Dissosiatiivinen identiteettihäiriö

Wikipedia
Ohjattu sivulta Sivupersoonahäiriö
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö (engl. dissociative identity disorder, DID, "monipersoonahäiriö" tai "sivupersoonahäiriö") on dissosiaatiohäiriöistä monimutkaisin, ja siinä ovat yleensä läsnä kaikki muiden dissosiaatiohäiriöiden oireet. Lapsuusiässä alkaneen traumatisaation seurauksena potilaan persoonallisuuden eri osat ovat joutuneet toisistaan niin erilleen, että ne ovat omaksuneet oman henkilöhistorian, nimen ja fyysiset piirteet. Dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivällä ihmisellä esiintyy kaksi tai useampia erilaisia ja erillisiä persoonallisuuksia. Kaikilla persoonilla on omat muistikuvansa, mieltymyksensä ja käytöksensä, ja vain yhden persoonan piirteet on havaittavissa kerrallaan. Eri persoonat saattavat olla tietämättömiä toisistaan eikä niillä välttämättä ole yhteyttä toistensa muistikuviin.

Persoonan rakenteellisen dissosiaatioteorian mukaan persoonan rakenteellinen dissosiaatio on DID-potilaalla niin sanotussa tertiäärivaiheessa: emotionaalisen persoonallisuuden osan (EP) hajoamisen lisäksi myös näennäisen normaali persoonallisuuden osa (ANP) on jakautunut. Käytännössä tämä tarkoittaa, että DID-potilaalla eri identiteettejä ("sivupersoonia") on oltava vähintään neljä: kaksi EP- ja kaksi ANP:ta (näennäinen ”pääpersoona” luettu mukaan). Yleensä lukumäärä on noin 8–12, mutta voi olla paljon suurempikin. Yleinen uskomus, jossa "sivupersoonatapaus" nähdään normaalin ja pimeän ilkeän persoonan dramaattisena yhteiselona, ei tämän näkemyksen (eikä kliinisen kokemuksen) mukaan siis pidä paikkansa.[1]

Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olennainen osa dissosiatiivista identiteettihäiriötä on dissosioiminen. Se on puolustusmekanismi, jolla mieli suojautuu traumaattisia kokemuksia vastaan. Dissosiaatiossa ikävät muistot eristetään arkitodellisuudesta ja näin pystytään säilyttämään normaali toimintataso, aivan kuin mitään traumaa ei olisi koskaan sattunutkaan. Jos traumaattinen kokemus toistuu tarpeeksi usein, siirretään kaikki siihen liittyvät asiat toiseen persoonaan, mikä voi aiheuttaa persoonien täydellisen eriytymisen.

DID:n kehittymisen pääsyy onkin toistuva, vakava trauma, joka on alkanut persoonallisuuden muodostumiselle tärkeässä iässä, tavallisimmin ennen 5–8 ikävuotta.lähde? Trauman aiheuttaja on yleensä aikuinen, joka nauttii lapsen luottamusta ja johon lapsen on pakko turvautua. Lapsi ei myöskään saa ympäristöstään tukea trauman käsittelyyn. Yleensä traumaa salaillaan tai se kielletään. Moni katsoo lisäksi, että lapsella on oltava perinnöllinen alttius dissosiaation runsaaseen käyttöön. On myös arveltu, että lapsi, joka ei osaa käyttää dissosiaatiota ylivoimaisen traumatisoivassa tilanteessa sairastuu muihin psykiatrisiin sairauksiin. Perheessä saattaa myös olla dissosiaatiohäiriöstä kärsiviä aikuisia, jotka käytöksellään vahvistavat lapsen dissosiatiivisten mekanismien käyttöä.

Esiintyvyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska kyseessä on suhteellisen uusi diagnoosi, sen syistä esiintyy ristiriitaisia käsityksiä eikä häiriön olemassaolostakaan vallitse selvää yksimielisyyttä. Yksimielisyyden saavuttamiseksi laajat ja kasaavat tieteelliset katsaukset, kuten aiheesta tehtyjen viimeisien 30-vuoden tutkimusten ja julkaisujen kattava tarkastelu (mukaan lukien etiologia ja esiintyvyys), vuonna 2014 Australiassa julkaistuine tuloksineen vahvistavat merkittävästi tieteellisesti yksiselitteistä näkemystä siitä, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö täyttää psykiatrisille diagnooseille vaaditut tiukat kriteerit, ja se voidaan luotettavasti erottaa muista sairauksista sekä teeskennellyistä ja iatrogeenisen etiologian omaavista potilastapauksista.[2] (linkki ko.julkaisuun) Neurofysiologinen ja kognitiivinen profiili on myös tällä potilasryhmällä uniikki. Suggestioherkät ja etukäteen sairauden näyttelemiseen koulutetut näyttelijät ja aidot potilaat eroteltiin luotettavasti myös vuonna 2012 fysiologisten muutosten kuten verenpaineen, emotionaalisen kiihtymyksen aiheuttamien hermostollisten vasteiden mm.ylivireystilan sekä alueellisten aivojen verenvirtaus mittausten kautta.[3] (linkki:artikkeli Reindersin tutkimuksesta)

Eri lähteet antavat DID:in esiintyvyydeksi normaaliväestössä 0,4–1% riippuen siitä, kuinka diagnostisia kriteereitä sovelletaan käytäntöön. Psykiatrisista avo- ja sairaalahoidossa olevista potilaista noin 5–20% arvellaan täyttävän taudin kriteerit.[4][5][6][7][8]

Dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireet saattavat muistuttaa muiden psykiatristen häiriöiden oireita. Lisäksi siihen liittyy usein joukko muita psykiatrisia ongelmia, kuten epävakaa persoonallisuus, traumaperäisiä oireita, syömishäiriöitä, päihteiden väärinkäyttöä, masennusta ja ahdistuneisuutta. Onkin hyvin tavallista, ettei tautia osata tunnistaa, ja että potilas on ennen diagnoosia ollut vuosia psykiatristen palveluiden asiakkaana sekä saanut vaihtelevia taudinmäärityksiä. Erään amerikkalaisen selvityksen mukaan DID-potilas on ennen oikeaa diagnoosia ehtinyt viettää psykiatrian asiakkaana noin seitsemän vuotta sekä saada kolme vaihtoehtoista taudinmääritystä[4]. DID:in tunnistaminen on kuitenkin tärkeää, sillä pelkkä liitännäisongelmien hoito ei johda pysyviin tuloksiin, ja ”väärän” häiriön hoitaminen on tuloksetonta, ellei suorastaan vahingollista.

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireet ovat moninaisia, ja johtuvat persoonan epäyhtenäisyydestä sekä tätä seuraavasta vaihtoehtoisten identiteettien olemassaolosta. Lisäksi häiriöön liittyy yleensä joukko muita psykiatrisia ongelmia, erityisesti traumaperäisiä oireita. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön ydinoireet ovat:

  • Amnesia (muistamattomuus), joka on liian laaja ollakseen tavallista unohtelua. Potilaalla saattaa esimerkiksi olla suuria aukkoja lapsuudessaan, häneltä saattavat puuttua muistikuvat jostakin tietystä perheenjäsenestä, tai hän ei muista henkilökohtaisesti tärkeitä tapahtumia elämässään, esimerkiksi häitään tai valmistujaisiaan.
  • Depersonalisaatio- ja derealisaatiokokemukset, joille on yhteistä oman kehon ja henkisten prosessien (depersonalisaatio) tai ympäröivän maailman (derealisaatio) hahmottamisen häiriöt. Henkilöstä saattaa tuntua, että hän on itsestään irrallaan, ympäröivä maailma kasvaa (makropsia) tai kutistuu (mikropsia) tai, että kaikki hänessä ja hänen ympärillään on epätodellista. Katso myös depersonalisaatiohäiriö.
  • Identiteetin hämärtymisen tai vaihtumisen kokemukset: potilaalla saattaa vaikeuksia muistaa omia henkilötietojaan (nimi, ikä), hän saattaa kokea toisen identiteetin läsnäolon kehossaan tai hänestä tuntuu, että vieras identiteetti ottaa vallan hänen käytöksestään.

Vastoin yleistä luuloa identiteettien vaihdokset dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä ovat harvoin ympäristön havaittavissa. Näennäinen pääpersoona tai muut identiteetit eivät myöskään yleensä ole täysin muistamattomia muiden identiteettien tekemisille: henkilö saattaa esimerkiksi kokea toisen identiteetin ottavan vallan käyttäytymisestään pystymättä juuri vaikuttamaan sen tekemisiin, mutta ollen kuitenkin tietoinen siitä, mitä tapahtuu. Potilas saattaa myös kuulla toisten persoonallisuuden osien ääniä päänsä sisällä, esimerkiksi lapsen kauhistunutta huutoa.

Koska dissosiatiivinen identiteettihäiriö on traumanjälkeinen häiriö, potilaalla on käytännössä aina myös traumanjälkeiseen stressihäiriöön kuuluvaa oireistoa sekä kompleksisen trauman aiheuttamia jälkioireita. Häiriöt sekä henkilön toimintakyky voivat vaihdella huomattavasti identiteetistä riippuen. Osa identiteeteistä voi esimerkiksi olla hyvinkin masentuneita tai syömishäiriöisiä toisten voinnin ollessa hyvä ja vakaa. Tällöin henkilön käytös voi olla hyvin ailahtelevaa pirteän ja "terveen" "sivupersoonan" ja itsetuhoisen ja syömishäiriöisen identiteetin ollessa esillä vuorotellen.Kriisipresentaatio psykiatrisessa päivystyksessä voi myös muistuttaa psyykkottista kiihtymystä useiden osien vaihtuessa nopeasti mahdollisesti sisäisten rajojen hajoamisen vuoksi tai psykoottista horrostilaa, alistumiseen ja sulkutilaan kiinnittyneen persoonallisuuden osan ollessa esillä.

Jos oireita esiintyy, lääkäri aloittaa arvioinnin poissulkemalla elimelliset syyt, koska myös päävammat, aivosairaudet ja unenpuute voivat aiheuttaa samankaltaisia oireita. Usein hoitoon hakeutumisen syynä on muistinmenetys tai ajan katoamisen tunne. Jos elimellistä syytä ei löydy, potilas ohjataan psykologin tai psykiatrin vastaanotolle. Tämä käyttää varta vasten suunniteltua haastattelu- ja tutkimusmenetelmää arvioidakseen, onko potilaalla dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Diagnoosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun epäily dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä herää, diagnoosin vahvistaminen tai poissulku ei yleensä ole vaikeaa. Taudin tunnistamisen hankaluus on lähinnä sen löytäminen kaikkien liitännäisoireiden ja diagnoosien alta. Häiriötä diagnosoitaessa tärkeää on huolellinen haastattelu, jossa kysytään muun muassa

  1. Amnesia-, pakkovaellus- (äkillinen, odottamaton matkustus pois kotoa) ja depersonalisaatiokokemuksista
  2. Identiteetin hämärtymis- ja vaihtumiskokemuksista, äkilliseltä ikätasolta taantumisesta, kuulohallusinaatioista (toisten persoonallisuuden osien ”äänet”)
  3. Itsehypnoosikokemuksista, ajatuksista, tunteista tai käytöksestä, jota potilas ei koe omikseen
  4. Traumanjälkeisistä oireista (esimerkiksi takaumat, “kehomuistot”, joissa potilas kokee traumaan liittyviä fyysisiä tuntemuksia)

Haastattelun apuna voidaan käyttää erilaisia dissosiaatioherkkyyttä ja hypnotisoitavuutta mittaavia kyselyitä (esimerkiksi Dissociative experiences scale DES — suomeksi poikkeuksellisten tajunnantilojen asteikko, SCID); häiriöön on myös kehitetty tietyt haastattelunsa. Mahdollinen elimellinen sairaus (epilepsia, aivojen patologinen prosessi), joka aiheuttaa voimakkaita dissosiaatio-oireita, on myös hyvä sulkea pois. DID-epäilyä tukee traumatausta ja tästä johtuvat oireet, sekä herkkä hypnotisoitavuus.

Erotusdiagnostiikassa on hyvä ottaa huomioon:

  1. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, jossa potilaan mieliala vuorottelee epänormaalin iloisen ja masentuneen välillä. Se voi muistuttaa identiteettien vaihtumisesta johtuvia mielialan muutoksia. DID kuitenkin reagoi huonosti mielialaa tasaavalle lääkitykselle, kun taas kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalla lääkitys johtaa yleensä tilanteen kohenemiseen.
  2. Epävakaalle persoonallisuushäiriölle ("rajatilapersoonallisuus") ovat tyypillisiä nopeat mielialavaihtelut ja impulssikontrollin heikkous. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä ulospäin näkyvä mieliala vaihtuu identiteetin mukaan eikä tunnistamista helpota se, että epävakaa persoonallisuushäiriö on tavallinen liitännäishäiriö DID:iä potevalla. Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivältä puuttuu kuitenkin DID:lle tyypillisten identiteettien olemassaolo.
  3. Eri psykooseihin voi liittyä runsaastikin dissosiaatio-oireita (”tajunnantilan muutoksia”) ja tunne vieraiden identiteettien läsnäolosta omassa kehossa. Dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä henkilön todellisuudentaju on kuitenkin suhteellisen hyvä (tosin vaihtelee identiteetistä riippuen), ja potilas vastaa antipsykoottiseen lääkitykseen huonosti.
  4. Näytelty dissosiatiivinen identiteettihäiriö ilmenee yleensä dramaattisin oirein, ja sille on usein osoitettavissa henkilökohtainen, taloudellinen tai rikosoikeudellinen syy. Myös autenttinen DID voi toki oireilla voimakkaasti; tavallisempaa kuitenkin on, että potilas pyrkii tarmokkaasti peittelemään ja vähättelemään oireitaan. Koska dissosiatiivinen identiteettihäiriö tunnetaan Suomessa huonosti, sen näyttely on harvinaista.

Hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hoidon tavoitteena on oireiden lievitys, mutta myös yksilön turvallisuuden takaaminen ja mahdollisesti myös eri persoonien yhdistäminen yhdeksi toimivaksi persoonaksi. Tavoitteena on myös auttaa potilasta käsittelemään vaikeita muistojaan sekä auttaa kehittämään uusia toimivampia toimintamalleja selviytymiseen elämässä ja ihmissuhteissa. Paras hoitovaihtoehto riippuu paljolti yksilöstä ja hänen oireistaan, mutta yleisimmin hoidot koostuvat seuraavista traumaterapiaan integroiduista osuuksista:psykoterapia, kognitiivinen terapia, lääkintä, perheterapia, ilmaisulliset terapiat ja jos ei kontraindikaatioita esiinny, myös kliininen hypnoosi tai EMDR.

Psykoterapeuttisisissa hoidoissa hoidon painopiste oli aiemmin aina toisistaan eriytyneiden persoonallisuuden osien sulauttamisessa yhdeksi persoonaksi integraatioksi kutsutussa prosessissa. Koska suurin osa potilaista ei kuitenkaan tätä halua, osien keskinäisen yhteistyön kehittäminen ja yhteisen tietoisuuden (engl. co-consciousness) lisääminen on myös toimiva ratkaisu. Suomessa tilan hoitoon suositellaan kolmivaiheista hoitomallia. Ensimmäisessä eli vakauttamisvaiheessa pyritään rakentamaan hoidolle luottamuspohja, vähentämään dissosiaatio- ja muiden oireiden häiritsevyyttä sekä vakauttamaan potilaan elämäntilanne. Jos potilaalla on useita psykiatrisia liitännäisongelmia tai riittämätön tukiverkko, hoidossa ei välttämättä edetä tätä vaihetta pidemmälle. Toisessa eli trauman käsittelyvaiheessa persoonallisuuden osia rohkaistaan tutustumaan toisiinsa sekä vähitellen jakamaan kantamiaan muistoja keskenään. Viimeisessä vaiheessa osien integraatiota, joka usein alkaa jo vaiheessa II, autetaan edelleen. Jotta tämä mahdollistuisi, potilaan on ymmärrettävä syvästi traumatapahtuman vaikutus elämälleen, sekä opittava kypsempien, muuhun kuin dissosiaatioon perustuvien puolustusmekanismien käyttöä.

Itse dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön ei ole lääkitystä, mutta siihen liittyviä muita psykiatrisia oireita, kuten ahdistusta, masennusta ja unettomuutta, voidaan hoitaa lääkkein. Lääkityksellä voidaan myös tasata traumatisoituneiden, itsetuhoisten tai muiden negatiivisia tunteita kantavien persoonallisuuden osien vointia.

Mitä aikaisemmin oireisiin puututaan, sen parempi on toipumisennuste. Useimmiten potilaat ovat hoidolle vastaanottavaisia, mutta hoitojakso saattaa silti olla erittäin sekava ja uuvuttava. Joissakin tapauksissa jokin yksittäinen sivupersoona voi hankaloittaa hoitoa. Olennaista on hoitaa myös oheisoireilua, kuten masennusta ja jännittyneisyyttä. Toipumisennuste on hyvin yksilöllinen. Osa on aina ollut hyvin toimintakykyisiä, kun taas toiset tarvitsevat jatkuvasti raskaita tukitoimia päivittäiseen elämäänsä.

Dissosiatiivisen identiteettihäiriön diagnostiset kriteerit (DSM IV)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Henkilöllä on vähintään kaksi erilaista identiteettiä tai persoonallisuuden tasoa (kullakin oma, suhteellisen kiinteä tapansa hahmottaa itseään ja ympäristöään ja suhtautua niihin).
  2. Vähintään kaksi näistä identiteeteistä tai persoonallisuuden tasoista ottaa toistuvasti vallan henkilön käyttäytymisessä.
  3. Henkilö ei kykene palauttamaan mieleensä tärkeää henkilökohtaista tietoa, ja muistamattomuus on liian laajaa ollakseen tavallista unohtelua.
  4. Häiriö ei johdu minkään kemiallisen aineen suorasta fysiologisesta vaikutuksesta (esimerkiksi alkoholipäihtymys) eikä ruumiillisesta häiriöstä (esimerkiksi epileptiset kohtaukset).

Huom. Lapsilla ei ole kyseessä kuviteltu leikkitoveri tai mielikuvitusleikki.

Diagnostiset manuaaleja, kuten DSM ja ICD ei ole tarkoitettu käytettäväksi, ymmärtääkseen psykiatrisia häiriötä. Niiden tarkoitus on antaa vähimmäiskriteerit, joiden täyttyessä voidaan antaa häiriölle diagnoosi. [9]

DSM-5 julkaistiin toukokuussa 2013. Siinä tärkeimmät päivityksen kriteereihin, jotka erottavat dissosiatiivisen identiteettihäiriö muista häiriöistä on kahden tai useamman toisistaan selvästi erillisen ja itsenäisen dissosiatiivisen osan olemassa olo ja täydellisen amnesian esiintymisen näiden osien välillä[10]. [11] Siis pelkkä dissosiatiivinen amnesia tai psykologinen amnesia ei riitä diagnoosin tekemiseen.(psykologinen amnesia vs.dissosiatiivinen amnesia vs. täydellinen ns. true amnesia)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Haunted Self: Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. London: Norton&co, 2006.
  2. Martin J. Dorahy, Bethany L. Brand, Vedat Sar, Christa Krueger, Pam Stavropoulos, Alfonso Martinez-Taboas, Roberto Lewis-Fernandez, and Warwick Middleton, “Dissociative identity disorder: An empirical overview,” Australian and New Zealand Journal of Psychiatry, vol. 48, no. 5, pp. 402–417, 2014.
  3. Simone Reinders AAT, Willemsen ATM, Vos HPJ, den Boer JA, Nijenhuis ERS (2012) Correction: Fact or Factitious? A Psychobiological Study of Authentic and Simulated Dissociative Identity States. PLoS ONE 7(7): 10.1371
  4. a b Ross, Colin A.: Dissociative Identity Disorder: Diagnosis, Clinical Features, and Treatment. New York: John Wiley & Sons, 1997.
  5. Akyuz G, Dogan O, Sar V, Yargic LI, Tutkun H: Frequency of dissociative identity disorder in the general population in Turkey. Compr Psychiatry, 2000, nro 41, s. 216–222.
  6. Vedat Şar, Gamze Akyüz ja Orhan Doğan: Prevalence of dissociative disorders among women in the general population. Psychiatry Research, 2007, nro 149 (1-3), s. 169 - 176.
  7. T. Lipsanen: Dissosiaatio psykiatrisena ilmiönä. Suomen Lääkärilehti, 2005, nro 60, s. 18–19.
  8. ”Dissociative disorder”, Synopsis of Psychiatry, s. 677–691. New York: Lippincott Williams & Wilkins, 2003.
  9. American Psychiatric Association, (2013). Desk Reference to the Diagnostic Criteria from DSM-5. APA.ISBN 0890425566.
  10. Vanderhart, Onno (2006) (coauthors: Nijenhuis, Ellert; Steele, Kathy). The Haunted Self: Structural Dissociation and the Treatment of Chronic Traumatization. New York:Norton.ISBN 13: 978-0393704013.
  11. Lanius, Ulrich (2014) (coauthors: Sandra L. Paulsen, Frank M. Corrigan). Neurobiology and Treatment of Traumatic Dissociation: Towards an Embodied Self. New York:Springer Publishing Company.ISBN 10: 0826106315.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]