Sondre Lerche

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sondre Lerche
Sondreportrett.jpg
Syntynyt 5. syyskuuta 1982 (ikä 32)
Kotipaikka Norjan lippu Bergen, Norja
Aktiivisena 2001–
Tyylilajit folk rock
pop
lounge rock
indie pop
Ammatit muusikko, lauluntekijä
Soittimet laulu, kitara
Levy-yhtiöt Mona Records
Sondre Lerche
Sondre Lerche

Sondre Lerche Vaular (s. 5. syyskuuta 1982 Bergen) on New Yorkin Brooklynissa asuva norjalainen muusikko ja lauluntekijä.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lerche tuli pienessä piirissä tunnetuksi jo 13-vuotiaana, kun hän soitti säännöllisesti yhtyeensä Side Effectsin kanssa kotikaupunkinsa vaikutusvaltaisilla musiikkiklubeilla. Hän esitti oman materiaalinsa lisäksi myös esimerkiksi David Bowien, Elvis Costellon ja Cole Porterin kappaleita. Esiintymistensä ansiosta Lerche tapasi tuottaja HP Gundersenin, josta tuli hänen mentorinsa. Lerche allekirjoitti 16-vuotiaana levytyssopimuksen Per Eirik Johansenin ja Virgin Recordsin kanssa, samalla työstäen tulevan albuminsa kappaleita. Syksyllä 2001 julkaistu debyyttialbumi, Faces Down, oli jatkoa kriitikoiden kehumille EP:ille ja laajalle radiosoitolle. Levyn tuottajina toimivat HP Gundersen (Madrugada, de Lillos) sekä Jørgen Træen (Kaizers Orchestra, Jaga Jazzist).

Debyyttilevy julkaistiin nopealla tahdilla sekä Euroopassa että Aasiassa ja tällä tavoin Lerchen ura sai lisää nostetta ulkomailta. Kriitikoiden kehumasta levystä tuli myyntimenestys ja Lerche sai kaksi norjalaista Spellemann-ehdokkuutta. Lisäksi hän voitti Vuoden tulokas -palkinnon (Årets Nykommer) kotimaassaan. Levy myi kultaa ja moni ulkomainen kriitikko ja julkaisu ehdotti sitä vuoden parhaaksi albumiksi. Faces Down julkaistiin lopulta myös Yhdysvalloissa syksyllä 2002 ja levyn ehkä tärkein tunnustus tuli Rolling Stone -lehdeltä, joka kirjoitti levyn olevan vuoden parhaimmistoa ja ehdotti sitä vuoden aikana julkaistujen levyjen kymmenen parhaimman joukkoon. Lerche esiintyi seuraavan kahden vuoden aikana useasti Yhdysvalloissa, samalla nauhoittaen uutta levyään Bergenissä.

Two Way Monologue julkaistiin talvella 2004 ja se oli, jos mahdollista, edeltäjäänsä kehutumpi ja hiotumpi. Levy sai yhden Spellemann-ehdokkuuden, myi kultalevyn verran ja moni levyn kappaleista soi tiiviisti radiossa. Lerchen toisesta levystä tuli Yhdysvalloissa menestys ja hän soitti maailmankiertueensa aikana useasti yhdysvaltaisilla lavoilla. Englannissakin Lerche esiintyi tiuhaan ja englantilainen musiikkilehti Uncut valitsi Two Way Monologuen yhdeksi vuoden parhaimmista. Vuoden 2004 European Music Awardsissa Lerche oli ehdokkaana Paras pohjoismainen artisti -kategoriassa. Yksi Lerchen uran kohokohdista oli kuitenkin brasilialaisen Milton Nascimienton, Lerchen inspiraationlähteen, henkilökohtainen kutsu soittaa yhdessä Kongsberg Jazzenissa. Lerchen onnistunut vuosi päättyi koskettavaan esiintymiseen Nobelin rauhanpalkinnon konsertissa Oslossa yhdessä Norjan radion orkesterin Kringkastingsorkesteretin kanssa joulukuussa 2004.

Lerche muutti New Yorkiin talvella 2005 työstääkseen uutta albumiaan, mutta työ keskeytyi Elvis Costellon pyydettyä Lercheä mittavan Yhdysvaltain-kiertueensa erikoisvieraaksi. Lisäksi Lerche esiintyi yhdysvaltalaisen Grammy-palkitun soul-tuottajan, säveltäjän, esiintyjän ja muusikon Raphael Saadiqin (Prince, D’Angelo, Mary J. Blige) kanssa Los Angelesissa.

New Yorkissa työskentelyn tuloksena syntyi kaksi tummanpuhuvaa levyä. Ensiksi julkaistu Duper Sessions nauhoitettiin The Faces Down Quartetin kanssa Bergenissä ja levyn tuottajana toimi jälleen Jørgen Træen. Spontaani ja konstailematon nauhoitus Bergenissä oli odottamaton nauhoitustapa jazzhenkiselle popmusiikille ja levy saikin osakseen ihailua ja hämmennystä. Tunteet olivat luultavasti tuttuja myös Lerchelle itselleen, sillä levy nousi viiden myydyimmän albumin kärkeen sekä muusikon kotimaassa Norjassa että Yhdysvaltain Billboard’s Contemporary Jazz Chartissa.

Lerche aloitti seuraavan levynsä, Phantom Punchin, nauhoitukset jo samalla viikolla kun Duper Sessions julkaistiin Yhdysvalloissa. Tukijoukkoina olivat tuttu bergeniläinen miehistö The Faces Down Quartet sekä amerikkalainen tuottaja ja Grammy-voittaja Tony Hoffer (Beck, Depeche Mode, Phoenix). Melodisesti kekseliäästä levystä tuli eräänlainen edeltäjänsä tiedostamaton vastakohta, sillä se oli aggressiivinen ja energinen. Lerche ja The Faces Down kiersivät albumin tiimoilta neljällä mantereella ja Yhdysvalloissa lämmittelijänä toimi Lerchen norjalainen kollega Thomas Dybdahl.

Lerche oli jo seuraavan projektinsa parissa talvella 2007, vaikka Phantom Punch jatkoi edelleen voittokulkuaan. Elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Peter Hedges (About a Boy, Gilbert Grape) oli jo vuonna 2006 ottanut Lercheen yhteyttä pyytääkseen tätä uuden elokuvansa Dan In Real Lifen musiikin pääasialliseksi säveltäjäksi. Hedges sai tuekseen Walt Disney Picturesin ja alalle uudesta Lerchestä tuli yksi nuorimmista säveltäjistä, joka oli saanut säveltää musiikkia suureen Hollywood-tuotantoon.

Muun muassa Juliette Binochen ja Steve Carellin tähdittämästä elokuvasta julkaistiin myyntimenestykseksi kohonnut soundtrack-levy, joka sisältää niin aiemmin julkaistua Lerchen materiaalia kuin elokuvaa varten sävellettyjä kappaleita. Lerche esiintyi vahvasti myös Norah Jonesin yhtyeen lämmittelijänä Late Show with David Lettermanissa. Dan In Real Lifen DVD-julkaisulla on Lerchen elokuvamusiikin teosta kertova dokumentti.

Lerche aloitti kuudennen levynsä, Heartbeat Radion, kirjoittamisen vuonna 2008 julkaistuaan kolme levyä kahden ja puolen vuoden sisällä ja kierrettyään levyn tiimoilta jatkuvasti. Hän palasi Bergeniin nauhoittamaan levyä, jonka tuottajana toimi tällä kertaa Faces Down -kitaristi Kato Ådland ja jonka Joe Chiccarelli (U2, White Stripes, The Shins) miksasi Brooklynissa. Levystä tuli eklektisesti rakennettu kunnianhimoinen ja tarttuva poplevy, joka oli eräänlainen yhteenveto Lerchelle ominaisista teemoista ja tyyleistä.

Amerikkalainen lehdistö oli uudesta levystä ehkä enemmän innoissaan kuin koskaan aiemmin ja lehdet The New York Times, The New Yorker, The Washington Post, Los Angeles Times ja Spin kirjoittivat siitä ylistäviä arvioita. Lisäksi Heartbeat Radio sai Spellemanne-ehdokkuuden Norjassa. Lerche soitti kiertueellaan yli tuhat konserttia pienestä asti tutuksi tulleella tyylillä ollen yksin lavalla. Kiertue vei hänet rock-klubeille ympäri maailman, kuten Los Angelesin Hollywood Bowliin ja Lontoon Royal Albert Halliin. Lerchestä kehkeytyi peloton, luova ja energinen kitaristi ja laulaja, joka viihtyy hyvin yksin lavalla ottaen vahvan yhteyden yleisöönsä.

MTV ja Rolling Stone arvioivat Lerchen esiintymisen parhaaksi Big Star -vokalistin ja lauluntekijän Alex Chiltonin muistokonsertissa maaliskuussa 2010. Kolme päivää Chiltonin kuoleman jälkeen järjestetyssä konsertissa Lerche esitti koko maailman musiikkialan edessä klassikon ”Ballad of El Goodo” South By Southwestissä Texasin Austinissa yhdessä Big Star -yhtyeen jäsenten kanssa. Samassa kuussa Lerche nousi Carnegie Hallin lavalle yhdessä Patti Smithin kanssa ja esiintyminen oli New York Timesin mukaan The Whon kunniaksi järjestetyn konsertin kohokohta.

Samalla kun Lerche sävelsi materiaalia seitsemännelle albumilleen, hän suostui jälleen myös elokuvaprojekteihin. Kate Barkerin lyhytelokuvat Faultlines ja Snapshots, joissa molemmissa kuultiin Lerchen musiikkia, olivat ehdolla Cannesin elokuvajuhlien lyhytelokuvakategorioissa vuosina 2009 ja 2010. Kun Paramount Pictures tarvitsi Dinner For Schmucks -elokuvaan korvaajan The Beatlesin klassikolle ”Fool on the Hill”, se otti yhteyttä Lercheen, joka sävelsi elokuvaa varten kappaleen ”Dear Laughing Doubters”.

Lerche on myös esiintynyt Walt Disney Picturesin Muppets: The Green Album -levyllä Weezerin, My Morning Jacketin, OK Go:n ja Andrew Birdin kanssa. Albumi ylsi Billboard–listan sijalle 10.

Kesän 2011 alussa Lerche julkaisi omaa nimeänsä kantavan levyn ja se oli myös ensimmäinen oman levy-yhtiön, Mona Recordsin, kanssa tehty julkaisu. Levy-yhtiö teki Tellé Recordsin kanssa yhteistyötä Skandinaviassa ja Euroopassa ja albumi nousi ensimmäisellä myyntiviikollaan Billboardin Top 200 -listalle. Levyn tuottivat Kato Ådland ja Nicolas Vernhes (Animal Collective, Spoon, Dirty Projectors) ja sillä kuultiin soittajia yhtyeistä Midlake ja Regina Spektor. Tyyliltään levy on edeltäjiinsä verrattuna riisutumpi ja kokeilevampi ja se on Lerchen albumeista kriitikoiden eniten kehuma. Lerche kiersi levyn tiimoilta sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa ja esiintyi toistamiseen The Late Show with David Lettermanissa marraskuussa 2011.

Keväällä 2012 Lerche osallistui norjalaiseen The Voice -musiikkikilpailuun yhtenä ohjelman tuomareista. Ohjelmaa esitettiin Norjan TV2:lla.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EP-levyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • All Luck Ran Out (2001)
  • Rosebud/Sleep on Needles (2001)
  • Sleep on Needles (2002)
  • Days That Are Over (2004)
  • Minor Detail (2006)
  • Say it All (2006)
  • Phantom Punch (2006)
  • Phantom Punch/Europa & The Pirate Twins (2007)
  • The Tape/Face the Blood (2007)
  • Heartbeat Radio (2009)
  • Private Caller (2011)
  • Domino (2011)

Muut julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: no:Sondre Lerche

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]