Sukellusvene Vesikko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sukellusvene VESIKKO
Crichton-Vulcan CV707 (U-2A)
Sukellusvene Vesikko Suomenlinnassa
Alustyyppi U-2A –luokan sukellusvene
Miehistö 17-20
Telakka Crichton-Vulcan, Turku
Tilattu 1.8.1931
Vesillelasku 10.5.1933
Käyttöönotto 30.4.1934
Käytöstä poistuminen 1944 (museoitu 1973)
Mitat
Uppouma 250 tn
Pituus 40,9 m
Leveys 4,1 m
Korkeus 4,2 m
Syväys 5,0 m
Nopeus 13 / 8 solmua (pinnalla/sukelluksessa)
Toimintamatka 1 300 mpk (2 400 km) (10 solmua) pinnalla / 40 mpk (74 km) (4 solmua) sukelluksessa
Maksimisyvyys 100 m
Hätäsukellus 45 sekunnissa 9,3 m
Voimanlähde
Dieselmoottorit 2 × MWM
Sähkömoottorit 2 × Siemens
Teho Diesel 700 hv (520 kW) / sähkö 360 hv (270 kW)
Aseistus
Torpedot 535 mm (5 kpl)
Ilmatorjuntatykki 20 mm
Ilmatorjuntakonekivääri 12,7 mm
Merimiinat -
Muu varustus
Kuuntelulaitteisto Atlas Werke
2 × 6 mikrofonia
Dieseltankki 9,6 t
Juomavesitankki 1,2 t

Koordinaatit: 60°08′33.14″N, 24°59′22.52″E

Vesikko on Vesikko-luokan sukellusvene, joka laskettiin vesille 10. toukokuuta 1933 Crichton-Vulcanin telakalla Turussa. Vuoteen 1936 asti veneen nimenä oli vain sen valmistustunnus CV 707. Hollantilainen Ingenieurskantoor voor Scheepsbouw -insinööritoimiston oli tilannut sen Crichton-Vulcanilta lokakuussa 1930 kaupallisena sukellusveneprototyyppinä. Suomen valtio osti sen 1936, ja se sai nimen Vesikko.[1]

Vesikon historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa Saksan sukellusvenelaivaston kehitystä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalla ei 1930-luvulla saanut olla Versailles’n rauhansopimuksen vuoksi sukellusveneitä, minkä vuoksi niitä samoin kuin muita aseita oli kehiteltävä ulkomailla. Sukellusvenelaivaston rakentamiseksi oli perustettu saksalainen peiteyritys Ingenieurskantoor voor Scheepsbouw eli IvS. Saksan panssariaselajia ja ilmavoimia kehiteltiin muun muassa Neuvostoliitossa.

Toisin kuin Suomen laivaston muut sukellusveneet, Vesikko ei kuulunut suomalaisten suunnitelmiin, vaan oli osa Saksan salaista laivaston uudelleenrakentamisohjelmaa.

Tavoitteena saksalaisilla oli luoda täysin uusi liikekannallepanotyyppi, joka edustaisi uutta tekniikkaa eikä ensimmäisen maailmansodan aikaisia standardeja. Tätä varten rakennettiin kaksi koemallia, E1 Espanjassa ja CV-707 Suomessa. Jälkimmäinen valittiin myöhemmin uuden laivaston ensimmäiseksi alustyypiksi. Kummankin aluksen rakentamisen rahoitti Reichsmarine.

Saksan laivaston salaisena yhdysupseerina Suomessa toimi komentajakapteeni evp Karl Bartenbach, jonka virallinen nimitys oli Suomen puolustusvoimien laivastoasiantuntija. Hänen johdollaan Suomessa rakennettiin IvS:n suunnittelema 496 tonnin Vetehis-luokka sekä 100 tonnin Saukko, jota oli tarkoitus käyttää Laatokalla. Saksan laivastolle tuli suunnitella 200–250 tonnin alus, joka silti vastaisi iskukyvyltään 496 tonnin Vetehis-luokan sukellusveneitä.

Päätös Vesikon rakentamisesta tehtiin 1930 useiden hallituksen sisäisten neuvottelujen jälkeen. Koska Liliput-projekti oli Versaillesin rauhansopimuksen vastainen, asiakirjoissa ei mainittu Saksaa ja päätettiin että sukellusvenettä ei saisi myydä kuin Kansainliittoon kuuluville ja kyseiseen aseeseen oikeutetuille valtioille. Suomen valtio sai veneeseen etuosto-oikeuden.

CV-707:n rakentaminen aloitettiin 1931 Turussa Crichton-Vulcanin telakalla, missä myös Vetehis-luokan veneet oli rakennettu. Teknisesti veneestä tuli aikansa kehittyneimpiä, sen sukellussyvyys oli kaksinkertainen aikaisempiin saksalaisiin sukellusveneisiin nähden, ja sen runko pystyttiin rakentamaan ilman niittausta sähköhitsaamalla, mikä lisäsi paineenkestävyyttä, vähensi vuotoja ja nopeutti rakentamista. Saksalaiset testasivat Vesikkoa Turun saaristossa purjehduskausina 1933 ja 1934.

Vesikko on saksalaisen IIA-luokan sukellusveneen prototyyppi. Saksalaiset rakensivat luokan sukellusveneitä Deutsche Werken telakalla Kielissä kuusi kappaletta (U-1–U-6), ja pidemmän toimintamatkan omaavia IIB, IIC ja IID-luokan veneitä yhteensä 44 kappaletta.

Lunastusoikeudella Suomen merivoimille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen puolustusministeriön ja Crichton-Vulcanin välisessä sopimuksessa Suomella oli veneen osto-optio vuoteen 1937 asti, ja Suomen valtio otti aluksen käyttöönsä syksyllä 1934 ja purjehti sillä kauden 1935. Kun eduskunta hyväksyi hankinnan,alus liitettiin vuonna 1936 Vesikko-nimisenä Suomen laivastoon. Talvisodan aikana Vesikko partioi joulukuussa 1939 Suomenlahdella.

Toiminta sota-aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisen liikekannallepanon yhteydessä lokakuussa 1939 Vesikko, Vesihiisi ja Saukko määrättiin valvontatehtäviin läntiselle Suomenlahdelle. Talvisodan sytyttyä Vesikko partioi aluksi Hangon edustalla. 18. joulukuuta se määrättiin siirtymään Viipurinlahdelle Koivistoon, missä oli käynnissä taistelu Saarenpään linnakkeen ja kahden neuvostoliittolaisen taistelulaivan välillä. Vesikon saapuessa Viipurinlahdelle seuraavana iltana taistelu oli kuitenkin jo päättynyt. Kova pakkanen vaikeutti sukellusvenetoimintaa, ja Vesikko palasi 22. joulukuuta telakalle Helsinkiin, mihin päättyi sen osallistuminen talvisotaan.

Vesikko nousemassa pintaan elokuussa 1941

Kesäkuussa 1941 sukellusveneet ottivat jälleen taisteluvarustuksen ja siirtyivät valmiusasemiin Suomenlahdelle. Vesikon tukeutumispaikaksi määrättiin Vahterpää Loviisan edustalla. Jatkosodan puhjettua 25. kesäkuuta kaikki veneet määrättiin partiointitehtäviin itäiselle Suomenlahdelle. 3. heinäkuuta 1941 Vesikko upotti Suursaaren itäpuolella neuvostoliittolaisen kauppalaiva[1] Vyborgin torpedoimalla sen 700 metrin etäisyydeltä. Kahdesta ammutusta torpedosta jälkimmäinen meni ohi, mutta ensin laukaistu osui laivan peräosaan, mikä aiheutti sen uppoamisen. Kolme neuvostoliittolaista vartiomoottorivenettä aloitti Vesikon takaa-ajon ja yritti tuhota sen syvyyspommeilla, mutta Vesikko pääsi vahingoittumattomana takaisin tukikohtaansa Vahterpäähän.

Neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa Vyborgin upotusta vähäteltiin ja väitettiin, että Vyborgia vastaan hyökkäsi yhtä aikaa useita sukellusveneitä ja saksalaisia vesilentokoneita ja että torpedoja ammuttiin toistakymmentä.[2]

Loppuvuoden 1941 Vesikko operoi Helsingistä käsin ja teki kolme partiointimatkaa Viron rannikolle. Purjehduskaudella 1942 vene suoritti saattuepalvelusta Ahvenanmerellä ja sukellusvene-etsintöjä Helsingin edustalla.

Kesäkuun alussa 1944 Vesikko suojasi evakuointikuljetuksia Karjalankannaksella. Suomen ja Neuvostoliiton aselevon jälkeen se määrättiin 19. syyskuuta 1944 palaamaan satamaan. Merivoimien sota-aluksena Vesikko purjehti viimeisen kerran joulukuussa 1944.

Vesikon päälliköinä sodan aikana toimivat luutnantti Kauko Pekkanen (1939), kapteeniluutnantti Olavi Aittola (1940 ja 1941), kapteeniluutnantti Antti Leino (1942), kapteeniluutnantti Pentti Airaksinen (1942), kapteeniluutnantti Eero Pakkala (1943), kapteeniluutnantti Olavi Syrjänen (1943) ja kapteeniluutnantti Lauri Parma (1944).

Rauhansopimuksen kieltämänä museokäyttöön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesikko on Suomenlinnassa museona.

Tammikuussa 1945 liittoutuneiden valvontakomissio määräsi suomalaiset sukellusveneet riisuttaviksi aseistaan. Pariisin rauhansopimus 1947 kielsi Suomen puolustusvoimilta sukellusveneiden omistamisen. Sukellusveneet Vetehinen, Vesihiisi, Iku-Turso ja Saukko myytiin vuonna 1953 Belgiaan metalliromuksi. Vesikko kuitenkin säästettiin, koska puolustusvoimissa toivottiin, että rauhansopimuksen ehtoja voitaisiin tulevaisuudessa lieventää ja Vesikkoa käyttää koulutusveneenä. Veneen säilytyspaikkana toimi Valmet Oy:n telakka Helsingin Katajanokalla, josta sen siirtoon ryhdyttiin vuonna 1963.[1]

Kirkkonummen Upinniemessä (entinen Helsingin laivastoasema) Suomenlahden meripuolustusalueella on neljä kasarmia, jotka on nimetty Vetehisen, Vesihiiden, Iku-Turson ja Saukon mukaan.

Vesikon torpedoputkia.

Vuonna 1959 merivoimat päätti myydä Vesikon, koska rauhansopimukseen ei ollut saatu lievennyksiä ja koska Valmet valitti sukellusveneen säilyttämisen haittaavan sen telakkatoimintaa. Sotahistoriallisen Tutkimuslaitoksen ja entisten sukellusveneupseerien aktiivisuuden ansiosta myynti kuitenkin peruttiin, ja Vesikko luovutettiin Sotamuseolle.[1]

Sotamuseo siirrätti Vesikon Suomenlinnan Susisaareen Tykistölahden rannalle ja entisöi sen alkuperäiseen asuunsa. Entisöintityöt kestivät yli vuosikymmenen ja olivat poikkeuksellisen työläät, sillä suuri osa veneen kalustosta ja varusteista oli sodan jälkeen purettu ja siirretty muuhun käyttöön. Lisäksi vene oli joutunut Valmetin telakalla ilkivallan kohteeksi. Lahjoitusvaroilla ja vapaaehtoistyöllä entisöinti saatiin kuitenkin vietyä päätökseen, ja Vesikko avattiin museoksi Suomen merivoimien vuosipäivänä 9. heinäkuuta 1973.[1]

Kunnostystyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesikon peruskunnostus aloitettin syksyllä 2011 sen sijaintipaikassa Susisaaressa[1]. Sitä nostettiin 80 cm, jotta vesi ei enää pääsisi sen kanssa kosketuksiin. Remontti valmistui kokonaisuudessaan 2013, jolloin Vesikon 80-vuotisjuhlanäyttely avataan Suomenlinnassa.[3]

Kunnostusten aluksi uusittiin meressä puhki ruostunut köli, maalatttiin ulkopinnat ja uusitttiin lankuilla päällystetty kansi. Koneet ja sähkölaitteet huolletiin, ja esimerkiksi Vesikon puhetorvet uusittiin osittain. Kunnostuksen rahoitustilanne on hyvä, sillä Vesikko on suosituin Sotamuseon käyntikohde. Korjaustöihin kului 3-4 vuoden pääsylipputulot.[1]

Keväällä 2013 päätökseen saadussa kunnostuksessa aluksen pintaosat saivat vuoden 1943 maalauskaavion mukaisen värityksen. Peruskorjaus maksoi 400 000 euroa, jonka kustannuksissa avusti Maanpuolustuskorkeakoulu.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Antti Manninen, Vesikon ruostunut köli uusitaan, Helsingin Sanomat 19.11.2011 sivu A 20
  2. Kijanen: Sukellushälytys - Suomalaiset sukellusveneet sodan ja rauhan toimissa; Laivastolehti 1977. ISBN 951-95457-0-0 (nid.), s. 212
  3. Jarmo Huhtanen, Ruotuväki: Sotamuseo kunnostaa Vesikon. Helsingin Sanomat, 20.2.2011 sivu A 12
  4. Vesikko sai omat värinsä takaisin, Metro, 7.5.2013

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Forsén, Björn & Forsén, Annette: Saksan ja Suomen salainen sukellusveneyhteistyö. WSOY, 1999. ISBN 951-0-24029-X.
  • Merensilta, Timo: Vesikko – Suomenlahden hiljainen vartija. Hobby-Kustannus Oy, 2009. ISBN 978-952-5334-07-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sukellusvene Vesikko.