Solunulkoiset vesikkelit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Solunulkoiset vesikkelit (extracellular vesicles, EV), mukaan lukien eksosomit, mikrovesikkelit ja apoptoottiset kappaleet ovat solujen tuottamia kalvorakkuloita, joita on löydetty ja eristetty useista lähteistä, kuten veren plasmasta, virtsasta ja soluviljelmien kasvatusnesteestä.[1][2] Solunulkoiset vesikkelit ovat pieniä ja vaihtelevat halkaisijaltaan kymmenistä nanometreistä aina muutamaan mikrometriin. Ne ovat siis suurempia kuin harvat lipoproteiinihiukkaset (LDL) mutta paljon pienempiä kuin esimerkiksi verihiutaleet ja punasolut. Solunulkoisia vesikkeleitä voi muodostua multivesikkelisten rakkuloiden (engl. multivesicular body) sulautuessa solukalvoon (eksosomit) tai kuroutumalla suoraan solukalvosta (mikrovesikkelit).[2]

Solunulkoisilla vesikkeleillä on useita fysiologisesti tärkeitä tehtäviä muun muassa solujen välisessä signaloinnissa, immuunivasteen säätelyssä, veren hyytymisessä ja solujen jätehuollossa. Ne ovatkin kasvavan kiinnostuksen kohteena muun muassa kliinisten ja terapeuttisten sovellusten mahdollistajina. Solunulkoisten vesikkelien välittämä vuorovaikutus liittyy myös useiden sairauksien molekyylimekanismeihin. Solunulkoisia vesikkeleitä voidaankin tulevaisuudessa ehkä käyttää biomarkkereina terveyden ja sairauden tilan toteamiseen, taudin ennusteen tekemiseen ja terapiaan.[3]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solunulkoiset vesikkelit tunnistettiin ensimmäisen kerran veriplasmassa jo vuonna 1946[4] ja kuvattiin vuonna 1967[5] verihiutaleiden tuottamana ”hiutalepölynä”. Kesti kuitenkin kauan, että aluksi harvojen solujen ominaisuudeksi uskotuista vesikkeleistä paljastui solujen yleinen tapa välittää monimolekyylisiä viestejä toisille soluille. Vasta 2000-luvulla tutkimus on todella lähtenyt kasvuun, kun eksosomien osoitettiin kuljettavan nukleiinihappoja, jotka kykenivät tuottamaan proteiineja vastaanottajasolussa[6]. Nykytiedon valossa käytännössä kaikki eukaryootti- ja prokaryoottisolut pystyvät tuottamaan EV:itä.[2] EV:t koostuvat solukalvon kaltaisesta lipidikaksoiskalvosta, membraanista, jossa on lipidien lisäksi valkuaisaineita, proteiineja. Vesikkelin sisältö muistuttaa koostumukseltaan sen erittäneen solun solulimaa, mutta lisäksi vesikkeliin voidaan pakata valikoituja proteiineja, nukleiinihappoja, kuten DNA:ta ja RNA:ta, sekä erilaisia pienmolekyylejä, kuten metaboliitteja.lähde?

EV:iden molekyylisisältö on hyvin monimuotoinen, ja solu voi tuottaa koostumukseltaan ja kooltaan erilaisia vesikkeleitä riippuen sen kasvuolosuhteista tai saamista molekyyliviesteistä. Tämä tekee EV:istä hyvin mielenkiintoisen mutta myös haastavan tutkimuskohteen.lähde?

Terminologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska tieteenala on monitieteinen, käytössä on ollut kymmeniä erilaisia tapoja nimetä näitä solunulkoisia vesikkeleitä, mukaan lukien eksosomit ja mikrovesikkelit, jotka eroavat toisistaan eritystavan perusteella. Nimityksiä on lisäksi runsaasti riippuen solulähteestä, -tyypistä tai muusta erityispiirteestä. Lisäksi yksi solu voi erittää erityyppisiä ja -kokoisia solunulkoisia vesikkeleitä. Sekavan nimeämiskäytänteen vuoksi kansainvälinen vesikkelitutkimusyhteisö (ISEV) on suositellut yleisnimitystä extracellular vesicle eli solunulkoinen vesikkeli.lähde?

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesikkelitutkimus on erittäin aktiivista. EV:itä tutkitaan lukuisissa laboratoriossa ympäri maailman. Tutkimusaiheet vaihtelevat bakteerien EV:istä (outer membrane vesicles) eri sairauksien mekanismeihin osallistuviin EV:ihin. Myös kasvien ja ympäristön EV:t ovat lisääntyvän kiinnostuksen kohteena. Suomessa EV:itä tutkitaan useissa tutkimusryhmissä, eri yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa. Helsingin yliopistossa toimii solunulkoisiin vesikkeleihin erikoistunut tutkimuspalveluyksikkö[7].

EV-tutkimus on jakautunut edelleen selvittämään EV:iden koostumusta proteiinien, nukleiinihappojen tai aineenvaihduntatuotteiden osalta, toiminnallisuutta (funktio), vesikkelien syntymekanismeja ja spesifejä pakkausmekanismeja, vastaanottomekanismeja ja sairauteen liittyviä mekanismeja ja biomarkkereita. Lisäksi uusien eristys- ja analyysimenetelmien kehitystyö on vilkasta. Kiivaan tutkimusvauhdin ja kehittyvien eristys- ja analyysimenetelmien vuoksi tulokset päivittyvät nopeasti, mikä vaikeuttaa tutkimusten keskinäistä vertailua ja tutkimusalaan perehtymistä.lähde?

Tutkimusmenetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EV:iden pieni koko ja monimuotoinen koostumus antavat haasteita niiden eristämiselle ja analytiikalle. EV:iden eristämiseen käytetään erikoistunutta tutkimusvälineistöä. Usein käytetään erottelua korkeakierroksisen sentrifugin avulla joko putken pohjalle eroon liukoisesta materiaalista tai tarkemmin tiheysgradientissa. Tämä vaatii erikoislaitteistoja ja on aikaavievää. Lisäksi erilaisiin EV:iden fysikokemiallisiin ominaisuuksiin perustuvia lähestymistapoja on kehitetty esimerkiksi suodattamiseen ja saostamiseen, mutta nämä eivät yleisesti vielä tuota yhtä puhdasta materiaalia kuin sentrifugiperusteinen eristys, vaikka ovat huomattavasti nopeampia toteuttaa. Kromatografiset menetelmät perustuvat tällä hetkellä geelisuodatukseen[8] ja molekyyli-interaktioihin. Eristysmenetelmän sopivuus riippuu EV:den käyttötarkoituksesta ja jatkoanalytiikasta.lähde?

Koska nämä vesikkelit ovat pääasiassa näkyvän valon aallonpituutta pienempiä, niiden tutkiminen ei onnistu perinteisiä mikroskooppeja käyttäen, mutta niitä voidaan kuvantaa elektronimikroskopialla. EV:iden kvantitointiin ja karakterisointiin hyödynnetään muun muassa valon taittokykyyn ja lämpöliikkeeseen perustuvia menetelmiä, kuten virtaussytometriaa ja partikkelianalyysejä.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. van der Pol E, Böing, AN, Harrison P, Sturk A, Nieuwland R: Classification, functions, and clinical relevance of extracellular vesicles. Pharmacol. Rev., 2012. PubMed:22722893. doi:10.1124/pr.112.005983.
  2. a b c Yáñez-Mó M*, Siljander PR*, Andreu Z, Zavec AB, Borràs FE, Buzas EI, Buzas K, Casal E, Cappello F, Carvalho J, Colás E, Cordeiro-da Silva A, Fais S, Falcon-Perez JM, Ghobrial IM, Giebel B, Gimona M, Graner M, Gursel I, Gursel M, Heegaard NH, Hendrix A, Kierulf P, Kokubun K, Kosanovic M, Kralj-Iglic V, Krämer-Albers EM, Laitinen S, Lässer C, Lener T, Ligeti E, Linē A, Lipps G, Llorente A, Lötvall J, Manček-Keber M, Marcilla A, Mittelbrunn M, Nazarenko I, Nolte-'t Hoen EN, Nyman TA, O'Driscoll L, Olivan M, Oliveira C, Pállinger É, Del Portillo HA, Reventós J, Rigau M, Rohde E, Sammar M, Sánchez-Madrid F, Santarém N, Schallmoser K, Ostenfeld MS, Stoorvogel W, Stukelj R, Van der Grein SG, Vasconcelos MH, Wauben MH, De Wever O.: Biological properties of extracellular vesicles and their physiological functions.. J Extracell Vesicles, 2015 toukokuu 14. PubMed:25979354. doi:10.3402/jev.v4.27066.
  3. Membrane messengers: Extracellular vesicles (Archive.org) Science. 9.6.2016. AAAS. Arkistoitu 14.3.2017. Viitattu 12.4.2017. (englanniksi)
  4. Chargaff E., West R.: The biological significance of the thromboplastic protein of blood. J Biol Chem., 1946.
  5. Wolf P.: The nature and significance of platelet products in human plasma. Br J Haematol., 1967.
  6. J. Ratajczak, K. Miekus, M. Kucia, J. Zhang, R. Reca, P. Dvorak: Embryonic stem cell-derived microvesicles reprogram hematopoietic progenitors: evidence for horizontal transfer of mRNA and protein delivery. Leukemia, 2.2.2006, nro 5, s. 847–856. doi:10.1038/sj.leu.2404132. ISSN 0887-6924. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  7. HY:n Vesikkeleihin erikoistunut tutkimuspalveluyksikkö.
  8. Anita N. Böing, Edwin van der Pol, Anita E. Grootemaat, Frank A. W. Coumans, Auguste Sturk, Rienk Nieuwland: Single-step isolation of extracellular vesicles by size-exclusion chromatography. (Artikkeli 23430) Journal of Extracellular Vesicles, 1.1.2014, nro 1. PubMed:25279113. doi:10.3402/jev.v3.23430. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solunulkoisia vesikkeleitä on tutkittu paljon niiden proteiini- ja nukleiinihappokoostumuksen osalta. Tätä tietoa on löydettävissä useista tietokannoista, kuten Exocarta, EVpedia (Arkistoitu – Internet Archive)[1] ja Vesiclepedia [2].

  1. Dae-Kyum Kim, Jaewook Lee, Sae Rom Kim, Dong-Sic Choi, Yae Jin Yoon, Ji Hyun Kim: EVpedia: a community web portal for extracellular vesicles research. Bioinformatics, 15.3.2015, nro 6, s. 933–939. PubMed:25388151. doi:10.1093/bioinformatics/btu741. ISSN 1367-4803. Artikkelin verkkoversio.
  2. Hina Kalra, Richard J. Simpson, Hong Ji, Elena Aikawa, Peter Altevogt, Philip Askenase: Vesiclepedia: A Compendium for Extracellular Vesicles with Continuous Community Annotation. PLOS Biology, 18.12.2012, nro 12, s. e1001450. PubMed:23271954. doi:10.1371/journal.pbio.1001450. ISSN 1545-7885. Artikkelin verkkoversio.