Sen täytyi tapahtua

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sen täytyi tapahtua
Le Mépris
Blu-ray-julkaisun kansikuva (2009).
Blu-ray-julkaisun kansikuva (2009).
Ohjaaja Jean-Luc Godard
Käsikirjoittaja Jean-Luc Godard
Alberto Moravian romaanin pohjalta
Tuottaja Georges de Beauregard,
Carlo Ponti,
Joseph E. Levine
Säveltäjä Georges Delerue
Kuvaaja Raoul Coutard
Leikkaaja Agnès Guillemot
Pääosat Brigitte Bardot,
Michel Piccoli,
Jack Palance
Valmistustiedot
Valmistusmaa Ranskan lippu Ranska
Tuotantoyhtiö Les Films Concordia, Rome Paris Films
Ensi-ilta 29. lokakuuta 1963
Kesto 103 min
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie

Sen täytyi tapahtua eli Keskipäivän aave (ransk. Le Mépris) on Jean-Luc Godardin ohjaama ranskalais-italialainen draamaelokuva vuodelta 1963. Elokuva perustuu Alberto Moravian romaaniin Keskipäivän aave (1954). Elokuvaa levitettiin Suomen teattereissa vuonna 1964 nimellä Sen täytyi tapahtua ja vuonna 1997 nimellä Keskipäivän aave (ruotsinkielinen levitysnimi Jag föraktar dig).

Päähenkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen täytyi tapahtua kuljettaa rinnakkain kahta juonikuviota. Toisaalla amerikkalainen tuottaja Jeremy Prokosch yrittää tuottaa Homeroksen Odysseiaan perustuvaa elokuvaa, mutta hän on joutunut taiteellisiin erimielisyyksiin elokuvan ohjaajan Fritz Langin kanssa. Näitä erimielisyyksiä paikatakseen hän päättää pestata elokuvakäsikirjoittaja Paul Javalin avuksi käsikirjoitustyöhön. Toisaalla käsikirjoittaja Javal elää murenevaa avioliittoaan vaimonsa Camillen kanssa.[1] Nämä kaksi juonikuviota yhtyvät, kun Prokosch ryhtyy hakkailemaan Camillea.

Alkutekstien jälkeen varsinainen elokuva alkaa sitaatilla elokuvateoreetikko André Bazinilta: ”Elokuva antaa meille toiveidemme mukaisen korvikemaailman.” (Todellisuudessa lause on peräisin näytelmäkirjailija Michel Mourlet'lta.) Sitaatin jälkeen kertoja toteaa: ”Keskipäivän aave kertoo tuosta maailmasta.” Elokuva jatkuu sitaattien johdolla. Elokuva-ammattilaisten keskustelussa siteerataan Odysseian ohella muun muassa Danten Jumalaista näytelmää, ja saksalaisohjaaja Lang lainaa jopa Hölderliniä. Sitaattien käyttö on kuitenkin irrallista, mikä on Godardin tyylille hyvin ominaista.

Godardin tyylin monet muutkin ominaispiirteet näkyvät elokuvassa vahvasti. Kaikki tapahtumat liikkuvat pinnassa. Todellisuus on tyylitelty jopa absurdiin asti. Esimerkiksi Javalien kodissa väliovesta saattaa puuttua kokonaan peililevy ovenkehysten keskeltä. Paul kulkee tuosta ovesta avaamalla oven kahvasta mutta astumalla silti peililevyn aukosta sisään ja sulkemalla sitten oven; Camille ei vaivaudu edes avaamaan ovea vaan astuu suoraan sisään oven aukosta.

Tuottaja Prokoschilla ja Javaleilla ei ole yhteistä kieltä, joten neiti Vanini, nuori naistulkki, joutuu kääntämään kaikki repliikit englannin ja italian kielen virkaa toimittavan ranskan välillä. Varsinkin elokuvan alussa oikaisut tulkkauksessa tuottavat absurdeja merkityksiä. Elokuvan paradoksaaliseen tyyliin kuuluu, että olemattomasta yhteisestä kielestä huolimatta Javalit kykenevät vaivatta kommunikoimaan Prokoschin kanssa, kun tämä ottaa yhteyttä puhelimitse.

Elokuva on täynnä itsestään tietoisen fiktion piirteitä. Michel Piccoli näyttelee Paulia näytellessään myös elokuvaohjaaja Godardia, mikä ilmenee muun muassa kylpyammekohtauksessa, johon Piccoli pukeutuu Godardiksi pitämällä hatun päässään. Samoin elokuvan tähti Brigitte Bardot tekeytyy välillä Godardin vakiotähdeksi Anna Karinaksi pukemalla tälle ominaisen mustan peruukin päähänsä. Elokuva leikkii myös Bardot’n kultilla kysymällä hänen esittämältään Camillelta, kuka mahtaa olla BB-raukka. Vastaus on Bertolt Brecht.

Godardille omainaista on myös naisen esineellistäminen. Elokuvassa tämä näkyy kärjistetysti muutamassa kohtauksessa. Heti ensimmäinen varsinainen kohtaus tapahtuu Javalien aviovuoteessa, jossa Camille makaa alastomana ja Paul nimeää hänen ruumiinosiaan yksi kerrallaan.

Kaikista godardmaisuuksistaan huolimatta Sen täytyi tapahtua on ohjaajansa kaupallisimpia elokuvia.[2] Itse asiassa Godard tarkoitti sen kokeilukseen kaupallisen elokuvan saralla, mitä pohjusti muun muassa suuri budjetti, mutta yritys ei tuottanut tulosta.[3] Tunnetuimpia kohtauksia on kohtaus kylpyhuoneessa, kun Bardot’n esittämä Camille latelee tuhmia sanoja osoittaakseen, että ruma kieli sopii hänellekin.

Suhde Moravian alkuperäisromaaniin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsikirjoitusvaiheessa Godard on muuntanut elokuvan tyylin kokonaan toiseksi kuin Alberto Moravian yhdeksää vuotta aiemmin julkaisemassa alkuperäisromaanissa. Esimerkiksi romaanin tarkka psykologinen realismi on miltei täysin poissa.[3] Sen sijaan elokuvan ympäristö ja lukuisat yksityiskohdat ovat suoria sitaatteja romaanista. Godard on kuitenkin täysin irrottanut ne alkuperäisyhteyksistään, niin että kaikkien yksityiskohtien varaan ei synny alkuperäisteoksen kaltaista elimellistä kokonaisuutta.

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ”Contempt”. The Criterion Collection. Viitattu 31.1.2010.
  2. Antti Lindqvist, ”Keskipäivän aave”. TV-maailma, 50/2009, s. 9.
  3. a b Terrence Rafferty: ”Man, Godard and Nature (and Bardot, Too)”. The New York Times, 9.3.2008. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 31.1.2010.