Sly and the Family Stone

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sly and the Family Stone on yhdysvaltalainen funk- ja soul-yhtye, joka toimi vuosien 1967 ja 1983 välillä. Yhtyeen perusti siinä laulajana, kosketinsoittajana, kitaristina, säveltäjänä ja tuottajana toiminut Sylvester "Sly Stone" Stewart. Sly Stone on jäänyt populaarimusiikin historiaan funkin keskeisenä kehittäjänä James Brownin ohella. Yhtyeen basisti Larry Grahamin taas sanotaan ensimmäisenä käyttäneen peukutus-tekniikkaa bassossa (vuonna 1969 ilmestyneellä singlellä "Thank You Falettin' Be Mice Elf").

1960-luku ja nousu maineeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat vielä suhteellisen tavanomaista soulia, joskin keskivertoa kantaaottavimmilla sanoituksilla. Toiselta levyltä julkaistiin hitti-single "Dance to the Music". Kolmas levy, Life, ei aikanaan menestynyt erikoisemmin kaupallisesti, mutta se on saanut myöhemmin positiivisia arvioita ja sen rock-vaikutteet ennakoivat jo tulevaa.

Yhtyeen neljäs levy, Stand!, sen sijaan nosti yhtyeen suoraan huipulle. Levyltä julkaistiin suvaitsevaisuuden puolesta kantaaottava listaykköseksi noussut single, "Everyday People". Levyltä löytyy kappaleita, kuten "Sing a Simple Song", jotka edustavat jo selkeästi funkia. Tällä linjalla jatkoi niin ikään yhtyeen vielä samana vuonna julkaistu single "Thank You Falettin' Be Mice Elf".

Vuoden 1969 ehdottomiin huippukohtiin kuului myös yhtyeen legendaarinen esiintyminen Woodstock-festivaalilla ja elokuvassa, jonka myötä orkesterin maine levisi lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen. Woodstock-elokuvassa nähtävässä taltioinnissa voikin nähdä live-esiintymisistään kuuluisan yhtyeen ehkä parhaimmillaan.

Yleisesti yhtyeen vahvuutena nähtiin sen erityisen energisyytensä lisäksi muusikoiden saumaton yhteistyö sekä lauluosuudet, joissa yhtyeen jäsenet hoitavat osuutensa vuorotellen soul-musiikista tuttuun tyyliin. Sly Stonen oma baritoni-ääni erottuu joukosta hyvin persoonallisena, ja hän onkin yksi helpoiten tunnistettavimpia soul-laulajia. Basisti Grahamin ääni taas on joukon selvästi matalin.

1970-luku ja romahdus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menestyneen Stand! -levyn jälkeen Sly Stonen henkilökohtaiset ongelmat alkoivat heijastua vahvasti yhtyeen toimintaan. Esiintymiset eivät tahtoneet usein sujua kunnolla ja vuonna 1970 ei ilmestynyt uutta levyä, vaan levy-yhtiö laittoi markkinoilla Greatest Hits -kokoelman. Vuonna 1971 julkaistu albumi, There's A Riot Going on, muutti ennen positiivisen yhtyeen soundin huomattavasti synkemmäksi. Muut yhtyeen jäsenet olivat nyt jääneet hieman syrjään Sly Stonen ottaessa itselleen yhä enemmän tilaa. Levy on myös tuotannoltaan hyvin rosoinen, mikä aikanaan jakoi vahvasti kriitikoiden mielipiteitä. Levyä pidetään kaikesta huolimatta funkin klassikkolevynä ja sen vaikutus myöhempään populaarimusiikkiin on ollut suuri. Esimerkiksi levyn "Family Affair" -single on ensimmäisiä levytyksiä, jossa on käytetty koneellista rytmiraitaa.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi hieman vaihtuneella kokoonpanolla tehty albumi Fresh. Sen soundi on hieman edeltäjäänsä selkeämpi ja levyä pidetään niin ikään erittäin onnistuneena. Levyllä yhtyeen kokoonpano oli jo ehtinyt muuttua Sly Stonen aiheuttamien ongelmien takia. Basisti Larry Graham ja rumpali Greg Errico oli korvattu uusilla muusikoilla (itse asiassa Sly soittaa levyn useimmat bassoraidat itse). Fresh -albumin jälkeen Sly Stonen ongelmat huumeiden kanssa pahenivat entisestään. Vuoden 1974 Small Talk -levyltä nousi vielä yksi single listojen kärkeen, mutta yhtyeen suosio oli jo hiipumassa. Sen jälkeen 1970-luvulla ja vielä 1980-luvun alussa seurasi sarja eritasoisia come back -yrityksiä, kunnes vuonna 1983 Sly Stone vetäytyi julkisuudesta.

Myöhempi maine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sly and The Family Stonella on ollut erittäin suuri vaikutus moniin aikansa merkittävimpiin musiikintekijöihin, ja yhtye sekä Sly Stone itse luetaan nykyään afroamerikkalaisen musiikin historian keskeisiin nimiin. Jazzpianisti Herbie Hancock piti Sly and the Family Stonea lempiyhtyeenään sekä suurimpana inspiraation lähteenä, kun hän siirtyi 1970-luvun alussa jazz-funkin pariin. Hancockin tunnetuimmalla jazz-funk-levyllä, Headhunters, on Slyn mukaan nimetty raita. Miles Davisin taas kerrotaan soitattaneen Fresh-levyn kappaletta "In Time" levysoittimesta omalle yhtyeelleen lukuisia kertoja peräkkäin ja sanoneen, että tältä meidänkin pitää kuulostaa. George Clinton puolestaan on eräässä haastattelussa nimennyt Sly Stonen albumit vuosilta 1971 ja 1973 omiksi lempilevyikseen.

1990-luvun puolivälin jälkeen Sly and the Family Stonen jäsenet ovat esiintyneet yhdessä eri kokoonpanoilla ja nimillä kuitenkin ilman Slyta itseään. Vuonna 2007 alkoi kiertue, mihin Sly itse otti osaa. Hänen yhtyeessään oli mukana lisäksi Cynthia Robertson, Vet Stone ja Pat Rizzo. Tämä kokoonpano esiintyi Pori Jazzissa, mutta Sly jaksoi tulla lavalle vain viiden kappaleen ajaksi muun yhtyeen hoitaessa loput keikasta, ja Helsingin Sanomien kriitikko kirjoitti, että Slyn pitäisi pysyä aiemmista saavutuksistaan huolimatta kotona huonon esiintymiskunnon takia. Kiertueen edetessä Stone pääsi kuitenkin yhä enemmän eroon vuosikymmenten keikkailutauosta johtuneesta heikosta esiintymiskunnostaan ja Pariisin l´Olympia -klubin esiintyminen kirvoitti jo ensimmäiset positiiviset arviot kiertueelta.

Yhtyeen jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

kokoonpano 1967–1971:

muutokset kokoonpanossa vuonna 1973 ja 1974:

  • Andy Newmark – rummut (1973)
  • Bill Lordan (1974)
  • Rusty Allen – basso (1973)
  • Vet Stone (Slyn pikkusisko laulaa kaikilla yhtyeen levyillä mutta virallinen jäsen vasta Small Talk -levyllä)
  • Pat Rizzo – saksofoni (Martini jatkaa myös)
  • Sid Page – viulu (1974)

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]