Vesiperhoset
| Vesiperhoset | |
|---|---|
 Siiviläsirvikäs (Hydropsyche sp.) |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Niveljalkaiset Arthropoda |
| Luokka: | Hyönteiset Insecta |
| Lahko: |
Vesiperhoset Trichoptera Kirby, 1813 |
| Alalahkot | |
| Katso myös | |
.jpg)
Vesiperhoset eli sirvikkäät (Trichoptera) on hyönteisten lahko. Vesiperhoset ovat läheistä sukua perhosille, mutta lenninsiivet (ptera) eivät ole suomupeitteiset vaan karvaiset (trichos). Maailmanlaajuisesti lajeja tunnetaan toistaiseksi yli 12 600 ja uusia lajeja löytynee vuosittain. Suomessa tavattavaan lajistoon on toistaiseksi kirjattu 218 lajia 18 heimosta. Geneettisten erojen perusteella lajisto voidaan jakaa kolmeen alalahkoon: Annulipalpia, Integripalpia ja Spicipalpia, viimeisen jakautuessa ilmeisesti useampaan osaan. Suomessa tavataan niin päivä- kuin yöaktiivisiakin lajeja.
Vesiperhosten ja oikeiden perhosten viimeisen yhteisen esi-isän (lahko Amphiesmenoptera) esiintymisajankohtaa ei tunneta kovinkaan tarkoin, mutta varhaisimmat fossiilijäänteet vesiperhosista tunnetaan triaskaudelta. Eriytyminen lienee tapahtunut vesiperhosten esi-isien erikoistuttua viettämään toukkavaiheensa vedessä, kun nykyisten perhosten esivanhemmat elivät toukkina kostean karikkeen ja sammalikon joukossa.[1]
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Täysikasvuiset vesiperhoset muistuttavat pieniä tai keskikokoisia, ruskeansävyisiä perhosia. Vesiperhosten väritys vaihtelee, mutta on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta melko vaatimaton. Lenninsiipiä on useimpien hyönteisten tapaan kaksi paria ja hyönteisen levätessä ne laskostuvat jyrkän harjakatteisesti takaruumiin peitoksi. Siivet ovat kalvomaisen läpikuultavat ja niistä kasvaa harvakseltaan karvoja. Etu- ja takasiivet ovat erikokoiset takasiipien pinta-alan ollessa suurempi. Elävältä yksilöltä takasiipiä on kuitenkin vaikeaa nähdä muuten kuin lennossa. Etusiipien perusväri on lajista riippuen kellertävä, okranruskea, punaruskea, tummanruskea, harmaa, harmaanmusta tai musta. Monilla lajeilla on etusiiven pohjaväristä erottuvaa, vaaleaa tai tummaa kirjailua, tummia täpliä (stigma) tai vaaleita lautumia. Takasiivet ovat tavallisimmin kirkkaat.
Aikuisten vesiperhosten kokomääreenä käytetään yleisesti etusiiven pituutta. Kaikkein pienimmillä pikkusirvikkäillä etusiipi on vaivoin 2,5 mm:n pituinen kun kookkaimmilla jalosirvikkäillä se on jopa 35 mm pitkä.
Verkkosilmät ovat suuret ja päälaella ovat usein karvapeitteen peittämät kolme pistesilmää. Tuntosarvet ovat rihmamaiset ja niiden pituus vaihtelee heimoittain laajassa skaalassa; pikkusirvikkäillä ne ovat enintään puolet etusiiven pituudesta kun taas eräillä sarvisirvikkäiden lajeilla jopa 5 kertaa etusiiven pituiset. Jalat ovat pitkät ja soveltuvat hyvin kävelemiseen. Vesiperhosten säärissä on selvästi erottuvat kannukset (tibial spur), jotka ovat usein tärkeitä lajinmäärityksen kannalta.[2]
Elinkierto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vesiperhosen toukat eli sirvit kehittyvät muutamaa trooppista ryhmää lukuun ottamatta makeassa vedessä. Niillä ei ole verkkosilmiä vaan pelkät pistesilmät ja hengittäminen tapahtuu joko ihon läpi tai kiduksilla. Lajista riippuen toukka vaatii seisovaa tai virtaavaa vettä. Myös vesistön luonteella (lampi, järvi, puro, joki jne.) on suuri merkitys eivätkä eri biotooppien lajit useinkaan tule toimeen vääräntyyppisessä vesistössä.
Alalahkon Integripalpia lajien toukat rakentavat pehmeän takaruumiinsa suojaksi muun muassa kivenmurusista, lehdenliisteistä ja puutikuista koostuvan toukkasuojuksen, jonka kera ne mönkivät ravinnonhaussa. Useimmat Annulipalpia-ryhmän edustajat kutovat kivenkoloihin ja vesikasvustoon sukutyypillisen seittipyydyksen tai -suojan. Spicipalpia-ryhmän koskisirvikkäät ja osin pikkusirvikkäätkin liikkuvat ilman seittisuojuksen turvaa. Toukkakehitysvaiheita on useimmiten puolenkymmentä, harvoin tätä enemmän. Valtaosalla lajeista kehityskaari on yksivuotinen, hyvin harvoilla lajeilla kaksivuotinen. Toukka talvehtii. Kehityksensä päätteeksi toukka sommittelee kivenmurusista koteloitumissuojan ja sulkeutuu sen sisälle kutomaansa kotelokehtoon (Annulipalpia, Spicipalpia) tai käy muodonvaihdoksensa läpi ilman kotelokehtoa toukkasuojuksessaan (Integripalpia). Muodonvaihdoksen päätteeksi kotelo ui joko pintakalvoon tai rantaan ja kuoriutuu kotelonahkastaan aikuiseksi vesiperhoseksi.
Vesiperhosten pariutumiskäyttäytyminen on hyvin moni-ilmeinen. Monilla lajeilla pariutumista edeltää koiraiden sakea kosiolento joko rantapuiden kupeella ja latvuksilla (muun muassa siiviläsirvikkäät), tai vedenpinnan tuntumassa (sarvisirvikkäät). Kosiolennon koreografia on monesti lajityypillinen, mikä edesauttaa oikean lajikumppanin tunnistamista. Rantakasvuston suojissa pariutuvat lajit löytävät toisensa joko feromonien avulla tai viestimällä lajinomaisella väristelyllä oman laatunsa kumppanille. Eräillä väristelijöillä on takaruumiin alapinnalla pitkähköt teräväkärkiset rummutuspiikit. Kumppanin löydyttyä pari viettää lajinomaisen ajan kopulana takaruumiin kärjet vastakkain. Eräillä sarvisirvikkäillä pariutuminen on ohi parissa minuutissa. Kahden suomalaisen syyssirvikäslajin parittelu voi kestää jopa vuorokausia.
Vesiperhosnaaras laskee yleensä munansa joko lennosta vapaaseen veteen takaruumiinsa kastamalla (dippaaminen) tai kiinteältä alustalta ryömien sukeltamalla, jolloin ne asettelevat munat tai munaryhmät koskikivien ja liekopuiden rakoihin tai vesikasvien varsille. Muutamat lajit (suvuissa Nemotaulius ja Glyphotaelius) munivat munarykelmänsä veden päälle ulottuvan kasvin lehdelle, mistä kehittyvät pikkutoukat joko pudottautuvat tai huuhtoutuvat sadeveden mukana veteen. Eräät lampareissa ja puroissa viihtyvät lajit (muun muassa suvut Hydatophylax, Anabolia, Asynarchus) laskevat munansa vesirajan kosteaan sammaleeseen, törmäliejuun tai kuivahtavan lammikon paljastuneelle pohjalle, jossa munat joko talvehtivat tai kehittyvät toukiksi syyssateiden myötä.
Aikuisia vesiperhosia on lennossa erityisesti loppukesällä. Monet lajit ovat aktiivisia öisin ja lentävät helposti kirkkaiden valojen luokse.
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vesiperhostoukkien suuosat ovat purevat. Ravinnonkäyttötavan mukaan vesiperhoset voidaan jakaa laiduntajiin, siivilöijiin, pilkkojiin ja petoihin.
- Laiduntajat nakertavat periphytonlevästöä, liekopuiden pintasolukkoa, sienieläimiä, tai imeksivät kasvien solunesteitä.
- Siivilöijät nauttivat pyydysverkolle ajautuvaa kasvilahoa, mikroskooppisia vesiselkärangattomia ja hyönteistoukkia.
- Pilkkojat järsivät pohjalle vajoavaa lehtiainesta, vesikasveja ja jotkut jopa puuainestakin. Ryhmässä monia kaikkiruokaisia (omnivoreja)
- Pedot saalistavat hyönteistoukkia ja makroskooppisia vesiselkärangattomia, ja eräät niistä syövät tilaisuuden tullen myös kalanraatoja.
Aikuiset vesiperhoset eivät nauti kiinteää ravintoa. Vaikka suuosat ovat periaatteessa purevat, aikuisen hyönteisen suun rakenne on voimakkaasti surkastunut, eikä esimerkiksi leukoja ole lainkaan. Suu kuitenkin mahdollistaa veden, meden ja kasveista pintaan tihkuvien nesteiden nauttimisen nestehukan ehkäisemiseksi.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Glenn B. Wiggins. Caddisflies: the underwater architects. University of Toronto Press 2004
- ↑ http://www.mm.helsinki.fi/mmeko/kurssit/ME473/Suomen%20hyonteislahkot.pdf[vanhentunut linkki]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vesiperhoset (Arkistoitu – Internet Archive)
- Vesiperhosten suomenkielisiä nimiä (Arkistoitu – Internet Archive)
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Salokannel, Juha & Mattila, Keijo: Suomen vesiperhoset : Trichoptera of Finland. Helsinki: Hyönteistarvike TIBIALE Oy, 2018. ISBN 978-952-68504-1-2.