Sinirikko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sinirikko
Purpsaxifrage2.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Saxifragales
Heimo: Rikkokasvit Saxifragaceae
Suku: Rikot Saxifraga
Laji: oppositifolia
Kaksiosainen nimi
Saxifraga oppositifolia
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sinirikko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sinirikko Commonsissa

Sinirikko (Saxifraga oppositifolia) on vihreänä talvehtiva, vuoristojen ja arktisten alueiden pienikokoinen rikkokasvi.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinirikon kukkia.
Tyypillinen sinirikon kasvupaikka.
Hedelmiä ja siemeniä

Sinirikko on kasvutavaltaan mätästävä ja muodostaa mattomaisia tai patjamaisia kasvustoja. Se on runsashaarainen, rento ja tiheälehtinen. Kasvin kukalliset varret kasvavat 2–5 cm korkeiksi ja nousevat kohenevasti ylöspäin. Möyheät, ruodittomat lehdet ovat nelirivisesti vastakkain. Ne ovat pitkulaisia, ripsilaitaisia ja väriltään sinivihreitä ja usein kalkkitäpläisiä. Sinipunaiset, kaksineuvoiset kukat ovat yksittäin. Verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Heteitä on 10 kappaletta. Emiö on kaksilehtinen ja enintään tyvestä yhdislehtinen. Emilehtien tyvellä on mesisuomuja. Suhteessa kasvin muuhun kokoon sen kukat ovat varsin suurikokoisia. Sinirikko kukkii lumen sulamisen jälkeen, Suomessa heinä-elokuussa. Kukinnan jälkeen kypsyy kaksiosainen, monisiemeninen kota.[1]

Sinirikon voi sekoittaa tunturikohokkiin (Silene acaulis).

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinirikon levinneisyys on sirkumpolaarinen mutta varsin hajanainen. Euroopassa sitä tavataan Skandeilla, Kuolan niemimaalla, Uralilla, Islannissa, Huippuvuorilla, Pohjois-Irlannissa, Skotlannissa, Sudeeteilla, Karpaateilla, Alpeilla, Apenniineilla ja Pyreneillä. Aasiassa lajia tavataan paikoitellen Pohjois-Siperiassa ja Keski-Aasian vuoristoseuduilla. Sinirikko on levinnyt myös Pohjois-Amerikkaan, jossa sitä kasvaa Kalliovuorilla ja Kanadan koillisosissa. Laji on tavanomainen myös Grönlannissa.[2] Suomessa sinirikkoa esiintyy vain Enontekiön ja Utsjoen tuntureilla.[3] Vain Enontekiön suurtuntureilla laji on Suomessa tavanomainen.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinirikolle mieluisia kasvupaikkoja ovat Suomessa tuntureiden soraiset ja lietteiset puronvarret ja lumenviipymäpaikat, kallioiden pengermät sekä valuvesihyllyt. Laji on kalkinvaatija.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998. ISBN 951-45-8167-9

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Retkeilykasvio 1998, s. 226, 229.
  2. Den virtuella floran: Purpurbräcka (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 7.1.2012.
  3. a b Retkeilykasvio 1998, s. 229.
  4. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Sinirikon levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 7.1.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]