Sininen Niili

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sininen Niili
Valkoinen ja Sininen Niili
Valkoinen ja Sininen Niili
Alkulähde Tanajärvi
Laskupaikka yhtyy Valkoisen Niilin kanssa Niiliksi Khartumissa, Sudanissa
Maat Etiopia, Sudan
Pituus 1450 km
Tis Issatin vesiputous Sinisessä Niilissä

Sininen Niili (amharaksi Abbai, arabiaksi النيل الأزرق; translitteroituna an-Nīl al-Āzraq) on Etiopian Tanajärvestä alkava joki, joka Sudanissa yhtyy Valkoisen Niilin kanssa Niiliksi. Etiopiassa sen yläjuoksua, joka tunnetaan nimellä Abbay, pidetään yleisesti pyhänä, ja sen on uskottu olevan Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainittu Eedenin paratiisin Gihon-joki.[1]

Yleiskatsaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etiopian virallisten tilastojen mukaan Sinisen Niilin pituus on 1450 kilometriä, josta 800 kilometriä on Etiopian alueella.[2] Sininen Niili virtaa aluksi Tanajärvestä etelään ja sen jälkeen länteen ja lopulta luoteeseen Sudaniin. Noin 30 kilometrin päässä Tanajärvestä joki saapuu noin 400 kilometrin pituiseen kanjoniin. Tämä muodostaa vaikean liikenne-esteen Etiopian etelä- ja pohjoisosien välillä. Joen voima ilmenee selvimmin 45 metrin korkuisissa Tis Issatin putouksissa, jotka ovat noin 40 kilometrin päässä Tanajärvestä.

Sininen Niili yhdistyy Valkoisen Niilin kanssa Sudanin pääkaupungissa Khartumissa, ja tästä yhtymäkohdasta Välimereen saakka joen nimenä on lyhyesti Niili. Sinisen Niilin nimi johtuu siitä, että tulva-aikoina joen vesi muuttuu lähes mustaksi ja paikallisissa sudanilaisissa kielissä sama sana tarkoittaa sekä sinistä että mustaa.

Joen pituuden Tanajärvestä Khartumiin on vaihtelevasti ilmoitettu olevan jotakin 1460 ja 1600 kilometrin välillä. Epävarmuus johtuu osittain siitä, että Etiopian ylängöillä se virtaa pitkän matkan lähes kulkukelvottomassa rotkossa, joka muistuttaa Colorado-joen Grand Canyonia Yhdysvalloissa.

Sinisen Niilin virtaama on suurillaan sadekautena, kesäkuusta syyskuuhun, jolloin se muodostaa noin kaksi kolmasosaa Niilin virtaamasta. Sininen Niili sekä vähän yhtymäkohdan pohjoispuolella Niiliin laskeva Atbara aiheuttivatkin Niilin jokavuotiset tulvat, joiden ansiosta jokivarsi Egyptissä on muinaisajoista saakka ollut hedelmällistä maata. Vuonna 1970 valmistunut Assuanin pato teki kuitenkin lopun Niilin tulvista.

Egyptille Sininen Niili on elintärkeä. Vaikka se on lyhempi kuin Valkoinen Niili, 59 % Egyptiin saapuvista vesistä on peräisin Sinisestä Niilistä. Lisäksi Atbara mukaan luettuna jopa 90 % Niilin vedestä ja 96 % sen kuljettamista maa-aineksista on peräisin Etiopian ylängöltä. Joki on tärkeä myös Sudanille, jossa Roeseiresin ja Sennarin padot voimalaitoksineen tuottavat 80 % maan sähköenergiasta. Näitä patoja käytetään hyväksi myös Geziran tasangon kastelemiseksi, ja alueella viljellään vehnän ohella myös korkealaatuista puuvillaa.

Etiopia on aloittanut 2010-luvulla laajan vesienergiahankkeen. Sen kunnianhimoisin projekti on Afrikan suurin vesivoimala Grand Ethiopian Reneissance Dam, joka rakennetaan Siniseen Niiliin aivan Sudanin rajalle. 16-turbiinisen sähkölaitoksen tehon on määrä olla 6 000 megawattia. Hankkeen valmistuttua Etiopia on Afrikan suurin sähköntuottaja. Noin 4 000 neliökilometrin patoaltaasta tulee kaksi kertaa Tanajärven kokoinen. Pato aiheuttaa väestön pakkosiirtoja ja Niilin virtaus Egyptissä voi vähentyä jopa kolmanneksella.[3]

Eurooppalaisten tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden ajan alussa tutkimusmatkailijat halusivat selvittää, mistä Niili alkaa. Ensimmäisenä eurooppalaisena Sinisen Niilin alkulähteet Etiopiassa näki Pedro Paez, espanjalainen jesuiitta, joka saapui joen lähteelle 21. huhtikuuta 1613.[4] Tis Issatin putoukset oli kuitenkin kuvannut jo aikaisemmin espanjalainen Juan Bermúdez vuonna 1565 ilmestyneissä muistelmissaan, ja muutamat Etiopiassa 1400-luvulla asuneet eurooppalaiset kuten portugalilainen Pero da Covilhã ovat todennäköisesti nähneet joen, mutta eivät sen alkulähteitä. Vuonna 1629 lähetyssaarnaaja Jerónimo Lobo tuli Sinisen Niilin lähteille, samoin kuin James Bruce vuonna 1770.

Tutkimusmatkailijoiden suunnitelmana oli tavallisesti kulkeminen vastavirtaan koko Sinisen Niilin pituudelta. Vaikeutena oli yläjuoksun syvä rotko, jonka havaitsi ensimmäisenä Frédéric Cailliaud vuonna 1821. Amerikkalais-norjalainen ryhmä yritti 1902 tutkia rotkoa, mutta yritys epäonnistui.[5] Konsuli Robert Cheesman kartoitti Sinisen Niilin yläjuoksun vuosina 1925–1933. Hän ei laskeutunut läpipääsemättömään rotkoon, vaan seurasi sen kulkua ylängöiltä muulin avulla kulkien noin 8 000 kilometriä. Motiivinaan hän piti alueen kartoittamista. Hän ei voinut hyväksyä, että "yksi maailman kuuluisimmista joista, jonka nimi on ollut hyvin tunnettu jo antiikin aikana", oli vielä hänen aikanaan yläjuoksultaan "merkitty karttaan katkoviivoilla". [6]

Vuonna 1968 kuudenkymmenen brittiläisen ja etiopialaisen tutkijan ryhmä teki keisari Haile Selassien toimeksiannosta ja kapteeni John Blashford-Snellin johdolla ensimmäisen purjehduksen Sinisellä Niilillä Tanajärveltä Sudanin rajalle saakka. Ryhmä käytti varta vasten rakennettuja erikoisveneitä, jotta koskenlaskut onnistuisivat. Ryhmä teki useita merkittäviä tieteellisiä löytöjä mutta joutui pari kertaa myös keskeyttämään matkansa rosvojen vuoksi.

28. huhtikuuta 2004 geologi Pasquale Scaturrosta ja hänen matkatoveristaan, kajakkimeloja ja dokumenttielokuvaaja Gordon Brownista tuli ensimmäiset ihmiset, jotka olivat vesitse kulkeneet Sinisen Niilin päästä päähän. Osan matkasta mukana oli muitakin ihmisiä, mutta vain nämä suorittivat koko matkan. Heidän matkaansa kuvaa IMAX-elokuva Mystery of the Nile ja samanniminen kirja.[7] Osan matkastaan he joutuivat kulkemaan perämoottorin avulla. He jatkoivat matkaansa edelleen Niiliä pitkin Välimereen saakka, jonne he saapuivat 29. tammikuuta 2005, ja vasta silloin koko joki oli ensimmäisen kerran purjehdittu lähteiltään mereen saakka.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Edward Ullendorff: Ethiopia and the Bible (Oxford: University Press for the British Academy 1968) s. 2.
  2. "Climate, 2008 National Statistics (Abstract)", Table A.1. Central Statistical Agency website)
  3. Luotola, Tapani: Etiopian vedet energiaksi Keskisuomalainen. 15.11.2013. Viitattu 16.11.2013. (maksullinen sivusto)
  4. R. E. Cheesman: Geographical Journal, 71 (1928), s. 361.
  5. Alan Moorehead, The Blue Nile, revised edition (New York: Harper and Row, 1972), s. 319f
  6. Cheesman, s. 358–374.
  7. Richard Bangs and Pasquale Scaturro, Mystery of the Nile. New York: New American Library 2005.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sininen Niili.