Sodankylän vanha kirkko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sodankylän vanha kirkko
Sodankylän vanha kirkko loppukesällä 2007.
Sodankylän vanha kirkko loppukesällä 2007.
Sijainti Sodankylä
Koordinaatit 67°24′52.5″N, 026°35′48.5″E
Seurakunta Sodankylän seurakunta
Rakentamisvuosi 1689
Materiaali puu
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Sodankylän vanha kirkko on yksi Suomen vanhimmista puukirkoista. Kirkko on rakennettu vuonna 1689 Kuninkaallisen Majesteetin eli Kaarle XI:n kustannuksella.[1] Sodankylän kirkko oli vasta kolmas Kemin Lappiin rakennettu kirkko, Inarin ja Kemijärven kirkkojen jälkeen. Sodankylä sijoittuu näiden kahden paikkakunnan puoliväliin, ja sen kirkko oli tarkoitettu nykyisen Sodankylän, Kittilän, Pelkosenniemen ja Savukosken alueen silloisia asukkaita varten.[2]

Tyylillisesti kirkko edustaa toisaalta keskiaikaista kirkonrakennustraditiota, toisaalta pohjalaista puukirkkojen muotoperinnettä. Kirkko on satulakattoinen ja torniton. Sakaristo liittyy kirkon pohjoisseinään ulokkeena, samoin kuin eteinen länsipäätyyn. Interiööri on vuoraamaton ja maalaamaton. Seinien vahvikkeena ovat pohjalaistyyppiset tukiarkut. Mielenkiintoisia yksityiskohtia ovat vesikaton harjakampa ja viirit, jotka edustavat keskiajalle palautuvaa tyylikerrostumaa. Sisätilan tynnyriholvi on vuodelta 1703, ja kuorin erottaa muusta kirkosta vaatimaton kuoriaita.[3] Kirkon lehteri on rakennettu 1700-luvun lopulla. Kirkkoon mahtuu noin 220 ihmistä.[4] 1700-luvun hengessä kirkon lattian alle on haudattu arvokkaita henkilöitä. Muumiona parhaiten on säilynyt pariviikkoinen kirkkoherran poika Abraham Cajander.[5]

Valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemin Lapissa oli alun pitäen vain kaksi kirkkoa, luultavasti 1646 rakennetut Inarin ja Kemijärven kirkot.[1] Helmikuussa 1674 esitettiin Sompion ja Sodankylän käräjillä Kuninkaallisen Majesteetin plakaatti, jonka mukaan Sompioon rakennettaisiin kirkko kruunun kustannuksella. Rahvas kuitenkin vastasi molemmilla käräjillä, että uudelle kirkolle ei ole tarvetta, vaan Kemijärven kirkko riittäisi. Kirkonrakennushanke lykkääntyi näin ollen kymmeneksi vuodeksi.

Kemin kirkkoherran Johan Tuderuksen Kuusamossa pitämässä rovastintarkastuksessa 24. joulukuuta 1685 kirjattiin pöytäkirjaan Sompion, Sodankylän ja Kittilän lappalaisten nöyrä pyyntö, että maaherra ja konsistori anoisivat Kuninkaalliselta Majesteetiltä pappia, joka saisi asua Sodankylässä. Kuningas viittaa 3. toukokuuta 1686 Turun konsistorille lähettämässään kirjelmässä aikaisempaan päätökseen uusien kirkkojen ja kappeleiden rakentamisesta ja vakinaisesti paikkakunnalla asuvista sielunhoitajista. Turun piispa Johannes Gezelius vastasi kuninkaalle, että hän oli käynyt maaliskuussa Kemissä ja saanut tietää Kemin kirkkoherralta, että nykyisten pappien lisäksi tarvittaisiin vielä yksi Sodankylään ja yksi Kuusamoon. Kuningas kirjoitti jo 15. toukokuuta 1686 Pohjanmaan maaherralle Gustaf Grasselle, että tämän olisi huolehdittava Kuusamon kappelin rakennuttamisesta ja ilmoitettava Länsipohjan läänin maaherralle Hans A. Krusenille, että tämän tehtävänä taas olisi huolehtia lääniinsä kuuluvan Sodankylän kappelin rakennustyöstä.

Kirjeenvaihto kuninkaan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

David Klöcker Ehrenstrahl, Kaarle XI, 1655-1697, Ruotsin kuningas, 1682.

Hans A. Krusen lähetti kirjeen kuninkaalle 10. marraskuuta 1687. Kirjeessä maaherra kertoi, että Tornion ja Kemin vouti Jacob Grape oli tiedustellut häneltä, mistä varat Sodankylän kirkkoa varten otettaisiin. Erityisesti Grape tarkoitti varoja kirvesmiesten palkkaamiseen ja saarnatuolin, vähintään yhden kellon sekä muiden tarpeellisten tavaroiden maksamiseen. Vouti oli kertonut myös, ettei lappalaisilla ollut tarvittavia varoja eikä ammattitaitoa kirkon rakentamiseen. Ainoastaan rakennushirret he voisivat hankkia. Näihin kysymyksiin maaherra Krusen toivoi vastauksia kuninkaalta.

Kuningas vastasi 25. marraskuuta 1687, että hän tarvitsisi ehdotuksen siitä, mitä kirkon vaatimat tarvikkeet ja kirvesmiesten palkat tulisivat maksamaan. Asiaa selvittämään Krusen määräsi lapinvouti Grapen. Lopullisen vastauksen kuluista maaherra lähetti kuninkaalle vasta 16. heinäkuuta 1688. Vastauksessaan maaherra pahoitteli, että vastauksen antaminen oli kestänyt niin pitkään. Syiksi maaherra mainitsi, että vouti oli ollut veronkannossa ja käräjillä koko talven, ja kirvesmiesten mielipiteen saaminen oli kestänyt kauan pitkien välimatkojen ja huonon tien vuoksi. Maaherra sanoi jäävänsä odottamaan kuninkaan vastausta siihen, mitä varoja rakentamiseen käytetään. Kirvesmiehet olivat halunneet ryhtyä töihin seuraavana syksynä, niin että kirkko valmistuisi jouluksi. Kuningas näyttää hyväksyneen kustannusarvion sellaisenaan 30. heinäkuuta 1688. Hänen allekirjoittamansa kirjeen konseptista käy ilmi, että myönnetty summa oli 900 kuparitaaleria. Valtiokonttori kääntyi kuitenkin vielä kuninkaan puoleen 15. syyskuuta 1688 ja pyysi päätöstä, mistä varat otettaisiin. Kuningas vastasi 23. syyskuuta 1688, että varat otettaisiin hänen käyttövaroistaan.[6]

Uuden kirkon sijoituspaikaksi lappalaiset olivat myöntäneet vuonna 1687 Skaitma-nimisen paikan. Luultavasti Skaitma on sama tasainen hiekkakangas Kitisen ja Jeesiöjoen välisen niemen itärannalla, vastapäätä Sodankylän silloista kyläasutusta. Tälle paikalle kirkko myös sittemmin pystytettiin.[7]

Rakentajista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisestä rakennusmestarista ei ole säilynyt mitään tietoa, mutta oletettavaa on,[8] että yksi kirvesmiehistä johti työtä. Rakennustyöt on aloitettu aikaisintaan syksyllä 1688. Täysin poissuljettua ei ole myöskään se, että koko rakennustyö olisi suoritettu vuoden 1689 aikana.[8] Joka tapauksessa kirkko valmistui vuonna 1689. Eteisen alkuperäisenä säilyneen ulko-oven ovilevyn sisäpinnan reunaan on vuoltu merkintä MM2 ja vuosiluku 168(?). Molemmat kaiverrukset ovat epäilemättä kirkon rakennusajalta. Voidaan olettaa, että ne on tehnyt rakennustyöhön osallistunut kirvesmies, ellei peräti työtä johtanut rakennusmestari. Muita rakennusaikaan viittaavia merkintöjä kirkosta ei ole löytynyt.[8]

Tornion kirkkoa rakennettiin vuodesta 1684 lähtien. Tornion kirkon rakennustyötä johti Matti Härmä ja työhön osallistui suuri määrä kirvesmiehiä. Suuri osa näiden kirvesmiesten nimistä mainitaan kirkon tileissä. Voidaan olettaa, että useimmat Tornion seudun kirvesmiehet ovat osallistuneet rakennustöihin. Lapinvouti Grapella on ollut erinomaiset mahdollisuudet tutustua näihin miehiin. Tileissä mainitaan vain yksi kirvesmies, johon sopisivat kirjaimet MM. Tämä maininta on "Michel Michelsson i Wåhnom" (suom. Vuono). Toistaiseksi voidaan pitää mahdollisena, että juuri Mikko Mikonpoika Alatornion Vuonosta (nykyisin Ruotsin puolella, noin 5 km Haaparannasta länteen) olisi ollut Sodankylän kirkon rakennustöiden johtaja. Kirkon koko ja kattorakenne ovat Lars Petterssonin näkemyksen mukaan voineet sallia töiden johdon jättämisen kirvesmiehen käsiin, eikä olisi ollut tarvetta Matti Härmän kaltaiselle miehelle.[8]

Kirkon rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarnatuoli kirkon sivuseinustalla.

Tyypiltään kirkko liittyy erityisesti Pohjanmaalla esiintyviin niin sanottuihin tukipilarikirkkoihin. Sisältä kirkko on vuoraamaton ja maalamaton. Ulkoseinät ovat nykyisin täysin laudoitetut. Valtaosa rakenteista on nähtävissä tai muuten helposti selville saatavissa. Näin ollen kirkolla on Suomen puurakennustaiteen selvittelyssä keskeinen asema.[9]

Kirkossa on ollut alusta alkaen runkohuoneen lisäksi pohjoisen puolen itäpäädyn puolella sakaristo ja länsipäädyssä sijaitseva eteinen. Runkohuoneen sisätilan mitat ovat 12,9 × 8,3 metriä, ja sivuseinien korkeus kivijalan yläreunasta on noin 3,85 metriä. Runkohuoneen korkeus kivijalasta harjavuoliaisen yläpintaan on noin 7,5 metriä. Kaikki seinät päätykolmiot mukaan lukien ovat vaakasuorista hirsistä, eikä tahallisia kallistumia ole. Molempiin sivuseiniin liittyy ontto tukipilari, ja nämä pilarit ovat täsmälleen seinien keskellä.[10]

Katot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkossa ei ole lainkaan kattotuoleja vaan vuoliaiskatto. Näin on itse runkohuoneessa, kuten myös eteisessä ja sakaristossa. Runkohuoneessa on harjavuoliaisen lisäksi kahdeksan välivuoliaista, neljä kummallakin puolella. Eteisessä ja sakaristossa on ainoastaan harjavuoliainen. Kaikissa vesikatoissa vuoliaisten varassa on laudoitus. Laudoitus on normaaliin kattotuolirakenteeseen nähden tehty poikkeuksellisella tavalla, nimittäin se on katonharjan suuntaan nähden poikittainen.[11] Nykyinen laudoitus on peräisin vuoden 1992 korjauksesta, ja se on tehty samanlaisin työmenetelmin kuin alkuperäinenkin, eli lautoja ei ole sahattu, vaan ne on käsin lohkottu.[12] Sakaristossa ja eteisessä ei ole koskaan ollut erityistä välikattoa, vaan kattolaudoitus on näkynyt sellaisenaan sisäpuolelle.

Kirkon vesikattoihin on kuulunut vanhastaan paanutus ja harjakourut. Lisäksi runkohuoneen katonharjalla on ollut harjakampa ja kolme koristeellisesti muotoiltua viirintankoa. Alkuperäiset harjakampa ja viirintangot olivat pahasti rappeutuneet, mutta kuitenkin sen verran säilyneet, että ne voitiin pääpiirteittäin uusia vuoden 1926 korjauksen yhteydessä.[13] Samassa korjauksessa tehtiin harjakammat myös eteisen ja sakariston katoille, vaikka näitä ei aiemmin liene ollutkaan.

Paanutuksessa on vanhastaan kolmioaiheinen kuviointi, joka on saatu käyttämällä sopivasti rinnakkain tasapäisiä ja suippokärkisiä paanuja. Runkohuoneen katonlapeissa on kolme päällekkäistä kolmiosarjaa ja eteisen sekä sakariston katonlapeissa yhdet. Vuoden 1926 korjauksen yhteydessä paanutusta muutettiin siten, että runkohuoneen katonlapeissa oli kuusi päällekkäistä kolmiosarjaa ja sakaristossa ja eteisessä kaksi.[14] Vuoden 1992 korjauksessa paanutus palautettiin alkuperäiseen asuunsa.[12]

Alttaritaulunurkkaus.

Alttaritaulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon alttaritaulu on nimeltään "Ehtoollinen" ja sen on maalannut mestari Petter Bergström Tukholmasta. Taulu on signeerattu merkinnällä "Pictus 1739 6/9 P.Bergström". Bergström asui tuolloin Torniossa. Torniossa ollessaan hän maalasi myös toisen ehtoollista esittävän taulun, joka päätyi Ruotsin Ylitornion eli Matarengin kirkkoon. Kolmas samanaiheinen maalaus valmistui 1741 Limingassa ja se sijoitettiin Pudasjärven kirkkoon. Kaikissa näissä tauluissa Bergström on käyttänyt luultavasti samaa esikuvaa kuin Möllerum, jonka 1701 maalaama Tornion kirkon alttaritaulu on aiheosiltaan samanlainen kuin Bergströminkin. Taulun keskeisin aihe on Jeesus, joka pitää sylissään Johannesta ja ojentaa pöydän yli ehtoollista Juudakselle, jolla on rahapussi kädessään petturuuden merkkinä. Yksi mahdollisuus on, että Bergström olisi tehnyt piirustuksen Möllerumin työstä ja käyttänyt sitä mallina.[15] Kirkon tilien mukaan alttaritaulusta maksettiin vuonna 1739 84 kuparitaaleria. 1741 maksettiin vielä kehyksistä ja kuljetuksesta 24,16 kuparitaaleria. Veistoskoristeiset kehykset on maalattu samoilla väreillä kuin itse taulukin. Kehysten erikoisuus on Golgatan ja kolmen ristiinnaulitun käyttäminen kehysten koristeena. Kehyksetkin saattavat olla Bergströmin tekemät, sillä ristiinnaulittujen lannevaatteet on tehty samalla tavalla kuin Limingan ja Säämingän kirkkojen maalauksissa, jotka Bergström on myös tehnyt.[15]

Kellotapulit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kellotapuleita kirkossa on ollut arkistotietojen perusteella kolme. Ensimmäinen rakennettiin 1700-luvun alkupuolella "Kuninkaallisen Majesteetin" 1690-luvulla[16] lahjoittamaa kelloa varten.[4] Ennen varsinaista tapulia kello roikkui Samuli Paulaharjun muistiin merkitsemien perimätietojen mukaan "renkkujen päällä". Tapuli on luultavasti ollut verrattain pieni sivuilta auki oleva pukkitapuli, jossa on ollut suppea katos. Kyseinen tapuli oli ilmeisesti jo niin huonossa kunnossa rovastintarkastuksessa 1. tammikuuta 1747, että seurakuntalaiset lupasivat rakentaa uuden tapulin kellolle.[17] Vanha kuninkaan kello valettiin uudelleen 1748 Tukholmassa entistä kookkaammaksi. Tämä kello halkesi vuonna 1855 keisari Nikolai I:n kuolinkelloja soitettaessa. Kello korjattiin heti seuraavana vuonna Tukholmassa.[16]

Toinen tapuli rakennettiin 17481749 kahdelle kellolle. 1764 ostettiin toiseksi kelloksi suurempi yhden kippunnan (noin 170 kg) painoinen kello. Se on valettu uudelleen vuonna 1845[16]. Kyseisen tapulin pystytyksessä on ollut ilmeisesti kaksi rakennusmestaria: Henrik Tepasto ja Matts Palko, molemmat oletettavasti paikkakuntalaisia. Kummallakaan ei tiettävästi ole ollut aikaisempaa kokemusta tapulin rakentamisesta, ja pian uusi tapuli osoittautuikin heikoksi.[17] Tapulia korjattiin useaan otteeseen. Kirkonkokouksessa 19. heinäkuuta 1793 todettiin tapuli kelvottomaksi. Tapulia kuitenkin kunnostettiin vielä tämänkin jälkeen moneen kertaan. Kirkkoherra Nils Enckell ilmoitti 1. kesäkuuta 1798 päiväämässään kertomuksessa, että tapuli on vanha mutta korjattu ja voi seistä vielä jonkin aikaa. Useissa inventaarioluetteloissa vuosien 17641823 välillä tapulin ilmoitettiin olevan kehno, vanhalla tavalla tehty ja huonosti rakennettu. Rovastintarkastuksessa 1804 kirkkoherra ilmoitti tapulin olevan niin huonossa kunnossa, että niin kellot kuin ihmisetkin olivat vaarassa, minkä vuoksi uusi tapuli olisi tehtävä heti ensi tilassa. Seurakuntalaiset myönsivät asian olevan näin, mutta valittivat katovuosista ja poronhoidon epäonnistumisesta johtuvaa köyhyyttään, minkä vuoksi he pitivät avustusta välttämättömänä. Säilyneiden tietojen perusteella tapulin on arveltu olleen keskiaikaisperinteen mukainen pukkitapuli. Tapulissa on ollut välipohja, mikä viittaa kellohuoneen lattiaan. Tiedoista käy ilmi, että tapulissa on ollut portaat. Myös ovi mainitaan, mikä tarkoittanee, että jalusta on ollut umpinainen. Läpikäytävää tapulissa tuskin on ollut. Vuoden 1750 inventaariotiedoissa tapulin kerrottiin olevan kaunis, mistä voidaan päätellä, että katolla lienee ollut rikkaampiakin arkkitehtonisia jäsentelyjä.[18]

16.17. maaliskuuta 1817 pitämässään rovastintarkastuksessa lääninrovasti Mathias Castrén totesi, että Sodankylän kirkon tapuli oli ikänsä ja puutteidensa vuoksi niin rappeutunut, että uusi tapuli olisi erittäin tarpeellinen. Tuomiokapituli esitti, että Keisarillinen Majesteetti myöntäisi varoja joko valtion kassasta tai Lapin kirkollisrahastosta uuden tapulin rakentamiseksi, koska katovuosien vuoksi seurakuntalaisilla ei ollut tähän hankkeeseen omia varoja. Tuomiokapituli esitti myös, että majesteetti myöntäisi varoja myös Kittilän rukoushuonetta varten. 6. joulukuuta 1817 Senaatti pyysi Oulun maaherra Carl Henrik Ehrenstolpelta lausuntoa Tuomiokapitulin esityksestä. Lausunnossaan maaherra asettui Tuomiokapitulin taakse. Summan määräämiseksi tuli kuitenkin määrittää kustannusarvio tapulin ja rukoushuoneen kustannuksista. Senaatti määräsi 26. tammikuuta 1818 maaherran teettämään erityiset piirustukset sekä materiaali- ja kustannusarviot kyseisistä rakennuksista. Maaherra antoi vastauksensa 9. toukokuuta 1818 piirustuksineen ja kustannusarvioineen, mutta ei kuitenkaan maininnut, miten uudet asiakirjat oli saatu aikaan. Intendentinkonttorin vastauksen ovat Turussa 12. kesäkuuta 1818 allekirjoittaneet Charles Bassi ja Anton Wilhelm Arppe: "Koska 'sisäänlähetetyt' piirustukset ovat oikein kopioitu niistä piirustuksista, jotka Intendenttikonttori 'ulosantoi' vuonna 1811 Kolarin kylän uutta rukoushuonetta ja Karungin kappelin kellotapulia varten, sisäänlähetettyjen piirustusten suhteen ei ole huomautettavaa." Intendenttikonttori antoi kuitenkin kustannusarviosta huomautuksen, jossa se arvosteli kuluarvioita liioitelluiksi. Intendenttikonttori jätti asian Keisarillisen Majesteetin tarkastettavaksi ja harkittavaksi.[19]

Rakennushankkeet olivat esillä Senaatin talousosaston täysistunnoissa kahteen kertaan. 16. joulukuuta 1820 pidetyn ensimmäisen istunnon pöytäkirjoista käyvät ilmi hankkeen aikaisemmat vaiheet. Osasto piti tarpeellisena selvittää, millä varoin Kittilän silloinen rukoushuone oli rakennettu ja voitaisiinko sitä kunnostaa. Maaherra vastasi, että rukoushuone oli rakennettu seurakunnan kustannuksella, eikä sitä voitaisi korjata menestyksellä. Maaherra ilmoitti myös, että puutavaraa ja eräitä muita rakennustarvikkeita oli saatavilla, eivätkä Kittilän ja Sodankylän asukkaat hyvien satojen ansiosta enää olleet niin köyhiä, etteivätkö he olisi valmiita osallistumaan kustannuksiin. Niin Senaatin jälkimmäisessä talousosaston istunnossa 29. toukokuuta 1821 päätettiin hanke alistaa Hänen Majesteetilleen Keisarille. Senaatti päätyi tässä esittämään, että Sodankylän tapulille myönnettäisiin 300 hopearuplaa ja Kittilän rukoushuoneelle 150 hopearuplaa Lapin kirkollisrahastosta. Talousosaston kirjelmän Keisarilliselle Majesteetille allekirjoittivat 29. toukokuuta 1821 nähtävästi kaikki senaattorit, E. Mannerheim ja A. Ehrenström ensimmäisinä. Keisari Aleksanteri I antoi myönteisen päätöksen 27. helmikuuta 1822 Pietarissa.[20]

Tapulin pystyttäminen näyttää pääosiltaan tapahtuneen 15. huhtikuuta3. toukokuuta 1827. Perustusten teko oli aloitettu ilmeisesti jo edellisenä syksynä. Rakennusmestarina toimi rovaniemeläinen Abraham Halvari. Vasta valmistunut tapuli esiteltiin vuoden 1828 inventaarioluettelossa melkoisen yksityiskohtaisesti: "Tapuli oli ristikkorakenteinen, laudoilla vuorattu, seisoi 2 kyynärän kivijalalla ja oli 14,5 kyynärän korkuinen, pohjaltaan 10×10 kyynärää, ristiin päättyvän paanukaton suojaama, sekä maalamaton ja varustettu yhdellä välipohjalla, yhdellä ovella ja neljällä isolla luukulla. Tapulissa riippuivat molemmat jo edellisessä kirkossa olleet kellot." Vuoden 1836 inventaarioluettelossa ilmoitetaan jo, että tapuli oli "punaiseksi sivelty".[21] Tapuli purettiin vuonna 1859[22] uuden kirkon valmistuttua, ja kellot siirrettiin siihen.[16]

Restauroinnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodankylän vanha kirkko ennen restaurointia 1920-luvulla.

Sodankylän vanha kirkko jäi pois käytöstä vuonna 1859 uuden kirkon valmistuttua. Kirkolle jätettiin jäähyväiset sunnuntaina 23. lokakuuta 1859[16]. Kirkko alkoi hiljalleen rapistua, kunnes 1800-luvun loppupuolella ymmärrettiin kirkon historiallinen arvo. Kirkon ensimmäinen restaurointi toteutettiin vuonna 1926.[12] Kirkko kunnostettiin uudelleen Museoviraston johdolla 19791980, jolloin kunnostettiin myös kirkkoa ympäröivä hirsiaita.[23] 19921995 kirkkoa restauroitiin jälleen Museoviraston toimesta. Kirkon paanukatto uusittiin ja aiemmin lähes vuoraamattomat hirsiseinät pintalaudoitettiin kokonaan. Kirkko dokumentoitiin huolellisesti ja kirkon restauroinnissa säilytettiin mahdollisimman paljon alkuperäistä. Tuhoutuneita osia uudelleen tehtäessä käytettiin vanhoja työmenetelmiä ja materiaaleja. Materiaalit ja työntekijät löytyivät paikkakunnalta.[12]

Sodankylän vanhassa kirkossa toimineet kappalaiset ja kirkkoherrat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[24] Vuonna 1688 Sodankylä perustettiin kappelikunnaksi Kemin Lapin kirkkoherrakuntaan. Sodankylä itsenäistyi omaksi seurakunnakseen vuonna 1747, tällöin entisestä kappelikirkosta tuli poikkeuksellisen laajan alueen emäkirkko. Kittilä erotettiin Sodankylän seurakunnasta kappeliseurakunnaksi vuonna 1825, ja vuonna 1854 siitä tuli oma kirkkoherrakunta. Vuonna 1917 Sodankylästä erotettiin myöhemmin yhdeksi kirkkoherrakunnaksi yhdistetyt Pelkosenniemi ja Savukoski.[25]

Kappalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1688–1747 Sodankylä oli Kemin Lapin kirkkoherrakunnan kappeliseurakunta.

  • Henrik Carlenius (1689–1693)
  • Olof Ulstenius (1693–1699)
  • Berthold Ervast (1699–1728)
  • Henric Ganader (1728–1730)
  • Henric Wegelius (1730–1747)

Kirkkoherrat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodankylästä tuli itsenäinen seurakunta 26. heinäkuuta 1747 kuninkaallisen kirjeen määräyksestä.

  • Henric Wegelius (1747–1763)
  • Nils Fellman (1764–1768)
  • Sakari Cajander (1768–1784)
  • Nils Enckell[18]
  • Abraham Cajanius (18091813)
  • Erik Ekdahl (1816–1822)
  • Olof Mellenius (1828–1840)
  • Carl Heickell (18411853)
  • Jacob Liljeblad (1854–1862)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maunu, Eero: Sodankylän Vanha kirkko. Sodankylän ja Sompion kotiseutujulkaisu, 1991, s. 13–14. Sodankylä-seura ry.
  • Museovirasto: Museovirasto restauroi – Sodankylän kirkko Museovirasto. Viitattu 18.7.2008. (suomeksi)
  • Paavilainen, Reijo: Sodankylän kansanopiston ja vanhan kirkon pienoismallit. Sodankylä – Seura 50 v. Kotiseutujulkaisu II, 1999, s. 24–25. Sodankylä-seura ry.
  • Pettersson, Lars & Knapas, Marja Terttu & Riska, Tove: Sodankylän kirkot. Tammisaari: Museovirasto, 1984. ISBN 951-9074-89-9.
  • Rönkkö, Pekka: Noitarummusta kirkkauden kruunuun. Oulu: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1985. ISBN 951-749-005-4.
  • Sinisalo, Antero & Lilius, Henrik: Kauneimmat kirkkomme. Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1962.
  • Sodankylän kunta: Vanha kirkko (v. 1689) Sodankylän kunta. Viitattu 18.7.2008. (suomeksi)
  • Sodankylän seurakunta: Sodankylän uusi kirkko. Sodankylä – Seura 50 v. Kotiseutujulkaisu II, 1999, s. 23. Sodankylä-seura ry.
  • Söderholm, Stina & Söderholm, Lawe: Lapin kirkot – Pohjoiskalotin kirkot: osa II. Pello: Pohjan Väylä, 2005. ISBN 952-5271-36-6.
  • Yli-Tepsa, Matti: Santeri Ivalo. Sodankylä – Seura 50 v. Kotiseutujulkaisu II, 1999, s. 9. Sodankylä-seura ry.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Pettersson 1984, sivu 9
  2. Maunu 1991, sivu 13
  3. Sinisalo 1962, sivu 181
  4. a b Söderholm 2002, sivu 76
  5. Maunu 1991, sivu 14
  6. Pettersson 1984, sivu 10–11
  7. Pettersson 1984, sivu 12
  8. a b c d Pettersson 1984, sivu 13–14
  9. Pettersson 1984, sivu 14
  10. Pettersson 1984, sivu 15
  11. Pettersson 1984, sivu 20
  12. a b c d Museovirasto. Luettu 18. heinäkuuta 2008
  13. Pettersson 1984, sivu 21
  14. Pettersson 1984, sivu 22
  15. a b Rönkkö 1985, sivu 55–56
  16. a b c d e Sodankylän seurakunta 1999, sivu 23
  17. a b Pettersson 1984, sivu 60
  18. a b Pettersson 1984, sivu 61
  19. Pettersson 1984, sivu 62–63
  20. Pettersson 1984, sivu 64
  21. Pettersson 1984, sivu 66–67
  22. Paavilainen 1999, sivu 25
  23. Sodankylän kunta. Luettu 18. heinäkuuta 2008
  24. Yli-Tepsa 1999, sivu 9
  25. Pettersson 1984, sivu 8

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sodankylän vanha kirkko.