ajattelutapaa sekä kaikin tavoin edistää suomalaista, erityisesti suomenkielistä kulttuuria. Liiton tehtävänä on vaalia suomen kieltä, suomalaista yhteenkuuluvuutta ja kulttuuriperinteiden omaleimaisuutta, lujittaa itsenäisyys- ja puolustustahtoa sekä kansanvaltaista ajatustapaa, edistää kansainvälistä yhteistyötä henkisen ja aineellisen kulttuurin eri aloilla sekä ylläpitää yhteyksiä ulkomailla oleviin suomalaisiin ja suomensukuisiin kansoihin.[18]

Tarkoituksensa toteuttamiseksi liitto sääntöjensä mukaan harjoittaa tutkimus-, tiedotus- ja julkaisutoimintaa, edistää viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen yhteistoimintaa, huolehtii suomalaisesta lippu- ja nimikulttuurista, avustaa yhteisöjä ja yksityisiä henkilöitä suomalaisuuskysymysten hoitamisessa sekä järjestää esitelmä-, keskustelu ja muita vastaavia tilaisuuksia.[18]

Suomalaisuuden liitto korostaa olleensa aina puoluepoliittisesti sitoutumaton. Liiton jäsenyys on avoin kaikille suomalaiselle.[13] ”Suomalaisuuden Liitto arvostaa kaikkia maailman kansoja ja pyrkii toiminnassaan edistämään erityisesti Suomen kansan aineellista ja henkistä hyvinvointia.”[13]

Kielipolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1988 liiton toiminnassa alettiin uudelleen korostaa kielipolitiikkaa, ja liitto julkaisi oman kielipoliittisen tavoiteohjelmansa.[19] Liiton tavoitteiden mukaan:[20][17]

  1. Suomen kielen opiskelun on saatava nykyistä keskeisempi asema kouluissa. Erityisen tärkeää on maahan muuttavan väestön suomen kielen opetus kotouttamisen välineenä. Kaikkien suomalaisten kielitaitoon tulee kuulua suomi ja vähintään yksi vieras kieli, ensisijaisesti englanti.
  2. Suomen kielen tulee saada virallinen asema Pohjoismaiden neuvostossa. Baltian maiden liityttyä pohjoismaiseen yhteistyöhön kieleksi tulee englanti. Euroopan unionin laajentuessa suomen kieli tulee säilyttää unionin virallisena kielenä.
  3. Pakollinen ruotsin opetus muutetaan vapaaehtoiseksi kaikilla opetuksen tasoilla. Ensivaiheen tavoite on poistaa pakollinen virkamiesruotsi korkeakoulututkinnoista.
  4. Korkeakoulujen pääsytutkinnoissa suomenkieliset opiskelijat on saatettava tasa-arvoisiksi ruotsinkielisten kanssa.
  5. On ”lopetettava kaikki mahdollinen suomen kielen ja suomenkielisten syrjintä” kaksikielisillä paikkakunnilla ja niissä kunnissa, joissa ruotsinkieliset ovat enemmistönä. Suomi on tunnustettava tasavertaiseksi kieleksi ruotsin kanssa myös Ahvenanmaalla, missä suomi on kouluissa valinnainen aine.
  6. Valtiovaltaa rohkaistaan käynnistämään neuvottelut naapurimaiden kanssa kieliolojen keskinäisestä vastavuoroisesta järjestämisestä. Tätä edellyttää Euroopan neuvoston vähemmistösopimuksen 18 artikla, jossa jäsenmaita kehotetaan kahdenvälisiin sopimuksiin vähemmistöjen kohtelussa. Suomen ja Ruotsin kielilainsäädännöt tulee sovittaa yhteen.
  7. Suomen ainoaksi valtakunnallisesti viralliseksi kieleksi määrätään siirtymäajan jälkeen suomen kieli. Historiallisten vähemmistöjen oikeudet omakielisiin palveluihin ja omakieliseen kulttuuriin turvataan alueellisesti ja työpaikkakohtaisesti. Ruotsi säilyy toisena kansalliskielenä, mutta se muutetaan alueellisesti viralliseksi vähemmistökieleksi.

Tunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisuuden liiton jäsentunnus, jossa on mursunsydän.

Vaakunataiteilija Olof Eriksson suunnitteli liitolle tunnuksen. Sinivalkoinen tunnus perustuu kannuksenpyörä-aiheeseen. Tunnus laadittiin vuonna 1976 pidettyjä liiton 70-vuotisjuhlia varten, mutta se otettiin käyttöön vasta 100-vuotisjuhlavuonna 2006.[21]

Vuonna 1998 liitto sai tunnuksen ja jäsenmerkin, jotka suunnitteli Juha E. Tetri. Merkki kuvaa suksisauvan sompaa tai kalevalaista kalottipäähinettä. Keskikuviona on mursunsydän-tunnus. Tässä kuvassa on säppäli.[22] Vuonna 2006 perustettiin myös liiton ansiomitali. Sitä kannetaan sinivalkoisessa nauhassa ja sen mitaliosa on liiton mursunsydän-tunnusmerkki.[21]

Arvostelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisuuden liiton toiminta ja kannanotot ovat herättäneet keskustelua niin tiedotusvälineissä, liiton entisten vaikuttajien piirissä kuin politiikassakin. Suomalaisuuden liiton entinen puheenjohtaja dosentti Martti Häikiö sanoi vuonna 2001, että järjestön johtoon ovat nousseet julkisuushakuiset ”höyrypäiset fundamentalistit”. Myöskään toinen entinen puheenjohtaja, Veikko Löyttyniemi, ei halunnut olla mukana ”noin ahdasmielisen” liiton toiminnassa. Entinen pääsihteeri Kai Huovinmaa on kuvannut liittoa ”resiinaksi, jossa hiipuvaa vauhtia louskuttaa pari pesäpallofilosofia rohdinpaita päällään ja väinämöispäähineet päässään” ja sen toiminnan olevan ”merkityksetöntä ja ällöttävää puuhastelua, jonka ytimessä on ruotsinkielisiin kohdistuva syrjintä eli 'sekoilu kielirasismeineen'”[23][24]

Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla päätoimittaja Erkki Pennanen kirjoitti, että ”hienon nimen omaava järjestö on joutunut virallisesti hyvän kielisovun maassa ahdasmielisten kielikiihkoilijoiden johtamaksi. Liitto on keskittynyt nostattamaan suomalaista kansallistuntoa kampanjoimalla ruotsin kieltä, suomenruotsalaista vähemmistöämme sekä 'entistä siirtomaavaltaa' Ruotsia vastaan 1930-luvun henkeen, vaikka tämän päivän Suomi on aivan toinen maa”.[25] Sanomalehti Karjalaisen pääkirjoitustoimittajan Helena Tahvanaisen mukaan ”Suomalaisuuden liittoa piinaa patologinen kauna ja viha ruotsin kieltä ja sen opettamista kohtaan”.[26]

Suomenruotsalaisten kansankäräjien eli Folktingetin pääsihteerin Erik Mickwitzin mukaan Suomalaisuuden liitto on valinnut avoimen konfliktin tien tukemalla internetistä löytyvää vihanlietsontaa.[27] Kokoomuksen entisen puheenjohtaja Ville Itälän mielestä on valitettavaa, että Suomalaisuuden liitto hänen nähdäkseen ”yrittää vahvistaa tärkeää kansallismieltä kielteisten tunteiden avulla ja lietsomalla vihaa muita kansanryhmiä vastaan”.[28]

Suomen Mieli -kohu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 2001 liiton silloinen puheenjohtaja Pentti Huttunen kirjoitti Suomen Mieli -lehteen kirjoituksen, jossa hän arvosteli suomenkielisille ennen 1900-lukua annettuja ruotsinkielisiä sukunimiä pitäen niitä Ruotsin ”miehitysvallan” aikanaan pakolla määrääminä. Kirjoituksen poleemisin lause oli: ”Vapaa suomalainen ei alistu vääryyksiin; hän tekee niin kuin Lalli eli surmaa sortajansa.”[29]

Christina Gestrin ja neljä muuta RKP:n kansanedustajaa tekivät aiheesta kirjallisen kysymyksen valtioneuvostolle, jossa tiedusteltiin ”Millä perusteella oikeusministeriö katsoo, että kyseinen lausuma Suomen Mielessä ei ole rikoslain 11 luvun 8 §:n mukaista kiihottamista kansanryhmää vastaan?”[30] Myös silloinen pääministeri Paavo Lipponen kommentoi asiaa ja kehotti Suomalaisuuden liittoa käymään perusteellista keskustelua linjastaan.[29]

Vastauksessaan oikeusministeri katsoi, että ilmaisun sisältöä tulkittaessa tulee lähtökohdaksi ottaa se yhtenä kokonaisuutena eikä yksittäisiä lauseita tai väitteitä ja myös se yhteys, jossa ilmaisu esitetään on merkityksellinen. Oikeusministerin mukaan kokonaisuutena katsottaessa artikkeli ei ollut sellainen, että sen johdosta oikeusministeriö ”voisi ryhtyä painovapauslaissa tarkoitettuihin oikeudellisiin toimenpiteisiin”.[30]

Puheenjohtajat ja kunniajäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat
Johannes Linnankoski 1906
Kaarle Krohn 1907
J. J. Mikkola 1907–1909
Väinö Voionmaa 1915–1916
A. A. Koskenjaakko 1917–1918
Väinö Salminen 1919
Rafael Engelberg 1920–1924
J. R. Koskimies 1925–1926
Yrjö Ruutu 1928
Elpiö Kaila 1929
Urho Kekkonen 1930–1932
Veikko Heiskanen 1933–1947
Niilo Kallio 1948–1954
Veikko Heiskanen 1955–1956
Erkki Salonen 1957–1968
Kauko Sipponen 1968–1970
Kari Tarasti 1970–1974
Jouko Hulkko 1974–1978
Veikko Löyttyniemi 1978–1986
Martti Häikiö 1986–1988
Erkki Pihkala 1988–1996
Seppo Heikinheimo 1996–1997
Pentti Huttunen 1998–2003
Heikki Tala 2003–2009
Sampo Terho 2009–
Kunniajäsenet
Lauri Kettunen 1941
V. A. Koskenniemi 1941–52
Otto Manninen 1941
Veikko Heiskanen 1948
Pentti Eskola 1956
Martti Haavio 1958
Urho Kekkonen 1960
Veli Merikoski 1974
Erkki Salonen 1974
Matti Kuusi 1981
L. A. Puntila 1981
V. J. Sukselainen 1981
Jaakko Numminen 1986
Kauko Sipponen 1986
Jaakko Valtanen 1986
Jouko Hulkko 1996
Martti Häikiö 1996
Veikko Löyttyniemi 1996
Erkki Pihkala 1996
Riitta Uosukainen 2006
Kari Hautanen 2010

Liiton julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanhivaara, Timo (päätoim.): Sukunimiopas; Suojatut sukunimet. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1994. ISBN 951-96348-2-7.
  • Havia, Jari P. & Mäntynen, Pentti J.: Liputusopas. Julkaisijat: Suomalaisuuden liitto, Suomen heraldinen seura. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1996. ISBN 951-96348-4-3.
  • Suomalaisuuden juhlakirja. Helsinki: Suomalaisuuden liitto: EstoPress, 1997. ISBN 952-9799-03-9.
  • Niinistö, Jussi: Kiinteistöjen liputustieto. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1999. ISBN 951-96348-6-X.
  • Tala, Heikki (päätoim.): Vuosisata suomalaisuuden puolesta: Suomalaisuuden liitto 1906–2006. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 2006. ISBN 951-96348-7-8.
  • Pihkala, Erkki ym. (toim.): Itämaasta itsenäisyyteen: Suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden vaikea suhde. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 2010. ISBN 978-951-96348-8-3. Teoksen verkkoversio (PDF).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tala, Heikki (päätoim.): Vuosisata suomalaisuuden puolesta: Suomalaisuuden liitto 1906–2006. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 2006. ISBN 951-96348-7-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Liiton hallitus 2014 Suomalaisuuden liitto ry. Viitattu 10.10.2014.
  2. a b Suomen Mieli 2/2013
  3. Lippu- ja nimivalistus Suomalaisuuden liitto ry. Viitattu 11.5.2007.
  4. Kuvia Liiton 100-vuotisjuhlasta 13.5.2006. Suomalaisuuden liitto ry. Viitattu 5.9.2009.
  5. Hs.fi 25..10.2013
  6. a b Vuosisata suomalaisuuden puolesta, s. 12.
  7. Vuosisata suomalaisuuden puolesta, s. 11–12.
  8. Vuosisata suomalaisuuden puolesta, s. 16.
  9. Suomalaisuuden liiton historia Suomalaisuuden liitto. Viitattu 8.9.2013.
  10. Vuosisata suomalaisuuden puolesta, 26–29.
  11. Vuosisata suomalaisuuden puolesta, s. 34.
  12. Vuosisata suomalaisuuden puolesta, 71, 226.
  13. a b c d e f g Enäjärvi, Elsa: Englanti ruotsin sijaan ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi suomalaisiin kouluihin. Kansallisia kysymyksiä n:o 2. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1929.
  14. Hannula, Milla: Maassa maan tavalla: Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia, s. 33–39. Helsingissä: Otava, 2011. ISBN 978-051-1-24871-2.
  15. Hänninen, Jera & Hänninen, Jyri: Tuhansien aatteiden maa: Ääriajattelu nyky-Suomessa, s. 80. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36072-9.
  16. Talousarvioaloite 425/2001 vp 18.9.2001. Suomen eduskunta. Viitattu 4.2.2008.
  17. a b Suomalaisuuden Liitto ry:n toimintasuunnitelma 2009 Suomalaisuuden liitto ry. Viitattu 11.5.2007.
  18. a b Suomalaisuuden Liiton säännöt Suomalaisuuden liitto. Viitattu 8.9.2013.
  19. Vuosisata suomalaisuuden puolesta, s. 84.
  20. Suomalaisuuden liitto ry:n kielipoliittinen ohjelma Suomalaisuuden liitto ry. Viitattu 27.8.2009.
  21. a b Vuosisata suomalaisuuden puolesta, s. 224.
  22. Suomalaisuuden liiton tunnus (yhdistyksen vanhat sivut Archive.orgissa) Suomalaisuuden liitto ry. Viitattu 27.8.2009.
  23. Suomenmaa 15.5.2006.
  24. Miettunen, Hannu: Suomalaisuuden liiton kiihkoilu oudoksuttaa entisiä puheenjohtajia Turun sanomat. 23.7.2001. Viitattu 21.3.2009.
  25. Pennanen, Erkki: Hienon nimen likaajat. Helsingin sanomat, 2002, nro 2.9., s. 2.
  26. Tahvanainen, Helena: Suomalaisuutta ei saa varata vain suomenkielisiä varten. Karjalainen, 2007, nro 20.1.
  27. Hämäläinen, Timo: Erik Mickwitz: Language law came at convenient time Helsingin sanomat. 6.11.2004. Viitattu 21.3.2009. (englanniksi)
  28. Itälä: Suomenruotsalaisten tappamiskehotus huonoa makua. Kaleva, 2001, nro 27.7..
  29. a b TS–STT: Suomenruotsalaiset kansankäräjät: Suomen Mieli -lehden sukunimiartikkeli on loukkaus Turun sanomat. 4.9.2001. Viitattu 2.9.2009.
  30. a b Gestrin, Christina ym., Koskinen, Johannes: Kirjallinen kysymys 892/2001 vp 8.8.2001. Suomen eduskunta. Viitattu 11.5.2007.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]