Subh-i azal

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Subh-i azal vuonna 1868.

Subh-i azal (myös kirjoitusasussa Ṣubḥ-i-Azal, suomeksi Ikuisuuden aamukoitto, 1831–1921), syntymänimeltään Mirza Yahya Nuri, oli persialainen uskonnollisen baabilaisuus-liikkeen johtaja sekä myöhemmin vähemmistöön jääneen azalien johtaja.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mirza Yahya Nuri syntyi teheranilaiseen ylempiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli korkea virkamies, visiiri, Qajarin kuninkaan Faith Ali Shahin aikana.[1] Vuonna 1844, hänen olleessaan 14-vuotias, Mirza Yahya tutustui baabilaiseen uskonnolliseen liikkeeseen. Samoihin aikoihin liikkeeseen liittyi myös hänen vanhempi veljensä Mirza Husain Ali Nuri, myöhemmältä nimeltään Baha’ullah.

Baabilaisuuden johtajan Babin kuoleman vuonna 1850 jälkeen johtajaksi nousi testamentin perusteella Subh-i azal. Liike oli menettänyt suuren joukon kannattajiaan hallituksen vainoissa. Subh-i azalin johdolla baabilaisuus etääntyi aiemmasta radikaalisuudestaan.[1] Vuonna 1852 šaahi Nasiraddania vastaan tehtiin murhayritys. Tapahtuman johdosta koko baabilaisuus joutui vainon alle. Tapahtuman johdosta vanhempi veli joutui neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.[2]

Huhtikuussa 1853 liikkeen johto karkotetiin yhdessä veljensä kanssa Osmanien valtakuntaan kuuluvaan Bagdadiin. Tältä ajalta ajoittuivat veljesten väliset riidat. Vuonna 1854 Baha’ullah vetäytyi yksin Kurdistaniin, missä hän viipyi seuraavat kaksi vuotta. Samaan aikaan baabilaisen liikkeen Subh-i azalin syrjäänvetäytyvä johtamistapa herätti kasvavaa arvostelua. Käytännössä Baha’ullahista tuli heti Bagdadiin paluun jälkeen baabilaisten johtaja, koska Subh-i azal pysyi pitkälti piilossa. Vuoteen 1866 mennessä Baha’ullah oli saanut liikkeen enemmistön taakseen.[2]

Viimeistään vuonna 1866 Baha’ullah ilmoitti julkisesti, että hän oli Babin mainitsema "Se, jonka Jumala tuo esiin". Tosin hänen väitetään esittäneen asian lähipiirilleen jo vuonna 1863, saatuaan ilmestyksen Bagdadin Ridvanin puutarhassa.[3] Baha’ullahin ilmoituksen jälkeen liike hajosi kolmeen osaan: enemmistön Baha’ullahin kannattajiin, vähemmistön Subh-i azalin kannattajiin (azalit) sekä neutraaleihin (bayanit). Viimeksi mainittu hajosi pian. Bahait ja azalit joutuivat pysymään viranomaisten vuoksi Edirnessä vuoteen 1868 asti. Tällöin valtaosa bahaista siirrettiin Akkoon, kun vastaavasti azalit siirrettiin Kyprokselle.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hämeen-Anttila 1999, s. 188
  2. a b Hämeen-Anttila 1999, s. 189
  3. Hämeen-Anttila 1999, s. 190
  4. Hämeen-Anttila 1999, s. 191

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]