Songhait

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Songhait
Songhainaisten saviruukkuja Gorom-Goromin torilla Burkina Fasossa.
Songhainaisten saviruukkuja Gorom-Goromin torilla Burkina Fasossa.
Väkiluku noin 2 miljoonaa
Merkittävät asuinalueet
Malin lippu. Mali
Nigerin lippu Niger
Beninin lippu Benin
Kielet songhai
Uskonnot islam
Sukulaiskansat djermat, dendit

Songhait (myös sonrhait[1]) ovat songhain kieltä puhuva kansa Malissa, Nigerissä, Beninissä, Burkina Fasossa, Nigeriassa ja Ghanassa. Heidän lähimpiä sukukansojaan ovat djermat ja dendit. Ulkonäöltään songhait edustavat sudanilaista tyyppiä, jossa on sekä negridisiä että europidisia piirteitä. Uskonnoltaan he ovat sunnalaisia muslimeja.[2] Songhaita arvioidaan olevan noin kaksi miljoonaa henkeä[3].

Asuinalue ja kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Songhait asuvat laajalla alueella Malin itäosassa, Nigerin länsiosassa ja Beninin pohjoisosassa. Asutus on keskittynyt Nigerjoen varrelle. Se ulottuu joen keskijuoksun suistoalueelta Niameyn tienoille etelässä.[4] Pieniä ryhmiä on Dorin seudulla Burkina Fasossa, Sokotojoen varrella Nigeriassa sekä Ghanan pohjoisosassa[5]. Arviolta 45 % kansasta asuu Malissa ja 40 % Nigerissä[6]. Nigerissä songhait, djermat ja dendit ovat hausojen jälkeen toiseksi suurin etninen kokonaisuus, joka muodostaa 22 % maan väestöstä[7]. Malin väestöstä songhaita on 6 %[8].

Songhaikielten on katsottu kuuluvan nilosaharalaiseen ryhmään, mutta nykyään tätä käsitystä pidetään kyseenalaisena. Tuaregi on vaikuttanut voimakkaasti varsinkin niiden sanastoon. Varsinainen songhain kieli jakautuu kolmeen murreryhmään, jotka poikkeavat huomattavasti toisistaan. Länsimurteita puhutaan Timbuktun ja Djennen, keskimurteita Homborin ja itämurteita Gaon seuduilla. Yleiskieli pohjautuu Gaon murteeseen. Nigerissä ja Beninissä puhuttavat zarma (djerma) ja dendi ovat erillisiä sukukieliä. Pohjoisten songhaikielten kuten tadaksahakin ja tasawaqin puhujat ovat kulttuuriltaan tuaregeja.[9]

Etninen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Songhaivaltakunta laajimmillaan.

Kansa on muodostunut keskiaikaisessa Songhain valtakunnassa songhai- ja gurilaisia kieliä puhuneiden maanviljelijä-, kalastaja- ja metsästäjäryhmien vuorovaikutuksen tuloksena. He etenivät nykyisen Niameyn seudulta Nigeriä ylös Kukijaan, jonne 600-luvulla syntyi ensimmäinen songhaivaltio. Myöhemmin pääkaupunki siirrettiin Gaoon. Hallitseva luokka kääntyi 1000-luvun vaihteessa muslimeiksi Pohjois-Afrikkaan suuntautuneen kaupankäynnin seurauksena. Asutus levisi 1200-luvun puoliväliin mennessä Nigerin keskijuoksun suistoalueelle. 1200-luvun lopussa songhaivaltakunta joutui vuosisadan ajaksi Malin alaisuuteen. Sen laajentumisen aloitti hallitsija Sonni Ali Ber, joka valtasi Timbuktun vuonna 1469 ja myöhemmin myös Djennen.[10]

Songhaivaltakunnan huippukausi oli 1500-luvulla Askia Muhammad Turen pojan Dawudin aikana, jolloin se ulottui nykyisen Nigerian pohjoisosasta Senegaljoen alajuoksulle ja Algerian Saharasta Malin ja Burkina Fason rajalle. Valtakunnassa kehittyi feodalismin kaltainen yhteiskuntajärjestelmä, joka käsitti sotilaista, viranomaisista, papistosta ja kauppiaista koostuneen yläluokan sekä siitä riippuvaisen maanviljelijäväestön.[11] Alimman luokan muodostivat orjat[12].

Marokkolaiset kukistivat songhait Gaon lähellä vuonna 1591, minkä jälkeen valtakunta hajosi nopeasti. Osa kansasta pakeni Niameyn etelä- ja kaakkoispuolelle Dendiin, jonka tuaregit valloittivat[11] vuonna 1660[13]. Marokkolaisten jälkeläiset armat pitivät hallussaan Gaoa ja Timbuktua, kun taas Nigerin keskijuoksu joutui ajan mittaan tuaregien, fulbejen ja bambaroiden alaisuuteen. Ranska valtasi Timbuktun vuonna 1894 ja Gaon vuonna 1899.[14]

Elinkeinot ja aineellinen kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Riisin istutusta Malissa.
Jokiveneitä Nigerin rannalla Gaossa.

Songhaiden pääelinkeino on osittain keinokastelun perustuva maanviljely. Tärkeimmät viljelykasvit ovat hirssi, riisi ja durra.[2] Sorkoryhmä harjoittaa kalastusta, virtahepojen metsästystä ja jokiliikennettä[2][15]. Karjanhoidon merkitys on melko vähäinen. Sitä harjoittavat etupäässä fulbet ja bellat, jotka vaihtavat karjaa songhailta saatavaan viljaan. Käsitöitä tekevät muun muassa seppien, kutojien ja nahkurien ammattiryhmät.[16] Kaupankäynti suuntautuu nykyään lähinnä Ghanaan, Nigeriaan, Togoon ja Norsunluurannikolle[4].

Tiiviisti rakennetut kylät koostuvat pyöreistä ja olkikattoisista savimajoista tai nykyään yhä useammin neliskulmaisista savitiilisistä taloista[4]. Perinteiseen miesten vaatetukseen kuuluu paita ja leveät housut. Naiset kietoutuvat useista kaistaleista ommeltuun kankaaseen. Ruokavalio käsittää etupäässä kasvisruokia.[17]

Yhteiskunta ja henkinen kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moniavioisuus on songhaiden keskuudessa arvostettua, mutta taloudellisista syistä harvinaista[4]. Naisten asema on suhteellisen hyvä[17]. Sukujärjestelmä on etupäässä patrilineaarinen[4].

Entisten hallitsijoiden jalosukuisina pidetyillä jälkeläisillä on korkea yhteiskunnallinen asema. Kylänosien päälliköt muodostavat neuvoston, jonka valitsema kyläpäällikkö on usein jalosukuinen. Kyläpäälliköiden yläpuolella on korkeampi jalosukuinen päällikkö, jolla on huomattava arvovalta.[18]

Islamin rinnalla on säilynyt perinteisiä uskomuksia, joihin kuuluu taikuus, henkien valtaan joutuminen ja vainajienpalvonta. Myös muslimipapit toimivat parantajina. Vähintään kerran viikossa järjestettävissä seremonioissa annetaan uhreja taudeilta suojeleville hengille ja kuumana aikana tanssitaan sadetansseja.[19]

Songhailla on rikas suullinen perinne, joka käsittää muun muassa kansan historiasta kertovia taruja[17]. Kiertelevistä laulajista ja tarinankertojista käytetään soninkelaisperäistä nimitystä gesere. Tunnettu songhaimuusikko on Ali Farka Touré.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Afrika: entsiklopeditšeski spravotšnik, tom 2. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1987.
  • Conrad, David C.: Empires of Medieval West Africa: Ghana, Mali, and Songhay. New York: Facts on File, 2005. ISBN 0-8160-5562-9.
  • Encyclopedia of World Cultures, volume IX, s. 194. New York: G.K. Hall & Company, 1995. ISBN 0-8161-1815-9.
  • Narody mira: istoriko-etnografitšeski spravotšnik. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1988.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Uusi tietosanakirja, 18. osa, s. 807. Helsinki: Tietosanakirja oy, 1964.
  2. a b c Narody mira, s. 416.
  3. New Encyclopedia of Africa, volume 5, s. 405. Farmington Hills: Thomson Gale, 2008. ISBN 978-0-684-31459-4.
  4. a b c d e Encyclopedia of World Cultures, s. 319.
  5. Olson, James S.: The Peoples of Africa: An Ethnohistorical Dictionary, s. 531. Westport: Greenwood Press, 1996. ISBN 0-313-27918-7.
  6. Narody mira, s. 557, 560–561.
  7. New Encyclopedia of Africa, volume 4, s. 31. Farmington Hills: Thomson Gale, 2008. ISBN 978-0-684-31458-7.
  8. Worldmark Encyclopedia of the Nations, twelfth edition, volume 2: Africa, s. 432. Farmington Hills: Thomson Gale, 2007. ISBN 1-4144-1091-3.
  9. Concise Encyclopedia of Languages of the World, s. 990–991. Oxford: Elsevier, 2009. ISBN 978-0-08-087774-7.
  10. Afrika, s. 384–385.
  11. a b Afrika, s. 385.
  12. Conrad, s. 99.
  13. Encyclopedia of African History and Culture, volume III, s. 270. New York: Facts on File, 2005. ISBN 0-8160-5271-9.
  14. Conrad, s. 64, 107, 100–111.
  15. Afrika, s. 384.
  16. Narody mira, s. 416–417.
  17. a b c Narody mira, s. 417.
  18. Encyclopedia of World Cultures, s. 319–320.
  19. Encyclopedia of World Cultures, s. 320.
  20. Conrad, s. 97, 107.