Sinisavikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sinisavikka
Chenopodium glaucum kz.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Revonhäntäkasvit Amaranthaceae
Alaheimo: Savikkakasvit Chenopodioideae
Suku: Savikat Chenopodium
Laji: glaucum
Kaksiosainen nimi
Chenopodium glaucum
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sinisavikka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sinisavikka Commonsissa

Sinisavikka (Chenopodium glaucum) on revonhäntäkasvien heimoon kuuluva yksivuotinen ruoho.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kukkiva sinisavikka.

Sinisavikka kasvaa 7–40 cm korkeaksi. Kasvi on yleisväritykseltään vihreä ja ainakin nuorena jauhoisa. Haarova varsi vaihtelee rennosta kohenevaan ja pystyyn. Lehdet ovat varressa kierteisesti ja ovat melko lyhytruotisia. Lehdet muistuttavat suuresti tammen (Quercus robur) lehteä. Kasvin keskiosissa lehtien lapa on 1–4 cm pitkä, vaihtelee muodoltaan pitkulaisesta puikeaan ja on mutka- tai hammaslaitainen ja tylppä. Väritykseltään lapa on päältä vihreä, alta se vaihtelee sinivihreästä harmaaseen ja on jauhoinen. Sinisavikan kukinto on pääosin lehtihankaisten pienisykeröisten, tiheiden osakukintojen muodostama. Kukinnon sykerön kärkikukka on kaksineuvoinen, sen kehä on kolme-viisilehtinen ja heteitä on yhdestä viiteen. Muut kukat ovat kaksineuvoisia tai emikukkia, niiden kehä on kolmilehtinen ja heteitä on korkeintaan yksi. Suomessa sinisavikka kukkii heinä-syyskuussa. Pähkylä on kehän muodostaman hedelmäverhiön suojaama. Siemen on pystyasennossa lukuun ottamatta sykerön kärkikukintoja, joissa se on vaaka-asennossa. Kooltaan siemen on 0,6–1,1 mm pitkä, ympärykseltään pyöreähkö ja tylppäreunainen.[2]

Sinisavikka muistuttaa läheisesti Pohjois-Amerikasta kotoisin olevaa amerikansinisavikkaa (C. salinum). Laji onkin aikaisemmin luokiteltu sinisavikan alalajiksi (C. glaucum ssp. salinum).[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinisavikka on levinnyt laajalle Euraasiassa. Sitä tavataan koko Euroopassa lukuun ottamatta Italian ja Kreikan keski- ja eteläosia, Irlantia, Islantia ja Fennoskandian ja Venäjän pohjoisosia. Levinneisyysalue jatkuu Aasian puolella läpi Etelä- ja Keski-Siperian ja Keski-Aasian Tyynelle valtamerelle asti Japaniin, Korean niemimaalle ja Itä-Kiinaan. Lajia tavataan myös Pohjois-Amerikan itä- ja keskiosissa. Ihmisen mukana se on levinnyt myös Etelä-Amerikkaan, eteläiseen Afrikkaan sekä Australiaan.[4]

Suomessa sinisavikkaa on tavattu Vaasan korkeudelle saakka koko maassa, sekä Pohjanlahden rannikkoalueella pohjoiseen päin aina Tornion alueelle saakka. Etelä-Suomessa laji on muinaistulokas, pohjoisempana uustulokas.[1]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinisavikka viihtyy erityisesti typekkäillä, multavilla kasvupaikoilla.[5] Sitä voi tavata esimerkiksi puutarhoissa, navettojen liepeillä, kaatopaikoilla, uudisnurmikoilla ja -istutuksissa sekä merenrannoilla. Aikaisemmin lajia tavattiin Suomessa myös purjelaivojen painolastipaikoilla.[1] Laji on harvinaistunut muun muassa Suomessa ja Ruotsissa.[1][4]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useiden muiden savikkakasvien tapaan myös sinisavikka kelpaa ihmisravinnoksi.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Hämet-Ahti, Leena, Kurtto & Arto, Lampinen, Raino & Piirainen, Mikko & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti & Väre, Henry. Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen. Lutukka 21/2005, s. 41–85.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Retkeilykasvio 1998, s. 130.
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 126, 130.
  3. Lutukka 21/2005, s. 50.
  4. a b Den virtuella floran: Blåmålla (myös levinneisyyskartat) Viitattu 10.3.2013. (ruotsiksi)
  5. Helsingin kasvit 1998, s. 76.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]