Suu-urut
| Suu-urut | |
|---|---|
 |
|
| Soitinryhmä | vapaalehdykkäsoitin |
| Alkuperämaa / -alue | Kiina 1500-luku eaa. |
| Liittyvä musiikin tyylilaji | kansanmusiikki, temppelimusiikki |
| Samankaltaisia soittimia | harmonikka, huuliharppu, harmoni |
Suu-urut (myös Seng, Sheng tai Shō) on kaikkien aikojen ensimmäinen vapaalehdykkäsoitin, joka on ollut käytössä erityisesti Kiinassa, Japanissa, Koreassa, Indokiinassa ja Indonesiassa.[1]
Toimintaperiaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suu-urut koostuvat 1-36:sta bambuputkesta, jotka voidaan sitoa nipuksi, kehäksi tai riveittäin. Putket on kiinnitetty puiseen tai kalebassista tehtyyn ilmakammioon.[1]
Putkissa on bambuinen tai metallinen vapaalehdykkäkieli, kiinnitettynä putken seinässä olevaan kehykseen putken ilmakammion sisällä. Putkissa on heti ilmakammion yläpuolella sormiaukko, jota soittaja käyttää säädelläkseen lehdykkäkielen ilmanpainetta. Soittaja puhaltaa suukappaleeseen, josta ilma johdetaan ilmakammioon. Soitin toimii sekä sisään- että uloshengityksellä, joka saa ne lehdykät värähtelemään, joiden sormiaukot ovat peitettynä. Kielten viritystä säädellään vahanpalasilla, joita kiinnitetään lehdykän vapaaseen päähän.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiinalaiset legendat kertovat suu-urkujen eli chengin syntyneen jo noin 3000 eaa., jolloin keisari Huang Tin kerrotaan lähettäneen korkeasti oppineen Ling Lunin läntisille vuorille, jotta hän kykenisi saamaan aikaan feeniks-linnun laulun. Ling palasi cheng-instrumentin kanssa, joka tunnetaan ensimmäisenä vapaalehdykkäsoittimena kautta aikojen.[2]
Historiallisesti soitin tunnetaan Kiinasta jo 1500-luvulta eaa.. Kiinasta se levisi Indokiinaan 400-luvulla eaa. ja Japaniin 700-luvulla.[1] Venäjälle instrumentti levisi 900–1200-luvuilla tataarien keskuudessa, josta se löysi tiensä edelleen Eurooppaan.[3] Euroopassa soittimesta löytyy ensimmäisiä kuvauksia 1600-luvulta.[1] Soittimen kerrotaan olleen suosiossa 1700-luvun puolivälissä muun muassa Pietarissa, jossa Johann Wilde oli tehnyt sitä erityisesti tunnetuksi seurapiireissä.[4]
Suu-urut ovat antaneet sysäyksen sekä harmonikan että harmonin kehittämiseen.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg-Ö, s. 104. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2.
- ↑ The accordion and its history www.accordions.com. accordions.com. Viitattu 20. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
- ↑ Bayan, a Russian Folk Music Instrument Russia InfoCentre. 2. elokuuta 2007. Viitattu 20. maaliskuuta 2008. (englanniksi)
- ↑ Henry Doktorski: The Classical Bayan www.ksanti.net/free-reed/history. 1998. Viitattu 21. maaliskuuta 2008. (englanniksi)