Suezin kanavasota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suezin kanavasota
Osa Arabien–Israelin konflikti
Suezin kanavan hallinta oli tärkein syy sotaan.
Suezin kanavan hallinta oli tärkein syy sotaan.
Päivämäärä:

heinäkuu 1967 - 7. elokuuta 1970

Paikka:

Siinain niemimaa

Casus belli:

Arabimaiden tappio vuoden 1967 sodassa

Lopputulos:

Sekä Egypti että Israel pitävät itseään sodan voittajina

Osapuolet

Flag of Israel.svgIsrael

Flag of United Arab Republic.svgEgypti
Flag of the Soviet Union.svgNeuvostoliitto

Komentajat

Moshe Dayan, Chaim Bar Lev

Gamal Abdel Nasser

Tappiot

594 sotilasta ja n. 130 siviiliä kuoli sekä 2000 sotilasta ja 700 siviiliä haavoittui

3 neuvostoliittolaista lentäjää ja 10 000 egyptiläistä, >100 lentokonetta

Suezin kanavasota (Kanavasota Suezilla 1967–1970) (hepreaksi ‏מלחמת ההתשה‎, arab. حرب الاستنزاف‎) oli Israelin ja Egyptin välinen asemasota. Sota syttyi Egyptin aloitteesta Siinain niemimaan valtaamiseksi takaisin Israelilta, joka valtasi alueen kuuden päivän sodassa 1967.

Egyptin toimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

21. lokakuuta 1967 Egyptin laivasto upotti israelilaisen sota-alus Eilatin ja pommitti Israelin asemia Bar-Lev -linjalla aikeenaan saada Israelin hallitus tekemään aluemyönnytyksiä. Israel vastasi iskuilla egyptiläisten sotilaskohteisiin ja asutuskeskuksiin Suezin kanavan länsirannalla. 30. lokakuuta Israelin laskuvarjojoukot sabotoivat Egyptin tärkeimmän voimalaitoksen pakottaen Nasserin keskeyttämään sotatoimet muutamaksi kuukaudeksi. Nasser sanoutui 30. maaliskuuta 1969 virallisesti irti edellisistä tulitaukosopimuksista Israelin kanssa. 17. lokakuuta Yhdysvallat ja Neuvostoliitto aloittivat neuvottelut diplomaattisen ratkaisun löytämiseksi. Ulkoministeri William P. Rogers julkisti 9. joulukuuta ehdotuksen, joka vaati Egyptin sitoutumista rauhanprosessiin vastineeksi Israelin vetäytymisestä Siinailta. Molemmat osapuolet torjuivat sopimuksen. Ensimmäinen Neuvostoliiton toimittama modernisoitu ilmatorjunta-aseistus oli toimintavalmiudessa kanavan läheisyydessä 15. maaliskuuta 1970. 7. elokuuta neuvotellun tulitauon mukaan osapuolet eivät saaneet sijoittaa sotilaita 50 kilometriä lähemmäksi kanavaa sen kummallekaan puolelle. Egypti siirsi kuitenkin välittömästi alueelle ilmatorjuntapattereitaan sopimuksen nimenomaisesta kiellosta huolimatta. Pian tulitauon tultua voimaan, 28. syyskuuta, Nasser kuoli sydänkohtaukseen, ja varapresidentti Anwar Sadat alkoi lähes välittömästi valtaan noustuaan valmistella Jom kippurin sotaa.

Vuoden 1970 Lähi-idän kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jordania ja PLO[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jordanian kuningas Husseinin osallistuminen Yhdysvaltain ulkoministeri William P. Rogersin tulitaukosuunnitelmaan, joka tarkoitti diplomaattisten suhteiden solmimista Jordanian ja Israelin välillä, johti PLO:n aseelliseen kapinaan Jordanian hallitusta vastaan. PLO:n joukot karkotettiin Jordaniasta syyskuussa 1970 Israelin ja Yhdysvaltain tuella konfliktissa, jota on myöhemmin kutsuttu Mustaksi syyskuuksi. Estääkseen Syyrian armeijan osallistumisen konfliktiin Israel lähetti joukko-osastoja Jordan-joen länsi­rannalle. Tämän arvellaan vaikuttaneen Syyrian jäämiseen konfliktin ulkopuolelle.

Lähi-idän kriisi 1970' oli lyhyt sota Israelin ja Syyrian välillä.

Israelin armeija hyökkäsi Syyriassa. Myös Egypti oli Israelia vastaan. Kriisi pysähtyi onnistuneisiin neuvotteluihin, joiden seurauksena Israel vetäytyi pois Syyriasta. Kriisin jälkimainingeissa PFLP:n terroristit kaappasivat monta konetta Jordaniaan. Pian sen jälkeen syttyi sota Jordanian kuninkaan Husseinin joukkojen ja maassa olevien palestiinalaisten välille. Yksi sodan syistä oli se, että palestiinalaiset torjuivat Rogersin suunnitelman, jota Jordania ja Egypti kannattivat. Siinä mainittiin Länsirannan kuuluvan Jordanialle, ei palestiinalaisille.

Israel hyökkää Syyriaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israel hyökkäsi 26. kesäkuuta 1970 Syyriaan. Hyökkäys oli osana Lähi-idässä vallitsevaa vakavaa tilannetta. Israelin ilmavoimat tukivat hyökkääviä maavoimien joukkoja. Vaikka Syyrian armeija teki kovaa vastarintaa, israelilaisten panssariosastojen onnistui vallata syyrialaiset asemat Golanin kukkuloilta.[1]

Israelin pudottamat pommit putosivat lähimmillään vain muutaman kilometrin päähän Syyrian pääkaupungista Damaskoksesta. Israel ilmoitti myöhemmin Syyrian kärsineen suuria tappioita. Syyrian mukaan se torjui onnistuneesti israelilaisten hyökkäyksen.[2]

Tilanne Suezin kanavalla huononi, ja israelilaiset tekivät useita hyökkäyksiä kohteisiin, joissa he väittivät olevan neuvostoliittolaisia rakettiohjuksia. Vahvistamattomien tietojen mukaan neuvostoliittolaisia lentäjiä oli mukana ilmataisteluissa egyptiläisten puolella.[2]

Aselepo Israelin, Egyptin ja Jordanian välillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähi-idän alituisesti kärjistynyt tilanne koki dramaattisen käänteen 7. elokuuta 1970, kun Israelin, Jordanian ja Egyptin välisten säännöllisten ja uudistuvien, lähinnä Suezilla ja Jordanin laaksossa tapahtuneiden vakavien yhteenottojen jälkeen saatiin aikaan aseleposopimus, joka tuli voimaan klo 23.[3]

Perustana aseleposopimukselle oli amerikkalainen Rogersin suunnitelma, jonka Yhdysvallat oli aiemmin kesällä esittänyt. Yhdysvallat esitti suunnitelmassa, että osapuolet pysäyttäisivät kaikki sotatoimet kolmeksi kuukaudeksi, kunnes tarkoituksena oli saada rauhanneuvottelut käyntiin. Välittäjänä toimisi ruotsalainen YK:n välittäjä ja Moskovan suurlähettiläs Gunnar Jarring.[3]

Egypti ja Jordania olivat ensimmäiset, jotka hyväksyivät rauhan­suunnitelman, kun taas Israel antoi myöntymisen merkin vasta 31. heinäkuuta. Israel ilmoitti olevansa huolestunut siitä, että se joutuisi luopumaan perustavaa laatua olevista poliittisista suuntaviivoista.[3]

Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon vakuutti kuitenkin, ettei suunnitelman hyväksyminen heikentäisi Israelin asemaa. Tämän jälkeen Israel suostui aselepoon.[3]

Al Fatah torjuu Rogersin suunnitelman[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rogersin suunnitelman ja päätöslauselma 242:n pahin vika oli palestiinalaisten sissien mielestä se, että siinä ei mainittu sanallakaan palestiinalaisia. Päätöslauselmassa luvattiin Länsiranta Jordanialle, ei palestiinalaisille. Palestiinalaiset mainittiin suunnitelmassa vain pakolaisina, ei poliittisina toimijoina. Palestiinalainen sissijärjestö Al Fatah hylkäsi ilman epäröintiä rauhansuunnitelman.[3]

Al Fatah -järjestön johtaja Jasser Arafat sanoi 31. heinäkuuta Jordanian pääkaupungissa Ammanissa pidetyssä joukkokokouksessa, että rauhansuunnitelma oli petos koko arabimaailmaa kohtaan. Arafatin mukaan sissit tulisivat jatkamaan taisteluaan kunnes koko Palestiina olisi vapaa. Ammanin joukkokokous aiheutti joukon rajuja sisäisiä levottomuuksia Jordaniassa.[3]

Sopimuksen tehneet arabimaat eivät kuitenkaan välittäneet Arafatin lausunnoista. Kaikki sopijavaltiot kunnioittivat aselevon määräyksiä ensimmäisen kerran sitten vuoden 1967 kesäkuun Kuuden päivän sodan, joka vallitsi Suezin kanavalla egyptiläisten ja israelilaisten asemien välillä.[3]

Rauhanneuvottelut Lähi-idässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin Moskovan suurlähettiläs Gunnar Jarring joka valittiin YK:n välittäjäksi Lähi-idän-kriisissä aloitti elokuun 25. päivänä rauhanneuvottelunsa Israelin, Egyptin ja Jordanian edustajien kanssa.[4]

Ensimmäisen keskustelukierroksen jälkeen YK:n pääsihteeri U Thantin mielipiteenä oli varovainen optimismi ja samaa osoittivat kysymyksessä olevien kolmen maan YK:ssa olevat lähettiläät[4]

Israel syytti kuitenkin Egyptiä siitä, että se olisi rikkonut 7. elokuuta alkaneen aselevon. Syytösten mukaan Egypti olisi aselevon astuttua voimaan rakentanut ohjustukikohtia Suezin kanavan välittömään läheisyyteen. Nämä syytökset tekivät rauhanneuvotteluista erityisen hankalat, mutta eivät kuitenkaan johtaneet neuvottelujen katkeamiseen.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

War of Attrition 1969-1970 (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vuosikirja 70 Uusia taisteluja Lähi-idässä sivu 121 KG Bertmark Kustannus Oy
  2. a b Vuosikirja 70 Israel hyökkäsi Syyriaan sivu 121 KG Bertmark Kustannus Oy
  3. a b c d e f g Vuosikirja 70 Aselepo Lähi-idässä sivu 121 KG Bertmark Kustannus Oy
  4. a b c Vuosikirja 70 Rauhanneuvottelut Lähi-idässä. KG Bertmark Kustannus Oy, s. 179.