Suohirvi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suohirvi
Marsh deer.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Vaarantunut [1]
Vaarantunut
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Hirvieläimet Cervidae
Alaheimo: Peurat Capreolinae [2]
Suku: Blastocerus
Wagner, 1844 [2]
Laji: dichotomus
Kaksiosainen nimi
Blastocerus dichotomus
(Illiger, 1815)
Levinneisyyskartta
Suohirven levinneisyysalue
Suohirven levinneisyysalue
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Suohirvi Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Suohirvi Commonsissa

Suohirvi (Blastocerus dichotomus) on Etelä-Amerikassa elävä sorkkaeläin. Se on Etelä-Amerikan kookkain hirvieläin. Laji elää Amazon-joen eteläpuolisilla kosteikkoalueilla vesi- ja rantakasveja syöden yksin tai pieninä laumoina. Sen elintavoista on toistaiseksi vain vähän tietoa. Suohirvet ovat vähentyneet etenkin elinympäristön häviämisen takia.

Etymologia ja evoluutio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suohirvi on Blastocerus-suvun ainoa laji. Lajinimestä käytetään etenkin saksalaisessa kirjallisuudessa satunnaisesti virheellistä nimitystä Blastoceros.[3] Tieteellinen nimi tulee kreikasta. Blastos tarkoittaa versoa tai nuppua ja keras eläimen sarvea.[4] Lajinimi tulee sanoista Dikhe (kaksi tietä) ja tome (terävä). Lajinimi liittyy myös sarviin, sillä dichotomus viittaa dikotomiseen eli halkihaaraiseen haaromistapaan, jossa sarvirungosta erkanee kerralla kaksi samanpituista piikkiä.[5][4] Lajin espanjan kielisiä nimiä ovat Ciervo De Los Pantanos ja Ciervo Marismeño,[1] ja paikallisen guaranin kielen nimitys on güazu-pukú. kayapojen nimitys lajille on adioti, ja toinen alkuperäisnimitys suaçuete. Muita yleisiä paikallisia nimiä ovat mm. veado calveiro, cervo-do-pantanal ja ciervo.[6] Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut lajille uutta suomenkielistä nimeä "suokauris".[7]

Suohirven esivanhemmat levisivät Etelä-Amerikkaan noin kolme miljoonaa vuotta sitten Panamankannaksen muodostuttua Amerikkojen välille. Lajin pleistoseenikautisia fossiileja on löydetty Brasiliasta ja Argentiinasta[6]. Perintötekijöihin pohjautuvan tutkimuksen mukaan sen esi-isät erkanivat muista hirvieläimistä ehkä jo ennen kannaksen muodostumista.[8] Puuttuvista fossiililöydöistä huolimatta on esitetty myös teoria, jonka mukaan suohirvi ja muut Etelä-Amerikan hirvieläimet polveutuvat valkohäntäpeurojen Odocoileus-suvusta. Suohirven lähimpiin sukulaisiin kuuluvat joka tapauksessa piikkohirvet (Mazama), pudut (Pudus), chilenhirvi ja pampahirvi. Vain pampahirvellä ja suohirvellä on sieraimissa hajurauhaset[6]. Suohirven ja pampahirven sukulaisuudesta voi myös kertoa läheinen kromosomimäärä, pampahirvellä niitä on 68 ja suohirvellä vain kaksi vähemmän.[9][8]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suohirven ruumiin pituus on 180–195 cm.[4] Säkäkorkeus on 110–120 cm ja paino 100–150 kg. Suohirven sarvet haarovat sekä etuhaarakkeen että päähaaran latvasta. Sarvirunko on noin 60 cm pitkä, ja piikkejä on yhteensä kahdeksan.[10] Sarvirungosta erkanevat piikit ovat samanpituiset.[5] Sarvet painavat keskimäärin noin 2 kiloa. Ne putoavat epäsäännöllisesti ja voivat säilyä hirvellä jopa kaksi vuotta.[11]

Suohirven turkki on hieman takkuinen.[4] Se on kesäisin kirkkaan punaruskea ja muuttuu talvella himmeämmäksi. Vatsapuoli ja kaulan alaosa ovat vaaleampia.[4] Jalkojen alaosan musta karvoitus tuo mieleen mustat polvisukat. Myös turvan ympärys ja hännän alapinta ovat mustat. Suurten korvalehtien sisäpinnat ovat tiheään valkokarvaiset.[5] Silmiä ympäröi heikosti valkea karvoitus.[11] Häntä on punertavan oranssi, tuuhea ja 10–15 senttiä pitkä.[3] Sorkankynnet ovat 7–8 cm:n pituiset, ja sorkkien varpaanvälejä yhdistää ihopoimu. Varpaita levittämällä suohirvi pystyy lisäämään sorkkien kantavaa pintaa.[5] Kehittyneen takaosansa ansiosta suohirvi on hyvä hyppäämään, mikä on nopein tapa liikkua vedessä.[11] Hampaita on yhteensä 32. Lajilla on hajurauhaset tapajalkojen sorkkien välissä, nilkassa ja sieraimissa.[6]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suohirveä tavataan nykyään Amazon-joen eteläpuolella Argentiinan itäisistä keskiosista ja maan koillisosista, Brasilian läntisistä keskiosista ja eteläosista, Bolivian itäosista ja Perun kaakkoisosista. Lajia tavattiin aiemmin myös Uruguayssa, mutta viimeisin havainto on vuodelta 1958, ja sen uskotaan nyt hävinneen maasta.[1]

Eniten suohirviä on Brasiliassa, jossa on arvioitu olevan 41 000 suohirveä, runsaimmin Pantanalissa[10]. Argentiinassa elää arviolta 2 000 eläintä lähinnä Iberán suoalueilla, Formosan maakunnassa ja Paranán suistossa. Bolivian suohirvet elävät useina populaatioina Benin alueella ja Noel Kempff Mercadon kansallispuistossa sekä Pampas Heathissä. Paraguayssa sitä tavataan harvakseltaan pääasiassa Yacyretán alueella, ja pieni kanta elää Perun Pampas del Heathissä.[1]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suohirven elinympäristöä ovat nimensä mukaisesti vesiperäiset alueet, kuten alavat tulvatasangot, suistot,[5] savannit, ja kosteat metsät. Ne elävät pääasiassa pysyvän veden läheisyydessä ja suosivat paikkoja, joissa on puolisen metriä vettä, mutta voivat kahlata yli metrinkin syvyisillä alueilla. Mikäli veden korkeus nousee liian korkealle hirvet siirtyvät pois. Ne suosivat alueita, joista ne löytävät paljon suojapaikkoja, kuten pitkää heinikkoa ja kaislikkoa.[11] Laji voi elää myös vuoristoalueilla, mutta se voi johtua ihmisten pyynnistä, joka on ajanut hirvet turvallisemmille alueille.[3]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suohirven elintavoista on vain niukasti tietoa. Ne pysyttelevät päiväsaikaan tiheiden pensaiden tai korkeiden ruovikoiden suojassa ja lähtevät avoimemmille paikoille laiduntamaan tavallisesti vasta hämärän tultua. Myös päivisin liikkumista esiintyy joissain suohirvipopulaatioissa, riippuen vuodenajoista ja metsästyspaineesta.[5][3] Ne elävät yksin tai 2-5 yksilön perheryhminä, joka käsittää tavallisesti aikuisen uroksen, muutaman naaraan ja niiden poikaset[4][3]. Niitä tavataan joskus suurempinakin joukkoina. Sadekautena eläimet ovat levittäytyneet laajalle, mutta pakkaantuvat kuivalla kaudella veden vähennyttyä tiheämpään. Urosten elinpiirit ovat suurempia kuin naaraiden. Paraná-joen valuma-alueella suohirvien tiheys oli vuosina 1995 ja 1996 0,50–0,54 hirveä neliökilometriä kohden.[3] Koska suohirvet valitsevat elinpiirinsä vedenkorkeuden vaihtelun mukaan, ne eivät ole pysyviä. Upottavat suoalueet antavat turvaa suohirveä saalistavilta puumilta ja jaguaareilta. Sarvien putoaminen ei ole sidottuna vuodenaikoihin, vaan samanikäisillä uroksilla sarvien kasvu voi olla aivan eri vaiheessa.[10][5] Niiden vihollisia ovat myös koirat ja anakondat.[4]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suohirven pääravinto ovat pehmeät, proteiinipitoiset ja hyvin sulavat vesi- ja rantakasvit. Ravinto koostuu lähinnä ulpukoista, lehdistä, ruohoista[3][11] ja kaisloista. Ne saattavat pitkien tulvien aikaan syödä myös pensaita ja köynnöksiä.[1] Eräässä tutkimuksessa huomattiin, että suohirven ravinnosta 50 % on heiniä ja 31 % hernekasveja.[3]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suohirvet voivat lisääntyä mihin aikaan vuodesta tahansa. Parittelujen huippu on kuitenkin syksyllä, koska suurin osa uroksista tulee kiimaan loka-marraskuussa.[10] Urosten ei ole havaittu olevan erityisen aggressiivisia toisiaan kohtaan. Vastasyntyneitä vasoja on havaittu touko-marraskuussa. Naaraan kanto-aika on keskimäärin 270 päivää. Vasat ovat aikuisten värisiä eikä niillä siten ole täpliä. Ne painavat syntyessään noin 4,2 kg.[3] Poikasia syntyy tavallisesti yksi. Emo imettää vasaa puoli vuotta, mutta vasa pysyy emonsa luona noin vuoden. Naaras voi kuitenkin paritella jo poikasen syntymän jälkeen ja olla kantavana mihin aikaan vuodesta tahansa.[11]

Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suohirvien määrä on nykyään laskussa, ja laji on vaarantunut. Vähenemisen syynä ovat valvomaton metsästys ja elinympäristön tuhoutuminen. Suohirvien elinalueita ovat sirpaloittaneet maatalous, puuplantaasit, karjatilat ja suurten jokien äärelle rakennetut padot, jotka ovat tuhonneet rantojen tulvatasankoja.[1] Suohirvet joutuvat sadekautena vetäytymään kuivemmille alueille eli karjan laidunalueille. Niitä kuolee nälkään tulvien pitkittyessä tai niiden jäädessä liian pienelle kuivan maan saarekkeelle, koska ne eivät pysty kilpailemaan karjan kanssa. Sadekautena ne joutuvat helpommin myös asutuksen läheisyyteen, missä ne ovat alttiina metsästäjille. Lisäksi suohirviin tarttuvat karjataudit, kuten suu- ja sorkkatauti sekä punatauti. Kuivalla kaudella tehtävät laidunmaiden kulotukset puolestaan hävittävät suojaavaa kasvillisuutta. Kosteikkoja myös kuivataan maanviljelystä varten. Elinympäristön tuhoutuminen onkin suurin syy lajin vähenemiseen.[10] Myös salametsästys, vesireittien muokkaus, saastuminen ja kullankaivuu ovat uhkatekijöitä.[11][1] Suohirvi on arvokas riistaeläin. Sitä metsästetään urheiluna ja lihan takia[3], joskin lihaa on sanottu epämiellyttäväksi.[4]

Suohirvi kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I ja on rauhoitettu kaikkialla levinneisyysalueellaan. Laji elää myös useilla suojelualueilla.[1] Sitä tavataan myös yksityismailla, joihin on perustettu uusia suojelualueita.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Duarte, J.M.B., Varela, D., Piovezan, U., Beccaceci, M.D. & Garcia, J.E.: Blastocerus dichotomus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 20018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 26.7.2014. (englanniksi)
  2. a b Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Blastocerus Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 5.6.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j Clinton Epps: ADW Blastocerus dichotomus Information 2000. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 14. 5. 2009.
  4. a b c d e f g h Brent Huffman: Marsh deer 6.9.2006. Ultimate Ungulate. Viitattu 2.5. 2009.
  5. a b c d e f g Koivisto, Ilkka, Sarvala, Maija ja Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 3. Nisäkkäät, Matelijat, s. 100. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4689-6.
  6. a b c d Laurent Binder & Andrea B. Grosse: Mammalian Species - Blastocerus dichotomus 6.11. 2009. The American Society of Mammalogists. Viitattu 15.5. 2009.
  7. Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) 2008. Viitattu 5.6.2010.
  8. a b José Maurício Barbanti Duarte, Susana Gonzáles, Jesus E. Maldonado: he surprising evolutionary history of South American deer 11.8 2008. docstoc. Viitattu 15.5. 2009.
  9. Brent Huffman: Capreolinae - New World (Telemetecarpal) deer 8. 2. 2009. Ultimate Ungulate. Viitattu 15.5. 2009.
  10. a b c d e Koivisto, Ilkka, Sarvala, Maija ja Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 3. Nisäkkäät, Matelijat, s. 102. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4689-6.
  11. a b c d e f g h ARKive: Marsh deer - Blastocerus dichotomus, Information, ARKive 2008. ARKive. Viitattu 14.5.2009.