Senusit
Senusit[1][2][3] (arabiaksi as-sanusija) ovat Muhammad bin Ali as-Sanusin vuonna 1837 perustama pohjoisafrikkalainen suufiveljeskunta. As-Sanusin kuoltua veljeskuntaa johtivat hänen poikansa Muhammad al-Mahdi (1844–1902) ja Muhammad aš-Šarif (1846–1896). Ensimmäinen toimi etupäässä veljeskunnan hallinnollisena ja sotilaallisena johtajana, jälkimmäinen hengellisenä auktoriteettina.[4]
Veljeskunnan keskeisintä tukialuetta oli Kyrenaika. Sen kannattajia oli myös Hijazissa, Tripolitaniassa, Egyptissä, Sudanissa ja Tunisian eteläosassa. Lähetystyötä harjoitettiin etelä-Saharan, Tšadin ja Sudanin mustaihoisen väestön keskuudessa. Eteläsuuntausta vahvisti myös veljeskunnan päämajan siirtäminen Al-Džawfiin Kufran keitaalle. Eurooppalaiset siirtomaavallat, Turkki ja egyptiläiset yrittivät turhaan käyttää senuseja hyväkseen keskinäisessä kamppailussaan. Veljeskunta vastusti myös Sudanin mahdikapinaa. Tšadjärvellä vuonna 1899 alkaneet yhteenotot ranskalaisten kanssa päättyivät senusien tappioon vuonna 1902.[4]
Al-Mahdin kuoltua veljeskunnan johtoon asettui hänen veljenpoikansa Ahmad aš-Šarif (kuoli 1933), joka ryhtyi johtamaan Italian-vastaisia sotatoimia. Taistelut jatkuivat vaihtelevalla menestyksellä ensimmäisen maailmansodan aikaiseen senusikapinaan saakka, jolloin Turkin ja Saksan puolelle asettuneet senusit kärsivät tappion Italian ja Britannian joukoille. Ahmad aš-Šarif pakeni Istanbuliin ja veljeskunnan johtajuus siirtyi al-Mahdin pojalle Idris as-Sanusille (1890–1983). Italialaiset tukahduttivat verisesti senusien johtaman Libyan vastarintaliikkeen 1930-luvun alkuun mennessä.[4] Vastarinta mureni, kun italialaiset vangitsivat ja teloittivat senuseihin kuuluuneen taitavan sissipäällikön Umar al-Mukhtarin vuonna 1931.[5] Vuonna 1951 veljeskunnan päämiehestä Idris as-Sanusista tuli itsenäisen Libyan kuningas. Vuoden 1969 vallankumouksen jälkeen järjestön toimintaa on pyritty rajoittamaan.[4]
As-Sanusin kehittämään veljeskunnan ideologiaan kuluu teokraattinen valtioihanne ja kielteinen suhtautuminen kontakteihin ei-muslimeiden kanssa. Pyhää sotaa pidettiin äärimmäisenä puolustuskeinona toisuskoisten hyökkäyksiä vastaan. Senusien rituaali koostuu muilta veljeskunnilta lainatuista aineksista. Ekstaattinen käyttäytyminen, laulu ja tanssi olivat kiellettyjä, mutta myöhemmin sääntöjä lievennettiin.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ WSOY:n Iso Tietosanakirja, 8. osa, s. 333. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1996. ISBN 951-0-20161-8.
- ↑ Tietojätti, s. 949. Jyväskylä: Valitut Palat, 1993. ISBN 951-20-4210-X.
- ↑ Factum, 6. osa, s. 377. Porvoo: Weilin+Göös, 2005. ISBN 951-35-6645-5.
- ↑ a b c d Islam: Entsiklopeditšeski slovar, s. 207. Moskva: Nauka, 1991. ISBN 5-02-016941-2.
- ↑ Brett, Michael: North Africa after 1830 Encyclopaedia Britannica. Viitattu 16.8.2022.
- ↑ Islam: Entsiklopeditšeski slovar, s. 207–208. Moskva: Nauka, 1991. ISBN 5-02-016941-2.