Sokerivaahtera

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sokerivaahtera
Acer saccharum.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Sapindales
Heimo: Vaahterakasvit Aceraceae
Suku: Vaahterat Acer
Laji: saccharum
Kaksiosainen nimi
Acer saccharum
Marshall [1]
Levinneisyyskartta
Acer saccharum range map.svg
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sokerivaahtera Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sokerivaahtera Commonsissa

Sokerivaahtera[2] (Acer saccharum) on vaahterakasveihin kuuluva kesävihanta puu, joka kasvaa yleisenä Pohjois-Amerikan keski- ja itäosissa.[3][4] Tämä kookas, pitkäikäinen puu on yksi Pohjois-Amerikan arvokkaimmista lehtipuulajeista ja Kanadan kansallispuu.[3][5][6] Se on myös yksi Yhdysvaltojen yleisimmistä puulajeista.[7] Sen hienosyistä ja kestävää puuainesta käytetään monipuolisesti muun muassa huonekalujen, lattialautojen, sisustuspaneelien ja puuviilun valmistuksessa.[6] Lajin nimi tulee sen sokeripitoisesta mahlasta, josta valmistetaan merkittävä osa maailman vaahterasiirapista.[5][4]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokerivaahtera François André Michaux’n teoksessa The North American Sylva vuodelta 1819.

Sokerivaahtera on suurikokoinen ja pitkäikäinen puu, joka kasvaa keskimäärin 20–35 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 50–150 senttimetriä paksuksi.[4][6] Edullisimmilla kasvupaikoilla se voi kuitenkin saavuttaa yli 40 metrin korkeuden ja jopa 300–400 vuoden iän. Se on hidaskasvuinen etenkin taimivaiheessa suhteessa muihin samoilla paikoilla viihtyviin lehtipuulajeihin.[3][4]

Sokerivaahteran vahva ja voimakkaasti haaroittunut sivujuuristo ulottuu suhteellisen syvälle.[3][4] Sillä on suora runko ja vankkojen oksien muodostama pyöreä, tiheä latvus. Runkoa peittää vaaleanharmaa kaarna, joka vanhemmiten halkeilee rosoisesti syviksi ja kapeiksi uurteiksi. Kuluvan vuoden versot ovat ohuet, suorat, karvattomat ja kiiltävän punaruskeat.[6][8] Silmut ovat ruskeat, nukkapintaiset ja teräväkärkiset ja niissä on 12–16 parittaista suomua.[6]

Lehdet ovat sormiliuskaiset ja varrella vastakkain. Niiden ruoti on karvainen ja 4–8 senttimetrin mittainen. Lapa on ehytlaitainen, viisisuoninen ja keskimäärin 8–20 senttimetriä pitkä ja leveä. Lehtilapa jakaantuu viiteen tai joskus kolmeen lehtiliuskaan, joiden laita on epäsäännöllisen harvahampainen. Liuskojen väliset lovet ovat syvät ja pyöreäpohjaiset. Lehti on yläpuolelta syvän kellanvihreä ja alapuolelta vaaleampi ja usein suonia myöten karvainen. Syysväritys vaihtelee keltaisesta oranssiin ja kirkkaanpunaiseen.[6][8]

Sokerivaahteran pikkuruiset, vihertävänkeltaiset kukat puhkeavat ennen lehtiä maalis–toukokuussa maantieteellisestä sijainnista riippuen.[3][8] Samassa puuyksilössä ja usein samassa kukinnossakin kasvaa sekä hede- että emikukkia – emikukkia esiintyy kuitenkin yleensä vain latvuksen yläosassa kun taas hedekukkia löytyy myös alempaa.[3][6] Kukinto on rypäs, joka roikkuu pitkän, karvaisen ja ohuen kukintovarren varassa.[6][8] Kellomaisista kukista puuttuvat terälehdet mutta niissä on viisi verholehteä.[6]

Hedelmä on kaksilohkoinen siivekäs lohkohedelmä, joka kypsyy noin 16 viikon kuluttua pölytyksestä.[3] Lenninsiivet ovat vihreät tai ruskeat, 2–4 senttimetriä pitkät ja pullealohkoiset. Ne kaartuvat toisiinsa nähden niin, että hedelmä on U-kirjaimen muotoinen.[6][8] Yleensä vain toisen lohkon sisälle muodostuu 7–9 millimetrin mittainen siemen. Hedelmä putoaa maahan syksyllä noin 2 viikon kuluttua kypsymisestä, juuri ennen lehtien varisemista.[3]

Sokerivaahteran siementuotanto alkaa noin 30–40 vuoden iässä ja saavuttaa kohtalaisen tason 70–100 vuoden iässä. Hyvät siemenvuodet kertautuvat epäsäännöllisesti: Wisconsinin keski- ja pohjoisosissa 1–4 vuoden välein, muualla Yhdysvalloissa 2–5 vuoden välein ja Kanadassa 3–7 vuoden välein. Siemenet leviävät pääasiassa tuulen mukana jopa 100 metrin päähän puusta.[3][4] Siementen itämistodennäköisyys on suuri, keskimäärin yli 95 prosenttia. Ne itävät parhaiten noin 1 celsiusasteen lämpötilassa, mikä on matalampi kuin millään muulla metsäpuulla. Laji voi lisääntyä siementen lisäksi kantovesojen avulla.[3]

Sokerivaahtera muistuttaa paljon mustavaahteraa, jota pidetään joskus sen muunnoksena. Lajit risteytyvät luonnossa helposti keskenään ja niiden silmut, kukat ja hedelmät ovat täysin samanlaiset. Sokerivaahteran lehdet ovat kuitenkin viisiliuskaiset, tasareunaiset ja karvattomat, kun taas mustavaahteran lehdet ovat kolmiliuskaiset, reunoiltaan käpristyneet ja alapuolelta karvaiset.[6][9]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokerivaahteran pulleasiemeniset hedelmät roikkuvat pitkän varren varassa.

Sokerivaahtera kasvaa alkuperäisenä Pohjois-Amerikan keski- ja itäosissa.[3] Se on yksi Yhdysvaltojen yleisimmistä puulajeista – tosin pohjoisamerikkalaisista vaahteralajeista punavaahtera on vielä sitäkin runsaslukuisempi.[7] Sen levinneisyysalueen pohjoisraja ulottuu Nova Scotiasta ja New Brunswickista Quebecin ja Ontarion halki Manitoban kaakkoisreunalle. Yhdysvalloissa lajia esiintyy itärannikolla Uudesta-Englannista New Yorkiin ja Pennsylvaniaan ulottuvalla vyöhykkeellä. Sieltä vyöhyke jatkuu lounaaseen New Jerseyn keskiosiin ja Appalakkien vuoristoa pitkin Pohjois-Carolinan länsiosiin ja Tennesseen etelärajalle saakka. Lännessä levinneisyysalue ulottuu Missourin kautta Kansasin itäreunalle ja Iowan ja Minnesotan itäosiin. Yksittäisiä saarekkeita esiintyy lisäksi Pohjois-Kansasissa, Georgiassa, Etelä- ja Pohjois-Carolinassa sekä Wichita Mountainsilla Lounais-Oklahomassa.[3][4] Suomessa se on melko harvinainen koristekasvi, vaikka menestyykin aina III-vyöhykkeelle asti.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokerivaahteran syysväritys on hyvin kirjava.

Sokerivaahtera viihtyy kosteassa, syvässä ja hiesu- tai hiekkapitoisessa maassa, joka läpäisee hyvin vettä ja on pH-arvoltaan keskimäärin 5.5–7.3.[3][4] Se voi kasvaa niin alavilla mailla kuin ylängöilläkin aina 1 700 metrin korkeuteen saakka.[3][8] Se ei kuitenkaan menesty kuivassa, ohuessa maaperässä tai soilla.[3][4] Sen taimet sietävät varjostusta hyvinkin pitkiä aikoja.[3]

Sokerivaahtera kasvaa yleensä yksittäisinä puina muiden lehtipuiden joukossa mutta voi muodostaa myös puhtaita metsiköitä.[8] Levinneisyysalueellaan se on usein metsien valtapuu. Yleisimpiä seuralaislajeja ovat amerikanpyökki, koivut ja amerikanlehmus.[3][4]

Sokerivaahtera viihtyy parhaiten viileässä ja kosteassa ilmastossa. Levinneisyysalueen pohjoisosissa lämpötila vaihtelee tammikuun −18 asteesta heinäkuun 16 asteeseen ja levinneisyysalueen eteläosissa tammikuun 10 asteesta heinäkuun 27 asteeseen. Vuotuinen sademäärä on pienimmillään 510 millimetriä levinneisyysalueen länsiosissa ja enimmillään 2 030 millimetriä Etelä-Appalakeilla. Kasvukauden pituus on 80–240 päivää leveyspiiristä riippuen.[3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokerivaahteran mahlaa otetaan talteen ämpäreihin Javassa, New Yorkissa.

Sokerivaahteran mahla on vaahterasiirapin merkittävin raaka-aine maailmassa. Mahla otetaan talteen puusta aikaisin keväällä, kun sen sokeripitoisuus on suurimmillaan. Mahla valutetaan muoviletkuja pitkin erilliseen rakennukseen, jossa siitä haihdutetaan koneellisesti siirappia. Mahlan sokeripitoisuus on 4–6 prosenttia eli yhden siirappilitran valmistukseen tarvitaan noin 30–40 litraa mahlaa.[3][6] Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat tunsivat vaahterasiirapin valmistuksen ensimmäisinä ja opettivat sen uudisasukkaille.[8]

Sokerivaahteran hienosyinen ja kestävä puuaines on eräs merkittävimmistä huonekalujen raaka-aineista Pohjois-Amerikassa. Täplä- tai aaltokuvioinen puu on erityisen kysyttyä. Siitä valmistetaan lisäksi lattialautoja, laatikoita, sisustuspaneeleja, puuviilua, vaneria, urheiluvälineitä, soittimia, työkalujen kahvoja ja leikkuulautoja.[8][6] Uudisasukkaat polttivat puusta potaskapitoista tuhkaa, jota he käyttivät lannoitteena, saippuan valmistuksessa ja keramiikan lasittamisessa.[6] Sokerivaahteraa käytetään paljon myös koristekasvina.[4]

Valkohäntäpeura, hirvi ja lumikenkäjänis käyttävät ravintonaan sokerivaahteran lehtiä. Oravat syövät myös sen silmuja, versoja ja siemeniä ja kanadanpuupiikkisika kaarnaa. Monet laululinnut käyttävät sitä pesäpuunaan.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elbert L. Little: National Audubon Society Field Guide to Trees – Eastern Edition. New York: Alfred A. Knopf, 1980. ISBN 0-394-50760-6. (englanniksi)
  • David Allen Sibley: The Sibley Guide to Trees. New York: Alfred A. Knopf, 2009. ISBN 978-0-375-41519-7. (englanniksi)
  • Linda Kershaw: Trees of Ontario, including tall shrubs. Edmonton: Lone Pine Publishing, 2001. ISBN 978-1-55105-274-8. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Acer saccharum The Plant List. Viitattu 31.3.2014. (englanniksi)
  2. Kassu – Acer saccharum
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Richard M. Godman, Harry W. Yawney & Carl H. Tubbs: Sugar Maple Silvics of North America – Volume 2: Hardwoods. Northeastern Area State & Private Forestry. Viitattu 31.3.2014.
  4. a b c d e f g h i j k l D. A. Tirmenstein: Acer saccharum Fire Effects Information System. USDA Forest Service. Viitattu 31.3.2014. (englanniksi)
  5. a b c Acer saccharum – sokerivaahtera Arboretum Mustila. Viitattu 31.3.2014.
  6. a b c d e f g h i j k l m n Kershaw 2001, s. 193
  7. a b Ten Most Common Trees Swain County Center. Viitattu 31.3.2014.
  8. a b c d e f g h i Little 1980, s. 579–580
  9. Sibley 2009, s. 341

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]