Selkäperillinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Selkäperillinen (ruots. bakarvinge) on vanhahtava termi, jolla tarkoitetaan perintöön oikeutettuja vainajan vanhempia ja esivanhempia. Suomen lainsäädännössä termiä käytettiin vuoden 1734 lain perintökaaressa[1]. Nykyisenkin, vuoden 1966 alussa voimaan tulleen perintökaaren mukaan vanhemmat ja isovanhemmat saavat tietyissä tapauksissa perinnön, mutta heistä ei lakitekstissä enää käytetä nimitystä selkäperillinen.

Sekä nykyisen että aikaisemman lain mukaan vainajan vanhemmat saavat perinnön vain, jos vainajalla ei ole rintaperillisiä. Jos toinen vanhemmista on kuollut ja perittävällä on veljiä tai sisaria, he perivät elossa olevan vanhemman kanssa ja saavat sen osan, jonka kuollut isä tai äiti olisi perinyt. Jos perittävällä ei ole veljiä tai sisaria, saa elossa oleva vanhempi koko perinnön.[2][3]

Jos vainajan molemmat vanhemmat ovat kuolleet, eikä heillä ole elossa olevia jälkeläisiä, siirtyy perintö vainajan isovanhemmille, tai jos he eivät ole enää elossa, vainajan sedille, tädeille tai enoille.


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Perintökaari 1:1, voimassa 1734–1965
  2. Nykyinen Perintökaari (40/1965), 2. luvun 2 §
  3. Vanha perintökaari 3:1–2, muutos asetuksella 19/1878

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]