Shackletonin vuoden 1908 etelänaparetkikunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jäävuori kiikarissa.

Englantilaisen Ernest Shackletonin vuoden 1908 retkikunnan päätavoite oli saavuttaa ensimmäisenä maantieteellinen etelänapa. Retkikunta ei kuitenkaan onnistunut tavoitteessaan. Sen sijaan toinen ryhmä kävi magneettisella etelänavalla.

Saapuminen Etelämantereelle ja retkikunnan jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ernest Shackleton saapui Nimrod-laivallaan Etelämantereelle vuonna 1908. Hän yritti ensin perustaa tukikohdan Valaslahteen, mutta merijää esti heitä rantautumasta sinne. Tukikohta perustettiin Discoveryn retkeltä tutuille seuduille lähelle Mount Erebusta McMurdon salmeen, Cape Roydsiin. Muutamat retkikunnan jäsenet kiipesivät Erebuksen huipulle. Kiipeäminen oli kylmyyden ja toistuvien myrskyjen takia vaikeaa. Suureksi osaksi lumen peittämä vuori oli jyrkkä. Monesti toistuvat myrskyt heittelivät tavaroita ja miehiä ja estivät tulen sytyttämisen. Eräs miehistä palellutti jalkansa, ja vuorisairaus vaivasi[1]. Miehet vetivät yli 200-kiloista ruoka- ja mittalaiterekeä. Yhdessä vaiheessa molemmat lääkärit uhkasivat pudota lumen peittämään tulivuoren kaasukanavaan. Huipulla näkyi neljä purkauskraatteria, miehet kävivät muun muassa suuren kraatterin reunalla ja näkivät vuoren huipulla purkauskaasujen mielikuvituksellisiin muotoihin muovaamaa lunta. Vuoren huipulta löytyi vulkaanista kenyiittikiveä. Nousu vei viisi päivää. Paluu oli helpompaa, ja vei pari päivää[1]. Miehet liukuivat alas matkatavaroita vierittäen. Silloin kattiloihin tuli kuhmuja ja jääsirut lentelivät miesten kasvoille, kun paluumatkalla laskettiin mäkeä pitkin vuoren kuvetta. Miehet uupuivat tällä retkellä[2]. Shackletonin Nimrod-retkikunta jakaantui: osa miehistä lähti kohti maantieteellistä etelänapaa, osa kohti silloista magneettista etelänapaa.

Pohjoinen osasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset ihmiset magneettisella etelänavalla: Tohtori Mackay, Professorit David ja Douglas Mawson.

Shackleton määräsi Edgeworth Davidin johtamaan Victorianmaalle suuntautuvan retken kartoittamaan Discoveryn retkellä löytyneen kuivien laaksojen alueen ja yrittämään magneettiselle etelänavalle parhaan kykynsä mukaan. Davidin seuraksi lähtivät mukaan Douglas Mawson ja Alistair Mackay. Miehet vetivät itse raskaat varusteensa Discoveryn retken kokemuksen pohjalta, koiria käytettiin vain tukikohdassa varastojen teossa ja muussa vakiokuljetuksessa. Muutaman kilometrin alkumatka kuljettiin mukana olevalla autolla, joka lakkasi pian toimimasta. Eteneminen oli alussa hidasta huonon sään takia. Nordenskjöldin jääkieleke ja Drygalskin jäätikkö olivat vaikeakulkuisia. Retkikunta nousi napaylängölle labyrinttimaisen Reevesin jäätikön kautta. 27. joulukuuta lumi alkoi olla alla kovaa, oltiin napaylängöllä. Ylängöllä kuljettin 19 km päivässä tehden magneettisia havaintoja. Miehillä oli tällä retkellä jatkuva nälkä. 17. tammikuuta David, Mackay ja Mawson saapuivat magneettiselle etelänavalle, joka oli silloin paikassa 72°15'S, 155°16'E. Korkeus merenpinnasta oli 2210 m. David julisti alueen brittiläisen imperiumin osaksi. Paluumatka oli 460 km ja vei 15 päivää. Miehet uupuivat ja nälkiintyivät. Silti kolme miestä palasi ehjänä takaisin taivallettuaan 1600 km neljässä kuukaudessa[3]. Nimrod haki miehet sovitusta paikasta helmikuussa 1909. Tämän retken aikoihin Priestley, Brocklehurst ja Bertram Armytage kävivät tutkimassa Discoveryn retkellä löydettyä Ferrarin jäätikköä.

Shackletonin osasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beardmoren jäätikkö, jota pitkin Shackleton kiipesi Etelämantereen ylätasangolle.

Kohti maantieteellistä etelänapaa lähteneeseen, Shackletonin johtamaan nelimiehiseen retkikuntaan kuuluivat Shackletonin lisäksi Frank Wild, Eric Marshall ja Jameson Boyd Adams. Ennen varsinaista retkeä kohti etelänapaa oli perustettu leveysasteelle 79°36' varasto, jossa oli paloöljyä ja maissia poneille. Shackleton suunnitteli retken pituudeksi aluksi 91 päivää, mutta pidensi sen ennen retkeä rekiretkien kokemuksen pohjalta 110 päivään. Alussa auto veti tavaroita, mutta se lakkasi toimimasta. Pyörät upposivat lumeen eikä moottori kestänyt kylmyyttä. Koiria oli talvehtimispaikalla, mutta niitä ei otettu mukaan retkelle[4]

Pitkin lauttajäätä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinainen matka alkoi 5. marraskuuta vuonna 1908. Tällä retkellään Shackleton ei käyttänyt koiria, niiden epäonnistuttua Robert Scottin Discoveryn retkellä 1902−1904[5]. Retkikunta jätti matkallaan reitin varteen pieniä ruokavarastoja paluumatkaa varten ja liikkui noin 20 kilometrin vuorokausivauhdilla etelään. Retkikunnan kulkua hidastivat lumimyrskyt, lumen peittämät jäärailot [6], korkeat jääröykkiöt, paleltumat, lumisokeus ja lopulta nälkä[7]. Huulet halkeilivat ja monesti oli kipuja.

Shackleton saapui Discovery-retken eteläisimpään pisteeseen 82°17′ 26. marraskuuta, vain 29 päivän kuluttua lähdöstä. Discovery-retkellä oli käytetty lännempänä ollutta vaikeampaa reittiä, ja silloinen matka oli vienyt kohtuuttoman pitkät 59 päivää[8]. Edetessään tuntemattomalle alueelle Shackletonkin sai huomata kulun vaikeutuvan jäätikön halkeilun lisääntyessä etelää kohti mentäessä.

Miehet ja ponit putoilivat railoihin, mutta aina turvaköysi pelasti. 29. marraskuuta Shackleton päätti supistaa ruoka-annoksia, jotta päästäisiin mahdollisimman kauas etelään, jopa navalle asti. Lännessä näkyi korkea vuorijono[9] Mukaan otetut ponit aiheuttivat hankaluuksia. Ne liukastelivat ja vajosivat lumeen, ja ne ammuttiin joulukuun 1. päivään mennessä[8][10].

Nousu vuorten välistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mount Hope, "Hyvän toivon vuori" vasemmalla.

Läntinen vuorijono kaartui nyt kulkijoiden tielle etelässä. Retkikunta löysi löytämänsä "Hyvän toivon vuorten" 1000 m korkealle huipulle kiivettyään melko loivan, tasaiselta näyttäneen Beardmoren jäätikön, todellisen "valtatien etelään"[10][11].

Shackleton alkoi 5. joulukuuta vaivalloisesti kiivetä Transantarktisten vuorten välistä lumiselle Etelämantereen ylätasangolle[8] vievää jäätikköä pitkin. Jäätikkö ei ollut tasainen kulkea, vaan koostui harjanteista, laaksoista ja oli täynnä kuiluja. Miehillä ei ollut jääkenkiä ja siksi he liukastelivat jatkuvasti. Täälläkin miehet putoilivat välillä railoihin, jääden heitä yhdistävän turvaköyden varaan, jolloin pudonnut oli kiskottava yhteisvoimin ylös[7].

Mukana ollut viimeinen Socks-niminen poni kesti kolmen päivän ajan ennen putoamistaan jäävyöryn takia railoon. Poni putosi lopulta railoon, mutta miesten onneksi sen vetämä varustereki jäi jääkatoksen pinnalle, kun ponin valjaat hajosivat putoamisessa. Nyt miehet joutuivat vetämään 450 kg:n edestä tarvikkeita[7]. Retken edetessä miesten keskinäiset jännitteet lisääntyivät. Wild ajatteli, että Marshall joutaisi pudota tuhannen jalan syvyiseen railoon. Marshall taas kirjoitti muistiin, että Shackletonin seuraaminen oli kuin aina paniikissa olevan vanhan mummon perässä kulkemista.

18. joulukuuta oltiin 2200 m korkeudessa. Beardmoren jäätikön pituus on noin 200 km. 27. joulukuuta 1908 retkikunta saapui ensimmäisinä ihmisinä yli 3100 m korkeuteen napaylängölle, jossa maasto nousi yhä jyrkin pengermin[12][13][14]. Myrskyt olivat täällä yleisiä. 42 asteen pakkanen kohmetti miesten jalat ja kädet, hikoilu jäykisti vaatteet jääpanssariksi, ja ohut ilma aiheutti päänsärkyä[14].

Rynnäkköyritys navalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shackletonin retkikunnan reitti. Shackleton kävi miehineen 178 km päässä etelänavasta, joutuen ruokatarvikkeiden loppuessa kääntymään takaisin.

Lopulta 4. tammikuuta oli selvää, etteivät palelevat, nälkiintyneet miehet pääsisi navalle asti. Nyt Shackleton päätti lopulta luopua päätavoitteestaan päästä etelänavalle. 8. tammikuuta lumimyrsky raivosi jo toista päivää[15]. Shackleton päätti yrittää rynnäkköä navalle kevein varustein. Raskaat tavarat jätettiin leiriin ja mukaan otettiin vain kamera, kaukoputki, kompassi, asiapaperilieriö ja Englannin lippu. Nyt käveltiin ja juostiin mahdollisimman pitkälle kohti etelänapaa. Shackleton saavutti 9. tammikuuta 1909[16]. leveysasteen 88°23', ennen kuin joutui kääntymään takaisin ruokatarvikkeiden alkaessa loppua. Tällöin oltiin käyty 178 km päässä etelänavasta. Jälkikäteen on kyselty, kävikö Shackletonin retkikunta aivan niin etelässä eli oliko mittauksissa virhe. Joka tapauksessa matkakuvauksen perusteella on selvää, että miehet nousivat napaylängölle ja kulkivat siellä ainakin jonkin matkaa, ja silloin Shackletonin retki oli epäilyistäkin huolimatta siihen aikaan pisimmälle etelään ulottunut tutkimusretki.

Paluumatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paluu vei yhteensä 73 päivää. Paluumatka sujui aluksi melko hyvin, vaikka mieli oli matalalla ruokapulan takia. Tammikuun loppuun mennessä oltiin palattu jo Beardmoren jäävirran alajuoksulle. Menomatkalla jätetyt varastot olivat liian pieniä. Välillä joku uupui ja kaatui kamaraan[15]. Jatkuva, paheneva nälkä painoi retken loppuvaiheessa, joitain hevosenlihasta saatu punatauti. Miehet söivät palatessaan jopa keittämäänsä, hevosesta lumeen valunutta ja jäätynyttä verta. Lopulta löydettiin varasto, jonka miehet olivat tuoneet laivasta retkeläisiä varten.

Paluumatkalla jouduttiin jättämään tavaroita matkasta pois[8] ja loppuvaiheessa myös kaksi miestä jouduttiin jättämään taakse telttaan myöhemmin pelastettavaksi. Nyt näkyi jo Mount Erebus[17]. Toinen miehistä oli saanut sairauskohtauksen ja toinen jäi tämän turvaksi. 27. helmikuuta kaksi muuta miestä pitivät kiirettä ehtiäkseen rantaan, ennen kuin Nimrod poistuisi talvileiristä maaliskuun alussa. Koko retkellä miehet kulkivat yhteensä 2  828 km hieman yli neljässä kuukaudessa[18].

Ponien käyttö Etelämantereella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shackletonin retkikunta käytti poneja, jotka soveltuivat huonosti Etelämantereen oloihin.

Englantilaisten vaikeudet Shackletonin ja Scottin retkillä selittyivät pitkälti sillä, etteivät he käyttäneet koiria vetovälineinä – vaan Siperian poneja, jotka eivät soveltuneet arktisiin oloihin lainkaan. Vaikka Scottille oli moneen kertaa suositeltu koiria, Scott piti niitä huonoina vetoeläiminä ja sääli niitä. Scott tiesi monien koirien väsyvän, paleltuvan ja piti pahana tappaa heikot koirat vahvojen ruoaksi. Scott piti reen vetämistä itse ilman koiria jalona ja miehekkäänä [19].

Ponien käyttö ja koirien väheksyntä perustui Amundsenin mielestä väärinkäsitykseen[20], mutta tarina oli toinen. Tutustuttuaan vuoden 1899 tienoille muiden tekemiin naparetkiin Scott totesi koirien monilla retkillä kuolleen, ja koirien syöttämisen koirille olevan julmaa. Scottin mukaan koirista oli ollut hyötyä ainoastaan Pearyn retkellä Pohjois-Grönlantiin. Sekä ilman koirarekiä että niiden kanssa arktisilla alueilla liikkunut Fridtjof Nansen piti koirien hyväksikäyttöä julmana, mutta niin myös sitä, että miehet uupuivat varusterekiään vetäessään. Ystävänsä Nansenin suosituksesta Scott oli yleensä ottanut koiria Discoveryn retkelle[21][22].

Mutta tällä retkellä olivat kaikki koirat sairastuneet ja sitten kuolleet, kun niille oli syötetty kuivaa, matkalla pilaantunutta kalaa. Näiden huonojen kokemusten[23] sekä Scott että Shackleton olivat todenneet koirat käyttökelvottomiksi[24]. Toisaalta Discoveryn retkellä oli edetty käsin rekeä vetämällä kohtalaista vauhtia. Shackleton oli kuullut, että siperialaisia tai mantšurialaisia poneja käytettiin vetämään raskaita kuormia laajoilla lumilakeuksilla. Myöhemmin Scott käytti mieluummin Shackletonin tapaan poneja, eikä Nansenin suosittelemia koiria.

Poni vetää 800 kg kuorman ja syö 5 kg päivässä, kun koira vetää 50 kg ja syö 0,75 kg päivässä[25]. Etelämantereella poneista kuitenkin oli paljon riesaa monestakin syystä. Poni uppoaa helposti lumeen. Railoon pudonnut poni oli raskas kiskoa valjaista ylös – toisin kuin vetokoira[20] ja toisekseen poneja varten täytyi kuljettaa painava ravintoerä. Kylmään luonnostaan sopeutumaton poni ei kestä lumimyrskyjä[25], jotka toivat lumen pitkäkarvaisen turkin läpi. Tällöin poni jouduttiin ampumaan tai se kuoli.[19]. Vetokoirille saattoi tarpeen vaatiessa syöttää niiden kuolleita kumppaneita[20]. Koirat myös kestivät kylmää paremmin, koska ne hikoilevat lähinnä kielensä kautta ja siten selviävät -40 °C pakkasessakin[25]. Sen verran ajatuksessa on järkeä, että ponien liha kelpasi myös ihmisravinnoksi; vetokoirien lihassa on ihmisravinnoksi aivan liikaa A-vitamiinia. Myöskään koirat eivät kestä hyvin kovaa pakkasta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alexander, Caroline: Endurance: Shackletonin legendaarinen Antarktiksen retki. Suom. Tapio Pekola. Otava, 1999. ISBN 951-1-16156-3.
  • Andersson, J. G.: Etelänavan sankareita. Tammi, 1948.
  • Imber, Bertrand: North Pole, South Pole: journeys to the ends of the earth. Thames and Hudson, 1992. ISBN 0-50030010-0.
  • Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Otava, 1929.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Andersson, sivu 103
  2. Salovaara, sivu 80
  3. Andersson, sivu 119
  4. Andersson, sivu 111
  5. Salovaara, s. 77
  6. Andersson, s. 112
  7. a b c Salovaara s. 83
  8. a b c d Alexander, sivu 7
  9. Andersson, s. 113
  10. a b Andersson, s. 114
  11. Beardmore Detail
  12. http://www.shackletoncentenary.org/about/, The Original Nimrod Expedition
  13. Ernest H. Shackleton 1874-1922
  14. a b Salovaara s. 84
  15. a b Andersson, s. 117
  16. North Pole, South Pole, sivu 87
  17. Andersson, s. 119
  18. Salovaara s.85
  19. a b Maailmanhistorian suuret löytöretket, Valitut palat, Viitenimi "löytöretket", sivu 300, 301
  20. a b c Andersson, s. 149
  21. North Pole, South Pole, sivu 80 sivuteksti oikealla, 81 ja sivu 85
  22. Roland Huntford, Last Place on Earth, ISBN 0-330-28816-4, Luku Divided aims, Pan 1985, sivu 137
  23. Antarctica, Etelämanner, Emil Sculthessin kuvateos, Emil Sculthess, IPC International Publishing Company, Örebro, Artemis Verlags Ab, Zurich, Printed in Switzerland and Sweden, Suomennos Heikki Väänänen, luku Etelämanner ennen kansainvälistä geofysiikan vuotta, teoksessa ei ole sivunumeroita
  24. Andersson, s. 83
  25. a b c North Pole, South Pole, sivu 85

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karttoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]