Sininen Niili
Sivulta puuttuu | Sininen Niili | |
|---|---|
 Valkoinen ja Sininen Niili |
|
| Alkulähde | Tanajärvi |
| Laskupaikka | yhtyy Valkoisen Niilin kanssa Niiliksi Khartumissa, Sudanissa |
| Maat | Etiopia, Sudan |
| Pituus | 1450 km |
Sininen Niili (amharaksi Abbai, arabiaksi النيل الأزرق; translitteroituna an-Nīl al-Āzraq) on Etiopian Tanajärvestä alkava joki, joka Sudanissa yhtyy Valkoisen Niilin kanssa Niiliksi. Etiopiassa sen yläjuoksua, joka tunnetaan nimellä Abbay, pidetään yleisesti pyhänä, ja sen on uskottu olevan Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainittu Eedenin paratiisin Gihon-joki.[1]
Sisällysluettelo |
Yleiskatsaus[muokkaa]
Etiopian virallisten tilastojen mukaan Sinisen Niilin pituus on 1450 kilometriä, josta 800 kilometriä on Etiopian alueella.[2] Sininen Niili virtaa aluksi Tanajärvestä etelään ja sen jälkeen länteen ja lopulta luoteeseen Sudaniin. Noin 30 kilometrin päässä Tanajärvestä joki saapuu noin 400 kilometrin pituiseen kanjoniin. Tämä muodostaa vaikean liikenne-esteen Etiopian etelä- ja pohjoisosien välillä. Joen voima ilmenee selvimmin 45 metrin korkuisissa Tis Issatin putouksissa, jotka ovat noin 40 kilometrin päässä Tanajärvestä.
Sininen Niili yhdistyy Valkoisen Niilin kanssa Sudanin pääkaupungissa Khartumissa, ja tästä yhtymäkohdasta Välimereen saakka joen nimenä on lyhyesti Niili. Sinisen Niilin nimi johtuu siitä, että tulva-aikoina joen vesi muuttuu lähes mustaksi ja paikallisissa sudanilaisissa kielissä sama sana tarkoittaa sekä sinistä että mustaa.
Joen pituuden Tanajärvestä Khartumiin on vaihtelevasti ilmoitettu olevan jotakin 1460 ja 1600 kilometrin välillä. Epävarmuus johtuu osittain siitä, että Etiopian ylängöillä se virtaa pitkän matkan lähes kulkukelvottomassa rotkossa, joka muistuttaa Colorado-joen Grand Canyonia Yhdysvalloissa.
Sinisen Niilin virtaama on suurillaan sadekautena, kesäkuusta syyskuuhun, jolloin se muodostaa noin kaksi kolmasosaa Niilin virtaamasta. Sininen Niili sekä vähän yhtymäkohdan pohjoispuolella Niiliin laskeva Atbara aiheuttivatkin Niilin jokavuotiset tulvat, joiden ansiosta jokivarsi Egyptissä on muinaisajoista saakka ollut hedelmällistä maata. Vuonna 1970 valmistunut Assuanin pato teki kuitenkin lopun Niilin tulvista.
Egyptille Sininen Niili on elintärkeä. Vaikka se on lyhempi kuin Valkoinen Niili, 59 % Egyptiin saapuvista vesistä on peräisin Sinisestä Niilistä. Lisäksi Atbara mukaan luettuna jopa 90 % Niilin vedestä ja 96 % sen kuljettamista maa-aineksista on peräisin Etiopian ylängöltä. Joki on tärkeä myös Sudanille, jossa Roeseiresin ja Sennarin padot voimalaitoksineen tuottavat 80 % maan sähköenergiasta. Näitä patoja käytetään hyväksi myös Geziran tasangon kastelemiseksi, ja alueella viljellään vehnän ohella myös korkealaatuista puuvillaa.
Eurooppalaisten tutkimusmatkat[muokkaa]
Ensimmäisenä eurooppalaisena Sinisen Niilin alkulähteet Etiopiassa näki Pedro Paez, espanjalainen jesuiitta, joka saapui joen lähteelle 21. huhtikuuta 1613.[3] Tis Issatin putoukset oli kuitenkin kuvannut jo aikaisemmin espanjalainen Juan Bermúdez vuonna 1565 ilmestyneissä muistelmissaan, ja muutamat Etiopiassa jo 1400-luvulla asuneet eurooppalaiset kuten Pero da Covilhã ovat todennäköisesti nähneet joen mutta eivät sen alkulähteitä.
Vuonna 1629 jesuiitta ja lähetyssaarnaaja Jerónimo Lobo matkusti myös Sinisen Niilin lähteille, samoin kuin James Bruce vuonna 1770. Useat eurooppalaiset tutkimusmatkailijat aikoivat kulkea Sinisen Niilin vartta pitkin sen ja Valkoisen Niilin yhtymäkohdasta Tanajärvelle saakka. Syvä rotko, jonka kautta se yläjuoksullaan kulkee, on kuitenkin ollut heistä useimmille ylipääsemättömänä esteenä siitä saakka, kun Frédéric Cailliaud yritti seurata jokea sen koko matkan vuonna 1821. Ensimmäinen, joka olematta paikallinen asukas yritti vakavissaan tutkia tarkemmin joen tätä osuutta, oli amerikkalainen W. W. Macmillan vuonna 1902 yhdessä norjalaisen B. H Jenssenin kanssa. Jenssenin oli määrä kulkea vastavirtaan Khartumista ylöspäin, Macmillanin taas myötävirtaan Tanajärveltä alaspäin. Famakan putoukset lähellä Sudanin ja Etiopian rajaa muodostuivat kuitenkin Jenssenille veneineen ylipääsemättömäksi esteeksi, ja Macmillanin veneet ajoivat karille pian matkaanlähdön jälkeen. Macmillanin rohkaisemana Jenssen yritti vuonna 1905 uudestaan purjehtia Sinistä Niiliä pitkin Khartumista yläjuoksulle päin, mutta tällöinkin hänen oli pakko keskeyttää matkansa noin 500 kilometriä ennen Tanajärveä.[4]
Konsuli Cheesman kartoitti Sinisen Niilin yläjuoksun vuosina 1925–1933. Etiopiaan saavuttuaan hän oli pitänyt varsin yllättävänä, että "yksi maailman kuuluisimmista joista, jonka nimi on ollut hyvin tunnettu jo antiikin aikana", oli vielä hänen aikanaan yläjuoksullaan "merkitty karttaan katkoviivoilla". Tätä varten hän ei laskeutunut läpipääsemättömään rotkoon vaan seurasi sen kulkua läheisillä ylängöiltä kulkien muulin avulla noin 3 000 kilometriä.[5]
Vuonna 1968 kuudenkymmenen brittiläisen ja etiopialaisen tutkijan ryhmä teki Etiopian keisari Haile Selassien toimeksiannosta ja kapteeni John Blashford-Snellin johdolla ensimmäisen purjehduksen Sinisellä Niilillä Tanajärveltä Sudanin rajalle saakka. Ryhmä käytti varta vasten rakennettuja erikoisveneitä, jotta koskenlaskut onnistuisivat. Ryhmä teki useita merkittäviä tieteellisiä löytöjä mutta joutui pari kertaa myös keskeyttämään matkansa rosvojen vuoksi.
28. huhtikuuta 2004 geologi Pasquale Scaturrosta ja hänen matkatoveristaan, kajakkimeloja ja dokumenttielokuvaaja Gordon Brownista tuli ensimmäiset ihmiset, jotka olivat purhehtineet Sinisen Niilin päästä päähän. Osan matkasta mukana oli muitakin henkilöitä, mutta vain nämä suorittivat koko matkan. Heidän matkaansa kuvaa IMAX-elokuva Mystery of the Nile ja samanniminen kirja.[6] Osan matkastaan he joutuivat kulkemaan perämoottorin avulla. He jatkoivat matkaansa edelleen Niiliä pitkin Välimereen saakka, jonne he saapuivat 29. tammikuuta 2005, ja vasta silloin koko joki oli ensimmäisen kerran purjehdittu lähteiltään mereen saakka.
Viitteet[muokkaa]
- ↑ Edward Ullendorff: Ethiopia and the Bible (Oxford: University Press for the British Academy 1968) s. 2.
- ↑ "Climate, 2008 National Statistics (Abstract)", Table A.1. Central Statistical Agency website)
- ↑ R. E. Cheesman: Geographical Journal, 71 (1928), s. 361.
- ↑ Alan Moorehead, The Blue Nile, revised edition (New York: Harper and Row, 1972), s. 319f
- ↑ Cheesman, s. 358–374.
- ↑ Richard Bangs and Pasquale Scaturro, Mystery of the Nile. New York: New American Library 2005.
