Sukupuolisuhteet entisajan Suomessa

Tämä artikkeli käsittelee seksuaalisuuteen ja seksuaalisiin suhteisiin liittyviä tapoja, käytäntöjä, uskomuksia ja asenteita Suomessa ja Karjalassa ennen 1800- ja 1900-lukujen taitteen tienoilla tapahtunutta suurta kulttuurillista murrosvaihetta, perinteisen talonpoikaiskulttuurin hajoamista. Tästä murroksesta lähtien seksuaalisuuteen liittyvät ja monet muut kulttuuri-ilmiöt ovat olleet hyvin erilaisia kuin aikaisemmin. Tässä artikkelissa esitellyt ilmiöt ovat nykypäiviin mentäessä joko tyystin kadonneet tai muuttaneet huomattavasti muotoaan.

Seksisuhteita koskevat tiedot ovat pääasiassa kristilliseltä ajalta. Ei tiedetä juuri mitään siitä millainen oli seksuaalimoraali ja millaisia seksisuhteita ylläpidettiin Suomessa ennen kristinuskon vaikutusta. Luultavasti pitkäaikaisia avioliittoja kuitenkin solmittiin, kuten monissa muissakin esikristillisissä kulttuureissa, myös suomalaisten kielisukulaisten parissa.

Lempi ja sen nostatus

Pääartikkeli: Lempi

Lempi tarkoittaa nykyisin rakkautta. Vanhassa, alkuperäisessä merkityksessä lempi oli toisaalta arvaamattomaksi koettu voima, joka hallitsi ihmistä, ja sai aikaan seksuaalisen halun ja kiintymyksen. Lemmen ajateltiin vievän järjen ja voivan johtaa ihmisen rappioon ja typeriin tekoihin. Toisaalta taas lemmellä tarkoitettiin taipumusta tai onnea houkuttaa hyviä kumppaniehdokkaita. Lemmettömyys taas merkitsi, ettei hyviä kumppaniehdokkaita tullut vastaan. Monet nuoret ja naimattomat yrittivät nostaa lempeään taikuudella, jotta olisivat päässeet hyviin naimisiin.

Avioliiton ulkopuolinen seksi

Viimeistään kristinuskon omaksumisen myötä vaatimus naimattoman naisen (paitsi lesken) neitsyydestä tuli voimakkaaksi Suomessa, kuten muuallakin kristillistyneessä Euroopassa. Tytön oli vaikea päästä hyviin naimisiin, jos hänen arveltiin maanneen miehen kanssa. Jo pelkkä syytös siveettömyydestä saattoi vahingoittaa tytön mainetta ja mahdollisuuksia avioliittoon. Kyläyhteisöissä saattoi levitä helposti juoruja jonkun henkilön siveettömyydestä, joten maineestaan piti pitää huolta. Tytöt ovat lauluissaan valittaneet, miten kylän akat ovat aiheettomilla juoruillaan pilanneet heidän maineensa. Kansantarinoissa avioliiton ulkopuolista seksiä harjoittaneita tai sellaisesta syytettyjä tyttöjä on solvattu, karkotettu tai tuomittu kuolemaan. Naisten kerrotaan tappaneen äpärälapsia, jotta heidän seksisuhteensa ei paljastuisi. (katso:ihtiriekko) Myös tytön tai toisen vaimon maanneelle tai siitä syytetylle miehelle on joissain tarinoissa käynyt pahasti, jopa henki on voinut mennä. Tämän runon laulaneelle tytölle neitsyyden menetys oli vakava ongelma:

Tuli hurtta huovin maalta, sammakko Savon rajalta,
miesi kurja Kuopiosta, sotaheitto Helsingistä,
joka joi minun vereni, piti piikakunniani,
vetytti verevän kasvon, huollutti punaisen posken,
vaivutti ihanan varren, notkutti noriperäni.
(Kanteletar)

Myös miehen koskemattomuutta arvostettiin. Tässä karjalaisessa runossa pojan vanhemmat kehuvat, ilmeisesti morsianehdokkaan vanhemmille, että poika on koskematon:

Ongos teijän neijollanna, ongos kunnia kotona,
tallella emon tavara, emon anti helman alla,
niink meijän sulhasella, tuoll o kunnia kotona,
tallell o emon tavara, emon ant o helman alla.
(…)
Nuo ei o antant akoill eikä o työntänt tyttölöille,
leskilöill ei lennättänt, ne on säylytett säkis,
kuletett o kukkaross…
(SKVR:4196)

Kuten monista muistakin ongelmista, myös seksuaalisesta siveettömyydestä on voitu syyttää pahoja henkiolentoja. Tässä karjalaisessa runossa poika syyttää pilaamisestaan kristinuskon Pirua:

Piruko minun pilasi, häjy henki hämmenteli
piikoja pitelemähän, naisia nagrattamah?
(SKVR:2734)

Seurustelu

Alun perin sana seurustelu tarkoitti kohteliaisuuteen ja toveruuteen liittyvää sosiaalista kanssakäymistä, yleensä seurueen viihdyttämistä keskustelulla. Tässä seurustelulla tarkoitetaan kuitenkin seksuaalista esiaviollista yhdessäoloa.

Julkinen pojan ja tytön seurustelu ennen avioliittoa oli vaikeaa, usein jyrkästi tuomittua ja paheksuttua aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Nuorilla oli kuitenkin joitakin ainakin osittain hyväksyttyjä tapoja tavata vastakkaista sukupuolta jo ennen virallista kosintaa. Näissäkin tapauksissa seurustelun tarkoitus oli löytää sopiva aviopuoliso; se ei siis itsessään ollut tavoiteltava parisuhteen muoto. Mahdollisuuksia tavata vastakkaista sukupuolta tarjosivat esimerkiksi tanssiaiset, keinuille kokoontuminen, valvojaiset (esimerkiksi mallassaunan tai tervahaudan), käsityökisat ja leikkihäät. Eräs leikkihäiden muoto, Jumin häät oli nuorison kokoontuminen, jossa monet parit nukkuivat samassa tilassa ja vartioivat toistensa siveyttä.

Eräs seurustelun muoto oli yöjuoksu, tosin sitä ei aina hyväksytty. Yöjuoksu, yöstely eli yöjalassa käynti tarkoitti sitä, että pojat vierailivat kesäöisin aitoissa tai muissa ulkorakennuksissa, joissa tytöt nukkuivat. Usein nuoret tällöin nukkuivat vierekkäin, mutta tarkoitus oli, että vaatteet pysyivät päällä. Toiminta oli ainakin nuorten keskuudessa osittain hyväksyttyä, sillä se oli usein tiukkojen normien säätelemää. Joskus normit säätelivät jopa sitä, miten kylkeä sai kääntää. Joissain tapauksissa toiset nuoret vahtivat, ettei mitään siveetöntä tapahdu. Toimintaa selitettiin sillä, että pojat tarkastelivat tyttöjen käsitöitä, jotta tietäisivät, kenestä tulee hyvä vaimo. Toiminta leimautui kuitenkin jossain vaiheessa siveettömäksi, ja yhteisöt alkoivat suhtautua siihen torjuvasti. Tämän jälkeen tytöt eivät voineet päästää poikia luokseen maineensa menettämisen pelossa, ja perinne alkoi kuihtua.

Nykyisin tunnetut perinteiseen talonpoikaiskulttuuriin kuuluneet hyväksytyt tavat tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin muuten kuin virallisen puolisoehdokkaan tarkastustilaisuuden aikana, olivat kuitenkin kaikki melko uusia perinteitä. Niistä suurin osa tuli Suomessa tunnetuksi vasta 1700- tai 1800-luvuilla. Niitä ennen esiaviollista seurustelua ei juuri voinut tapahtua kuin salaa.

Avioituminen

Ainoa yleisesti hyväksytty seksuaalinen suhde oli avioliitto. Vanhemmilla, suvulla ja jopa paikallisyhteisöllä oli usein omat mielipiteensä siitä, kenen kanssa pojan tai tytön tulisi mennä naimisiin, mutta viime kädessä nuori yleensä päätti itse ketä kosi tai kenen kosinnan hyväksyy. Vanhempien oli helpompaa ja sallitumpaa estää lapsensa toivoman avioliiton toteutuminen kuin pakottaa lapsensa tahtonsa vastaiseen avioliittoon. Vaikka nuorella oli usein päätäntävalta, niin käytännössä oman ja suvun maineen takia täytyi kuitenkin valita monella tavalla ”oman tasoinen” puoliso. Häpeä yhteisön silmissä olisi melkein pahinta mitä voi käydä, joten siihen ei hevin ollut varaa. Häpeällistä oli varsinkin naida alemmasta yhteiskuntaluokasta tai huonomaineinen henkilö. Katsottiin puolisoehdokkaan eduksi, jos hän suoriutui hyvin omalle sukupuolelleen sopivista töistä – laiskuutta tai taitamattomuutta katsottiin pahalla. Myös lesken naimista pidettiin joskus häpeällisenä tai alistuvana, varsinkin pojalle, joka nai leskiakan. Vaikka virallisen käsityksen mukaan leski ei ollut enää sidottu kuolleeseen puolisoonsa, voitiin kuitenkin näin kokea kansan parissa. Lesken nainut sekaantui tavallaan toisen miehen tai naisen kumppaniin, varsinkin, kun vainajan ei uskottu olevan tyystin poissa, vaan hän saattoi hyvinkin vielä tarkkailla tilannetta.

Ulkonäölläkin oli merkitystä varsinkin nuoremmille, ja voitiin ajatella, että itseään selvästi huonomman näköisen naiminen olisi pahaksi maineelle. Koska maine syntyi yhteisön silmissä, myös kumppanin ulkonäön kannatti olla sellainen, että yhteisö pitäisi sitä sopivana. Melko yleisissä lemmennostatusloitsuissa ja eräissä kansanlauluissa valitetaan ja ihmetellään, miksi paljon huonommatkin naiset naitiin ”naimavuonna”, mutta ei tätä kelvollista naista. Samalla luetellaan erilaisia huonoina pidettäviä ominaisuuksia. Näitä ovat esimerkiksi ”halpuus” ja köyhyys, ja ulkonäön osalta esimerkiksi nasanenä eli nöpönenä, jormunaama (”viirunaama”), viirut silmät ja mustuus. Mustuudella voitiin tarkoittaa joko tummaa hipiää tai hiuksia tai yleistä surkeutta tai synkkyyttä. Esimerkki laulusta, jossa on tämä aihe:

Niinpä ennen neito lauloi, sinisilmä sirkutteli,
punaposki pullotteli, lauloi laakson onsiossa,
vuoren alla voivotteli: ’Mikä lienee miesten mieli,
miksi nähnevät minunki, nähnötkö muita mustemmaksi
sekä halvaksi katala? Yhä ylkiä tulee,
suvikauet sulhasia, käyvät kaarten kartanolla,
kotiain kiertellen. Miks’eivät miusta naine
suon kukaista, maan kukaista, pellon pientaren kukaista,
kaunista kasen kukaista, kesäheinä hempukaista?
Naiaan muita nartuksii, viijään viittä kehnompia:
naijaan nasanenätki, tervakirnut kihlotaan…’
(SKVR:XIII1, 353 )

Yleisen käsityksen mukaan entisaikaan ihailtiin uhkeutta ja jopa jonkin asteista lihavuutta. On esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, miten rasvakudokseen eri aikoina ja eri kulttuureissa on suhtauduttu. Suomalaisessa kansanperinteessä sopivasta vartalosta on erilaisia käsityksiä. Tyttöjen omissa kehuskelulauluissa ihailtavina ominaisuuksina pidettiin pikemminkin notkeutta, pituutta ja siroutta, ja omaa vartaloa verrattiin siroihin puihin, koivuun ja pihlajaan. (esimerkiksi SKVR:VII2, 2463) Vaimoa hakevien miesten kerrotaan haluavan pisimmän ja vaaleimman, kuten tässä runossa:

’Mitä itket, poikoseni?’ ’Viikon viivyn Viipurissa,
kauan kantireissullani; Vietiin piiat pisimmät,
valittihin valkiammat, kirkkahammat kihlattihin,
miulle yksi heitettihin, seki musta ja sokia…’
(SKVR:VII1, 492b; ks. myös: VII1, 489)

Langanlaihuutta ei kuitenkaan arvostettu, sitä pidettiin nälän, sairauden tai nuoruuden (kasvuiän) merkkinä. Esimerkiksi pahasta Joukahaisesta kerrotaan pilkalliseen sävyyn, että hän oli laiha, tietämätön ja nuori verrattuna suureen tietäjään Väinämöiseen. Käytännölliset käsitykset saattoivat tukea kauneuskäsityksiä uhkeampaa ulkomuotoa. Kertomuksissa äidit syöttivät ja lihottivat tyttäriään ennen näiden häitä, jotta näistä tulisi tomeria ja hedelmällisiä emäntiä.

Mahdollisuudet tutustua mahdollisiin puolisoihin ennen avioliittoa olivat vähäiset, joten nuori saattoi joutua valitsemaan suosikkinsa vain kuulopuheiden tai ulkonäön perusteella, joskus jopa näkemättä tätä lainkaan. Avioitunut nainen muutti sulhasensa kotiin ja hänestä tuli sulhasen sukua. Nainen on siis yleensä avioliiton kautta vaihtanut sukuaan, eli sukulinjat ovat olleet patrilineaariset.

Seuraavissa kappaleissa esitellään vaihe vaiheelta niitä käytäntöjä ja seremonioita, joiden kautta nuori pari yleensä päätyi avioliittoon.

Kosinta

Perinteisessä sukuyhteisöissä oli yleistä, että poika pyysi vanhemmiltaan, että he kävisivät kosimassa hänelle vaimoksi tiettyä tyttöä. Koska tutustuminen tyttöihin oli vaikeaa tai jopa lähes mahdotonta, saattoi poika joutua valitsemaan mieleisensä lähinnä kuulopuheiden perusteella.

Jos vanhemmat suostuivat pojan pyyntöön, lähetettiin tytön taloon kosioväki, jossa oli suvun edustajia ja usein myös kokenut puhemies, joka oli erikoistunut kosintaan. Sulhanen saattoi olla kosioväen mukana, mutta ei välttämättä.

Kosinta oli monimutkainen tilaisuus. Sulhasen edustajat saattoivat esitellä ja kehua sulhasta. Kosittu tyttö vastasi joko suoraan sanomalla tai jonkin rituaalisen teon avulla. Tytön mielipide ratkaisi yleensä asian, mutta sukulaiset ja muut paikalla olijat saattoivat vaikuttaa tytön mielipiteisiin. Usein tilaisuudesta tuli julkinen juhla, johon kokoontui ulkopuolisia. Ulkopuoliset saattoivat kertoa julki, mitä tietävät sulhasesta tai morsiamesta tai näiden suvuista. Näin voitiin saada tietää myös sellaisia asioita, mitä ei muuten olisi tullut tietoon. Tilaisuuden julkisuus osaltaan varmisti, ettei kumppaniehdokkaan maineessa ollut vikaa.

Tuppikosinta oli tästä poikkeava tilaisuus, jossa ei ollut mukana kosioväkeä. Siinä naimaikäiset tytöt kerääntyivät juhlapäivänä kirkolle, jokaisella mukanaan eräänlainen tuppi. Tyttöä saattoi olla valvomassa kaaso. Naimaikäiset pojat tulivat katsomaan tyttöjä, ja poika laittoi haluamansa tytön tuppeen puukkonsa. Noin viikon kuluttua poika kävi tytön kotona katsomassa miten kosintaan on vastattu. Jos puukko oli perheen ruokailuvälineiden joukossa, oli kosinta hyväksytty. Jos puukko oli lyöty ovenpieleen tai eteisen seinään, oli vastaus kieltävä.

Kihlaus

Kun tyttö oli suostunut kosintaan, kihlaus tapahtui joko heti tai myöhemmässä kihlajaisjuhlassa. Kihlaus tarkoitti alun perin panttien eli kihlojen vaihtamista sukujen välillä. Kihla oli jokin summa rahaa, jonka suku menetti, jos perui häät. Jos järjestettiin erillinen kihlajaisjuhla, siinä voitiin vielä neuvotella ja perua häät melko yksinkertaisesti. Häiden varmistamiseksi sulhasen edustajat saattoivat joutua käymään useasti morsiamen suvun luona neuvottelemassa ja suostuttelemassa eli liitoilla.

Karjalassa tyttö saattoi ottaa useammalta pojalta kihlat, ja valita sitten kihlatuista parhaat. Kihlojen määrällä mitattiin ja vertailtiin tyttöjen suosiota. Voitiin olettaa, että paremmalla tytöllä oli enemmän kihloja. Karjalassa häiden toteutumista pidettiinkin joskus varmana vasta kun hääpäivä oli sovittu.

Kihlajaisten yhteydessä on perinteisimmissä kulttuurin muodoissa vielä 1800-luvulla annettu morsiamen suvulle pääraha ikään kuin maksuna morsiamesta. Toisaalta myöhemmin häiden yhteydessä on morsiamen mukaan annettu myötäjäiset eli naisen perintö. Myötäjäiset olivat naisen omaisuutta, mutta lopulta ne siirtyivät sulhasen suvulle perintönä.

Morsiamen tarkastus

Myös pojan suku halusi tietää, millainen vaimo morsiamesta tulisi. Tätä varten voitiin järjestää virallinen toimitus. Joillain Suomen alueilla morsianta on voitu ”lainata” jo ennen häitä sulhasen taloon noin viikon koeajalle. Tänä aikana morsiamen on täytynyt osoittaa pystyvänsä naisten töihin ja olevansa luonteeltaan sopiva.

Kuulutusjuhla

Kuulutusjuhla eli kuulutukset oli tilaisuus, jossa kihlautunut hääpari meni papiston kuulusteluun edustajat mukanaan, ja liitto virallistettiin julkisesti. Vuoden 1686 asetuksen mukaan pappien piti tutkia kuulutustilaisuudessa, miten hyvin pari hallitsee kristilliset opit. Tilaisuudessa tutkittiin myös parin lukutaito. Rippikouluopetuksen vakiinnuttua 1700-luvulla rippikoulun selvittämisestä tuli naimisiin pääsyn ehto. Rippikoulussa opeteltiin luku- ja kirjoitustaitoa ja kristinoppia, joten kuulutustilaisuudessa ei enää tarvinnut kuulustella.

Kansan näkemyksen mukaan avioliitto alkoi jo kuulutuksista, koska niiden jälkeen ei kumpikaan osapuoli enää voinut kunnialla perääntyä. Kirkon näkemyksen mukaan avioliitto alkoi kuitenkin vasta häätilaisuudesta ja tarkemmin hääyönä tapahtuvasta yhdynnästä. Siitä lähtien kun oli varmaa, että avioliitto toteutuu, naista on voitu sanoa antilaaksi; nimitys tulee siitä, että hänet annetaan suvustaan pois.

Häät

Hääjuhlat alkoivat siitä, kun sulhasen suku eli noutoväki tai sulhasväki lähti matkalle morsiamen kotiin hakemaan morsianta. Lähtiessä sulhasta on rituaalinomaisesti neuvottu ja puettu.

Karjalaisen perinteen mukaan sulhasen suvun saavuttua morsiamen kotona pidettiin läksiäiset. Läksiäisten aamuna morsian oli käynyt morsiussaunassa ja hänet oli itketetty. Itketys oli toimitus, jossa morsiamen kuului surra entistä sukuaan ja kotiaan, jotka pian menettäisi, ja omaa kurjaa kohtaloaan. Itketyksen merkityksestä on monia käsityksiä, erään niistä mukaan morsianta itketettiin, jotta hän ei odottaisi liikoja avioliitoltaan, ja yllättyisi iloisesti. Itketyksessä laulettiin itkuvirsiä. Morsianta myös neuvottiin avioliiton tiellä.

Kun sulhanen saapui morsiamen suvun taloon, morsiamen vanhemmat rituaalisesti tarkastivat hänen ulkonäkönsä vielä kerran, ja useimmiten kehuivat sitä. Esimerkiksi sulhon silmien väri on voitu muka tässä vaiheessa vasta huomata, ja se ilmaistiin laulaen. Tilaisuuden jälkeen morsian eli antilas lähti noutoväen ja usein myös oman sukunsa mukana miehen suvun taloon eli miehelään. Miehelässä pidettiin varsinaiset hääpidot. Kun morsian saapui sulhasen taloon, sulhasen sukulaiset tarkastivat rituaalisesti morsiamen ulkonäön.

Keski- ja Etelä-Suomessa häät olivat usein kylähäät, koko kyläyhteisön pitojuhla. Myös kylähäissä sulhasen suku haki morsiamen sulhasen taloon. Hääateria syötiin jo morsiamen luona. Sekä morsiamen että sulhasen luona voitiin tanssia häätanssit.

Vuoteeseenvienti ja hääyö

Varsinkin Savossa ja Karjalassa hääjuhliin kuului vielä vuoteeseenvienti. Nuoripari vietiin vuoteeseen juhlallisin menoin, ja heiltä voitiin riisua muutamia vaatteita. Hääpari voitiin vielä peitellä sänkyyn, mutta heidät jätettiin rauhaan hääyöksi, kuten muuallakin Suomessa. Kirkon näkemyksen mukaan hääyönä nuoren parin kuului olla ensi kertaa yhdynnässä, sillä se olisi lopullinen varmistus avioliitolle.

Avioliitto ja perhe

Kristillisellä ajalla avioliitto on ollut yksi tärkeimmistä elämän päämääristä, tosin naiselle avioliittoon pääseminen oli vielä tärkeämpää kuin miehelle. Poikamiehenä elämistä ei pidetty aivan niin pahana kuin vanhana piikana elämistä. Tämä saattoi johtua osittain siitä, että naisen hedelmällinen ikä oli lyhyempi, osittain taas siitä, että naimattomien naisten pelättiin tekevän siveettömyyksiä. Lapsien saaminen ja suvun jatkaminen kuului olennaisena osana avioliittoon. Pitkään lapsettomina elävillä pariskunnilla voitiin arvella olevan ongelmia seksuaalisen kyvykkyyden kanssa, ja tämä oli hyvin kielteinen leima, jota juuri kukaan ei halunnut.

Lapset oli tarkoitus kasvattaa kotona aina siihen asti, kun he avioituivat. Tyttölapset ”annettiin” toisiin sukuihin morsiamiksi, poikalapset tai yksi heistä taas peri kotitilansa, ja hänen morsiamensa muutti sinne. Siitä lähtien kun nuori pari avioitui ja muutti sulhasen kotiin, heistä tuli taloon nimellisesti uusi isäntä ja emäntä. Käytännössä sulhasen vanhemmilla, vanhalla isännällä ja vanhalla emännällä, säilyi kuitenkin vielä paljon valtaa, ja sitä siirtyi pikkuhiljaa nuorelle parille heidän kypsyessään tehtäviinsä, ja vanhan pariskunnan vanhetessa. Kansantarinoissa ja itkuvirsissä anopin on kerrottu määräilleen ja suorastaan orjuuttaneen poikansa uutta morsianta. Näihin päiviin elänyt kansanperinne tietääkin anopit sietämättömiksi.

Koska ainakin yksi poika perusti perheen samaan talouteen, missä hänen vanhempansa jo asuivat, usein samassa taloudessa ja useimmiten myös saman katon alla eli monta sukupolvea. Tällaista perhettä kutsutaan suurperheeksi.

Lisätietoa perinteisen ajan perhe-elämästä ja sukulaissuhteista, katso: Perhe ja suku entisajan Suomessa

Kyvyttömyys

Seksuaalinen kyvyttömyys katsottiin vakavaksi ongelmaksi miehelle, joka oli melko nuori, ja jolla ei ollut vielä riittävästi jälkeläisiä. Kyvytön nuori mies menetti tavallaan miehisyytensä ja siihen liittyvän kunnian samaan tapaan kuin hedelmätön nuori nainen menetti osan naiseuttaan.

Seksuaalisen kyvyttömyyden ja haluttomuuden hoitoon käytettiin erilaisia taikatemppuja ja loitsuja, joissa usein puhutaan suoraan asiasta. Tässä miehen kykyä parantavassa loitsussa vedotaan Kalevanpoikaan, muinaiseen jättiläiseen:

Pääkulli Kalevan poika,
emo terskoin tekiä,
naisten vaajoin valaja!
Tie on terskat terveheksi,
kopra suonia kokook,
yheksän oriin suonet
yhen kyrvän ympärille…
(SKVR:664)

Katso myös

• Lempi
• Jumin häät
• Yöjuoksu

Lähteet

• Sarmela, Matti (toim.): Pohjolan häät. Tietolipas 85. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1981. ISBN 951-717-235-4.
• Sarmela, Matti: Suomen kansankulttuurin kartasto 2, Suomen perinneatlas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 587. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-753-4.