Sinivalas

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sinivalas
Bluewhale877.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Erittäin uhanalainen [1]
Erittäin uhanalainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Valaat Cetacea
Alalahko: Hetulavalaat Mysticeti
Heimo: Uurteisvalaat Balaenopteridae
Suku: Uurteisvalaat Balaenoptera
Laji: musculus
Kaksiosainen nimi
Balaenoptera musculus
(Linnaeus, 1758)
Levinneisyyskartta
Sinivalaan levinneisyys
Sinivalaan levinneisyys
Synonyymit
  • Balaenoptera sulfurous Cope, 1869[2]
Alalajit [2]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sinivalas Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sinivalas Commonsissa

Sinivalas (Balaenoptera musculus) on hetulavalaiden alalahkoon kuuluva valaslaji. Se on painavin ja suurin eläin, jonka tiedetään koskaan olleen olemassa;[4][5][6] vaikka Argentinosauruksen tapaiset sauropodit kasvoivat pidemmiksi, ne olivat sinivalasta puolet kevyempiä. Sinivalas jaetaan neljään alalajiin.[2]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinivalaan koko verrattuna ihmiseen.

Sinivalaat ovat yleensä 16–30 metriä pitkiä.[7] Aikuisen sinivalaan keskipituus on 25,5 metriä, suurimmat pyydystetyt yksilöt ovat olleet 33,6 ja 33,3 metriä pitkiä. Sinivalas painaa 90–150 tonnia.[3][8][9] Suurimmat yksilöt ovat painaneet yli 200 tonnialähde?. Naaras on suurempi kuin koiras. Vastasyntyneet poikaset ovat 6,5–8,5 metrin pituisia ja painavat lähes 3 tonnia. Sinivalas elää keskimäärin 80–120-vuotiaaksi.

Sinivalas on yleisväriltään harmaan sinertävä.[9] Sillä on pitkä virtaviivainen ruumis.[9] Takaruumiin alapuoli on tummempi kuin muu vartalo.[8] Hetulat ovat sinimustat.[8] Sinivalaan selkäevä on hyvin pieni ja matala.[8] Sinivalaan hengityssuihku on pystysuora, yläosastaan alaskaartuva ja noin 3–7,5 metrin korkuinen[7].

Sinivalas on pitkä ja painava, mutta jättiläismäisestä koostaan huolimatta sutjakka ja solakka.[6] Meri kannattelee sen suunnatonta painoa, joten maalle joutuessaan eläimen sisäelimet rusentuvat valtavan massan takia aiheuttaen sinivalaan kuoleman. Valaan valtavaa kokoa kuvaa esimerkiksi se, että afrikannorsu mahtuisi seisomaan sinivalaan kielelle. Sinivalaalla on paksu rasvakerros, joka sekä suojaa sitä kylmältä että toimii vararavintona huonoina aikoina.

Sinivalaan luuranko

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinivalaat elävät kylmissä merissä ja muuttavat talvisilta ruokailualueiltaan lämpimämpiin vesiin lisääntymistä varten. Uidessaan sinivalas lipuu eteenpäin noin 2–10 kilometrin tuntinopeudella, mutta voi pyrähdyksinä saavuttaa 37 kilometrin tuntinopeuden.[10] Sinivalaan tavallinen uintinopeus on noin 2–15 km tunnissa.[6] Etelämantereen vesillä 1947–1948 tehdyt mittaukset kuitenkin osoittivat, että pelästyessään sinivalas pystyy pitämään kymmenen minuutin ajan yllä 37 kilometrin tuntinopeutta. On laskettu, että tällä vauhdilla kulkeva 27 metrin pituinen sinivalas kehittää 382 kW:n eli 520 hv:n tehon.lähde?

Sinivalaat liikkuvat usein pienissä parvissa.[8] Yhteyttä kaukanakin oleviin lajitovereihinsa sinivalas pitää erittäin voimakkaiden ja matalien, ihmiskorville lähes kuulumattomien äänien avulla. Sinivalaalla on kaikista eläimistä voimakkain ääni.[6] Sinivalaalta on mitattu 188 desibelin ääntelyä. Tällaiset matalat murahdukset voivat niin sanotuissa syvänmeren äänitunneleissa kantaa satoja, ehkä jopa tuhansia kilometrejä.

Levinneisyys ja kanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinivalaita elää maailman kaikilla valtamerillä.[1] Laji puuttuu vain Arktikselta ja muutamilta pieniltä merialueilta, kuten Välimereltä ja Beringinmereltä.[1] Laajasta levinneisyydestän huolimatta sinivalas on kaikkialla harvalukuinen.

Itämerellä sinivalas on erittäin harvinainen vierailija,[11] ja joidenkin lähteiden mukaan lajista ei olisi tehty Itämeren piirissä lainkaan näköhavaintoja[8]. Suomesta, Porin Preiviikissä sijaitsevasta pellosta löydettiin vuonna 1942 suuria selkänikamia, joiden on osoitettu kuuluneen sinivalaalle.[11][12] Nikamat ovat hyvin vanhoja,[12] mutta niiden tarkkaa ikää ei ole pystytty määrittämään.[11] Ne saattavat olla peräisin jo esihistorialliselta ajalta. Nord Stream -maakaasuputken reitiltä Suomenlahdesta löydettiin 2000-luvulla suuren valaan luuranko, jonka epäillään kuuluneen sinivalaalle.[12] Noin 70 metrin syvyydessä meren pohjassa lojuvasta luurangosta on nostettu muutamia luita niiden iän ja lajin määritystä varten.[12] Tutkimukset olivat keväällä 2011 vielä kesken[12].

Sinivalas rauhoitettiin vuonna 1964. Tätä ennen sinivalas oli pyydetty lähes sukupuuton partaalle. Sinivalaiden määräksi ennen kaupallisen pyynnin alkua arvioitiin 300 000–400 000 yksilöä. Nykyisin sinivalaita on enää enintään 10 000 yksilöä. Vuonna 1986 kiellettiin kaikki kaupallinen valaanpyynti, mutta siitä huolimatta Norja, Islanti ja Japani pyytävät edelleen valaita tieteellisiin syihin vedoten. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on arvioinut sinivalaan erittäin uhanalaiseksi lajiksi.[1] Sinivalaan alalajeista pikkusinivalas (Balaenoptera musculus brevicauda) on puutteellisesti tunnettu[13] ja Balaenoptera musculus intermedia äärimmäisen uhanalainen[14].

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinivalaat, niin koiraat kuin naaraatkin, tulevat sukukypsiksi noin 10 vuoden iässä. Ne parittelevat talvella oleskellessaan lauhkean tai trooppisen vyöhykkeen vesissä 2–3 vuoden välein.[10] Naaras on tiineenä 10[8]–12 kuukautta. Poikanen voi olla 7 metriä pitkä ja painaa 2,5-3 tonnia. Emo imettää sitä 7–8 kuukauden ajan. Emon rasvaisen maidon voimalla poikanen kasvaa nopeasti; sen paino saattaa lisääntyä jopa 90 kg vuorokaudessa. Vastavieroitettu poikanen on kaksi kertaa pitempi kuin syntyessään. Naaras parittelee uudelleen vasta lopetettuaan imettämisen.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinivalas syö lähes yksinomaan krillejä, pieniä katkarapuja muistuttavia planktonäyriäisiä.

Aterioidessaan sinivalas ui suu auki krilliparveen ja ahmaisee vettä suuhunsa niin paljon kuin pystyy kurkun samalla laajetessa. Se sulkee suunsa ja puristaa kielellään ja suuontelonsa pohjalla veden ulos hetuloiden läpi. Hetulat toimivat siivilän tapaan. Saaliin se nielee käyttäen apuna kieltään. Sinivalas saattaa syödä jopa 40 miljoonaa krilliä päivässä.[15] Rauhallisessa ruokauinnissa sinivalas hengittää kerran tai kahdesti minuutin aikana ja sukellus kestää yleensä 3-10 minuuttia.[16] Tällöin myös uintinopeus on hidas, vain muutama kilometri tunnissa.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cajander, Veli-Risto "et al": Maailman luonto: nisäkkäät 1. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-35-6493-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Reilly, S.B., Bannister, J.L., Best, P.B., Brown, M., Brownell Jr., R.L., Butterworth, D.S., Clapham, P.J., Cooke, J., Donovan, G.P., Urbán, J. & Zerbini, A.N.: Balaenoptera musculus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 1.8.2014. (englanniksi)
  2. a b c Wilson & Reeder: Balaenoptera musculus Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 10.5.2010. (englanniksi)
  3. a b Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 216. Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8.
  4. Eläinten ennätykset 29. toukokuuta 2007. Smithsonian National Zoological Park. (englanniksi)
  5. Mikä on suurin eläin, joka on koskaan elänyt maapallolla? 29. toukokuuta 2007. How Stuff Works. (englanniksi)
  6. a b c d e Cajander s. 166
  7. a b Lauri Siivonen: Pohjolan nisäkkäät. Otava, 1974. ISBN 951-1-01443-9.
  8. a b c d e f g Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 113. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
  9. a b c Eläinten maailma – Meret, s. 42. Suom. Jääskeläinen, Seija & Pöyhönen, Otto. Italia: Valitut Palat, 1993. ISBN 951-8933-97-9.
  10. a b Cajander s. 167
  11. a b c Haukkovaara, Olli, 1997: Suomen ja pohjoisen Itämeren valaat, ver. 2.0. Nisäkäsverkko-postituslista ja uutisryhmä, 7.4.1997. URL: http://www.metla.fi/org/snis/suomen.valaat.html#balamusc. Luettu 6.1.2011
  12. a b c d e Kangas, Nuutti: Jättiläisen jäljillä. Tiede -lehti, 2011, nro 1, s. 32–35. Tieteen tiedotus ry. Artikkelin verkkoversio.
  13. Balaenoptera musculus brevicauda IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 6.1.2011. (englanniksi)
  14. Balaenoptera musculus intermedia IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 6.1.2011. (englanniksi)
  15. http://web.archive.org/web/20080826025410/http://afp.google.com/article/ALeqM5j16BZVAVoE3Tey_0icx_2Bj6V_XQ
  16. Cajander s. 168