Sarvikuono (Dürer)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sarvikuono
Dürer rhino full.png
nimi Sarvikuono
tekijä Albrecht Dürer
valmistumisvuosi 1515
taiteenlaji taidegrafiikka, puupiirros
korkeus 21,4 cm
leveys 29,8 cm

Sarvikuono on saksalaisen taidemaalarin ja -graafikon Albrecht Dürerin vuonna 1515 luoma puupiirros.[1] Kuva perustuu tuntemattoman taiteilijan kirjalliseen kuvaukseen ja kevyeen luonnokseen aiemmin samana vuonna Lissaboniin saapuneesta intiansarvikuonosta. Dürer ei koskaan nähnyt itse sarvikuonoa, joka oli lajinsa ensimmäinen elävä edustaja Euroopassa Rooman valtakunnan aikojen jälkeen. Vuoden 1515 loppupuolella Portugalin kuningas Emanuel I lähetti sarvikuonon lahjana paavi Leo X:lle, mutta se kuoli haaksirikossa Italian rannikon edustalla vuoden 1516 alussa. Elävää sarvikuonoa ei tämän jälkeen nähty Euroopassa ennen Filip II:n hoviin Intiasta noin vuonna 1579 saapunutta yksilöä.[2][3]

Sarvikuonon anatomian epätarkkuuksista huolimatta Dürerin puupiirroksesta tuli Euroopassa hyvin suosittu, ja sitä kopioitiin lukuisia kertoja seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Sitä pidettiin luotettavana kuvauksena sarvikuonosta 1700-luvun loppupuolelle saakka. Lopulta erityisesti Eurooppaa 1740- ja 1750-luvuilla kiertäneestä sarvikuono Clarasta tehdyt realistisemmat piirrokset ja maalaukset korvasivat sen. Dürerin puupiirroksesta on sanottu, että ”luultavasti millään muulla kuvalla eläimestä ei ole ollut yhtä syvää vaikutusta taiteeseen”.[4]

Sarvikuonon matka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarvikuonon matka Intiasta Italiaan oli seurausta monimutkaisista valtapolitiikan manöövereistä. Cambayn (nykyisen Gujaratin) sulttaani lahjoitti eläimen Goan portugalilaiselle kuvernöörille Afonso de Albuquerquelle lieventääkseen katkeruutta, jota Portugalin territorio-oikeuksien menetys hänelle aiheutti. Kuvernööri lähetti sen edelleen Lissaboniin lieventääkseen kuningas Emanuel I:n raivoa tehtävän epäonnistumisen takia.[5][6]

Tuohon aikaan eri maiden hallitsijat lähettivät ajoittain toisilleen lahjaksi eksoottisia eläimiä pidettäviksi niille tarkoitetuissa ”menagerioissa”. Sarvikuono purjehti Nossa Senhora da Ajuda -laivalla,[7] joka lähti Goasta tammikuussa 1515.[8]

Ensimmäinen tunnettu graafinen vedos sarvikuonosta on suhteellisen alkeellinen puupiirros, joka kuvittaa Giovanni Giacomo Pennin Roomassa heinäkuussa 1515 julkaisemaa runoa.

120 päivää kestäneen matkan jälkeen sarvikuono pääsi maihin Portugalissa, lähellä manueliinisen Belémin tornin rakennuspaikkaa. Tornin konsolien alle lisättiin myöhemmin sarvikuonon pään muotoiset gargoilit.[9] Sarvikuonoa ei oltu nähty Euroopassa Rooman valtakunnan aikojen jälkeen: siitä oli tullut jokseenkin myyttinen tarueläin, joka yhdistettiin ajoittain bestiaareissa yksisarviseen, joten elävän yksilön saapuminen aiheutti sensaation.

Oppineet ja uteliaat tutkivat sarvikuonoa, ja ihmeellistä eläintä kuvailevia kirjeitä lähetettiin ympäri Eurooppaa. Varhaisin eläimestä tunnettu piirros kuvittaa firenzeläisen Giovanni Giacomo Pennin poemettoa, joka julkaistiin Roomassa 13. heinäkuuta 1515, alle kahdeksan viikkoa sarvikuonon Lissaboniin saapumisen jälkeen.[10]. Ainoa tunnettu alkuperäinen kappale runosta on Biblioteca Colombinassa Sevillassa.[5]

Eksoottista eläintä pidettiin kuningas Emanuelin menageriassa Ribeiran palatsissa Lissabonissa erotettuna kuninkaan norsuista ja muista suurpedoista, jotka olivat Estaúsin palatsissa. Pyhän kolminaisuuden päivänä 3. kesäkuuta Emanuel järjesti taistelun sarvikuonon ja hänen kokoelmastaan haetun nuoren norsun välille kokeillakseen Plinius vanhemman kertomusta norsun ja sarvikuonon välisestä vihollisuudesta.[11] Sarvikuono eteni hitaasti ja päättäväisesti vastustajaansa kohti, mutta norsu, joka ei ollut tottunut näytöstä katsomaan tulleeseen äänekkääseen väkijoukkoon, pakeni kentältä paniikissa ennen yhtäkään iskua.[12][13]

Puupiirros Hanno-norsusta, Roomassa noin vuonna 1514 pseudonyymillä ”Philomathes” julkaistusta pamfletista.

Kuningas Emanuel lähetti sarvikuonon paavi Leo X:lle Roomaan turvatakseen hänen hyvänsuopuutensa sovittelijana Portugalin ja Espanjan Kaakkois-Aasiaan suuntautuvassa laajentumispolitiikassa.[5] Edellisenä vuonna paavi oli ilahtunut Emanuelin lahjoittamasta valkoisesta norsusta, joka sekin oli Intiasta, ja jonka paavi oli nimennyt Hannoksi. Yhdessä muiden arvokkaiden lahjojen, hopealautasen ja mausteiden kanssa sarvikuono, jolla oli uusi kukilla koristeltu vihreästä sametista valmistettu kaulus, lähti joulukuussa 1515 matkalle Tagukselta Roomaan.[14] Alus ohitti Marseillen vuoden 1516 alussa. Ranskan kuningas Frans I oli palaamassa Saint-Maximin-la-Sainte-Baumesta Provencesta ja pyysi nähdä sarvikuonon. Portugalilainen alus pysähtyi Marseillen edustalla lyhyeksi aikaa saarelle.[15]

Rafaelin ”Eläinten luominen”, 1518–1519, fresko Palazzi Pontificin toisessa kerroksessa Vatikaanissa. Sarvikuono on kuvattu puun oikealla puolella – vasemmalla on norsu, mahdollisesti Hanno.

Laivan jatkettua matkaa se kohtasi äkkinäisen myrskyn ja haaksirikkoutui kulkiessaan Portoveneren kapeikkojen läpi, La Speziasta pohjoiseen Ligurian rannikolla. Sarvikuono, joka oli kiinnitetty kahlein laivan kanteen, ei kyennyt uimaan turvaan ja hukkui. Sen ruumis löydettiin Villefranchen läheltä ja sen nahka palautettiin Lissaboniin, jossa se täytettiin. Joidenkin raporttien mukaan täytetty nahka lähetettiin Roomaan, jonne se saapui helmikuussa 1516 ja laitettiin näytteille oljilla täytettynä (ital. impagliato), vaikka tämäntyyppinen saavutus olisi ollut haasteellinen 1500-luvun täyttämismenetelmillä. Joka tapauksessa täytetty sarvikuono ei aiheuttanut Roomassa samanlaista kohua kuin elävä Lissabonissa, vaikka Giovanni da Udine ja Rafael kuvasivatkin sen maalauksissaan.[16][17]

Jos täytetty sarvikuono saapui Roomaan, sen kohtalo on jäänyt hämärän peittoon: Medicit saattoivat viedä sen Firenzeen, tai sitten se tuhoutui Rooman ryöstössä vuonna 1527. Sen tarina toimi pohjana Lawrence Norfolkin kirjoittamalle romaanille The Pope's Rhinoceros (1996).[18]

Dürerin puupiirros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albrecht Dürerin mustekynäpiirros sarvikuonosta vuodelta 1515, nykyään British Museumissa. Käsinkirjoitettu kuvateksti ajoittaa sarvikuonon saapumisen Lissaboniin vuodelle ”1513” (sic).[19]

Määriläinen kauppias Valentim Fernandes näki sarvikuonon Lissabonissa pian sen saapumisen jälkeen ja kirjoitti sitä kuvailevan kirjeen ystävälleen Nürnbergiin kesäkuussa 1515. Alkuperäinen saksankielinen kirje on kadonnut, mutta italiankielinen kopio on olemassa Biblioteca Nazionale Centralessa Firenzessä.[20] Toinen kirje, jonka kirjoittajaa ei tunneta, lähetettiin Lissabonista Nürnbergiin samoihin aikoihin. Tämän kirjeen mukana oli tuntemattoman taiteilijan piirtämä luonnos sarvikuonosta. Dürer näki toisen kirjeen ja luonnoksen Nürnbergissä. Näkemättä koskaan itse sarvikuonoa Dürer teki kaksi mustekynäpiirustusta[21] ja toisesta piirustuksesta puupiirroksen, niin että siitä tuli alkuperäisen piirustuksen peilikuva.[17][22]

Saksankielinen, suureksi osaksi Pliniuksen kertomukseen perustuva[11] kirjoitus puupiirroksessa kuuluu:

»Ensimmäisenä toukokuuta vuonna 1513 [sic] Portugalin vaikutusvaltainen kuningas Lissabonin Emanuel toi Intiasta tällaisen elävän eläimen, nimeltään sarvikuono. Tässä se on kuvattu yksityiskohtineen. Se on pilkukkaan kilpikonnan värinen ja lähes kokonaan paksujen suomujen peittämä. Se on elefantin kokoinen, mutta sen jalat ovat lyhyemmät ja se on erittäin puolustuskykyinen. Sillä on nenässään vahva, terävä sarvi, jota se teroittaa kiviin. Se on elefantin verivihollinen. Elefantti pelkää sitä, sillä eläinten kohdatessa sarvikuono hyökkää sitä kohti pää etujalkojensa välissä ja repii elefantin vatsan auki, mitä vastaan se on puolustuskyvytön. Sarvikuono on niin hyvin aseistautunut, että elefantti ei voi vahingoittaa sitä. Sarvikuonon sanotaan olevan nopea, äkkipikainen ja ovela.[23]»

Intiansarvikuonon nahan poimut sopivat hyvin yhteen Dürerin kuvaamien haarniskamaisten laattojen kanssa.

Dürerin puupiirros ei ole anatomisesti täysin tarkka esitys sarvikuonosta. Hänen kuvassaan eläimen ruumista peittävät kovat laatat, jotka muodostavat haarniskamaisen rakenteen, sillä on kaulus, kiinteältä vaikuttava rintapanssari ja ”niittejä” saumakohdissa. Hän on myös piirtänyt sarvikuonon niskaan pienen kierresarven, eläimen jalat ovat suomujen peittämät ja sen takapuoli sahalaitainen. Todellisella sarvikuonolla ei ole mitään näistä ominaisuuksista.[24][25] On mahdollista, että sarvikuonolle tehtiin haarniska sen norsua vastaan käytyä taistelua varten Portugalissa, ja Dürerin kuvaamat piirteet olisivat osa haarniskaa.[26] Vaihtoehtoisesti Dürerin ”haarniska” voi esittää intiansarvikuonon paksuja ihopoimuja, tai kuten muutkin epätarkkuudet, se voi olla Dürerin väärinymmärrys tai taiteellinen lisä.[27] Dürer on myös piirtänyt sarvikuonon nahan suomumaiseksi, ”haarniska” mukaan luettuna. Tämä saattaa olla Dürerin yritys kuvata intiansarvikuonoa, jonka hartioita ja jalkojen yläosia peittävät syylämäiset kuhmut, sen rosoista ja lähes karvatonta nahkaa. Toisaalta pinnan rakenne voi johtua myös sarvikuonon Intiasta Portugaliin vieneen laivamatkan nelikuukautisen, ahtaan vankeuden aiheuttamasta ihotulehduksesta.[28]

Hans Burgkmairin mustekynäpiirros sarvikuonosta vuodelta 1515, nykyään Graphische Sammlung Albertinassa Wienissä.

Lähes kaikki renessanssitaiteen kuvat sarvikuonosta polveutuvat Dürerin tekemistä kuvista.[29] Sarvikuono oli kuitenkin kuvattu jo Rooman keisarikunnan kolikoissa ja luultavasti Dürer sai osittain mallinsa niistä. Näin sarvikuonon kuva oli renessanssin tapaan palanen esiin kaivettua antiikkia.[30]

Augsburgissa Hans Burgkmair teki samoihin aikoihin Dürerin kanssa toisen puupiirroksen sarvikuonosta. Burgkmair oli kirjeenvaihdossa lissabonilaisten ja nürnbergiläisten kauppiaiden kanssa, mutta on jäänyt epäselväksi näkikö hän luonnoksen tai kirjeen sarvikuonosta kuten Dürer tai oliko hän itse paikalla Portugalissa katsomassa sarvikuonoa.[31] Hänen kuvansa vastaa paremmin todellisuutta jättäen pois Dürerin mielikuvituksellisimmat lisäykset, ja lisäksi siinä on sarvikuonon hillitsemiseen käytetyt kahleet ja ketju.[31] Tästä huolimatta Dürerin puupiirros on voimakkaammin toteutettu ja se ylitti suosiossa Burgkmairin teoksen. Vain yksi kopio Burgkmairin kuvasta on jäänyt jäljelle,[32] kun taas Dürerin yhtä alkuperäistä piirrosta kopioitiin lukuisia kertoja. Dürer tuotti ensimmäisen vedoksen puupiirroksestaan vuonna 1515 – sen erottaa muista vain viisi riviä pitkä teksti kuvan yläreunassa[33] – ja monia muita painoksia otettiin Dürerin kuoleman jälkeen vuonna 1528, kaksi painosta 1540-luvulla ja kaksi lisää 1500-luvun lopulla.[34] Myöhemmissä painoksissa on kuusi riviä tekstiä.[33] Alkuperäisen puunkappaleen käyttämistä jatkettiin edelleen, vaikka myöhäisemmissä painoksissa onkin tupajumien tekemiä reikiä ja halkeama sarvikuonon jalkojen poikki.[35]

Alessandro de' Medicin tunnus, Paolo Giovion kirjasta Dialogo dell'impresse militari et amorosi vuodelta 1557.

Virheistään huolimatta piirros pysyi erittäin suosittuna,[25] ja sitä pidettiin tarkkana kuvana sarvikuonosta aina 1700-luvun lopulle saakka. Dürer saattoi tahallaan valita materiaalikseen puupiirroksen antaman hienostuneemman ja yksityiskohtaisemman vaikutelman kuparipiirroksen sijaan varmistaakseen, että teos sopisi suurimääräiseen painatukseen.[35] Siihen perustuvia kuvia sisällytettiin luonnontieteellisiin teksteihin, kuten Sebastian Münsterin teokseen Cosmographia (1544), Conrad Gesnerin teokseen Historiae Animalium (1551), Edward Topsellin kirjaan Histoire of Foure-footed Beastes (1607) ja useisiin muihin.

Alessandro de' Medici valitsi symbolikseen kesäkuussa 1536 selkeästi Dürerin puupiirrokseen perustuvan sarvikuonon, jonka yhteyteen oli liitetty motto Non buelvo sin vencer (vanhaa espanjaa, ”En tule palaamaan ilman voittoa”).[36] Dürerin kuvaan perustuva sarvikuonoveistos asetettiin Jean Goujonin suunnitteleman, 21 metriä korkean obeliskin juureen Pariisissa, kirkon edessä Rue Saint-Denis'llä vuonna 1549. Obeliski pystytettiin toivottamaan tervetulleeksi Ranskan uusi kuningas Henrik II.[37] Samantyyppinen sarvikuono koristaa paneelia reliefinä yhdessä Pisan tuomiokirkon länsipuolen pronssiovista. Sarvikuono kuvattiin myös monissa muissa maalauksissa ja veistoksissa, ja siitä tuli suosittu malli posliiniveistoksille. Epätarkan kuvan suosio säilyi muuttumattomana huolimatta siitä, että elävä intiansarvikuono vietti kahdeksan vuotta Madridissa 1579–1587 (vaikka Philippe Gallen Madridin sarvikuonosta Antwerpenissä vuonna 1586 luomasta piirroksesta ja siihen perustuvista töistä onkin säilynyt muutamia kappaleita). Elävää sarvikuonoa esiteltiin myös sata vuotta myöhemmin Lontoossa 1684–1686 ja toista yksilöä vielä vuoden 1739 jälkeen.[38]

Moderni posliinisarvikuono Meissenin posliinimuseossa. Se perustuu selkeästi Dürerin kuvaan, ja sillä on suurikokoinen sarvi niskassa.

Dürerin Sarvikuonon ja siihen perustuvien töiden vallitseva asema hiipui 1700-luvun puolivälistä alkaen vuosisadan loppupuolelle, kun Eurooppaan tuotiin enemmän eläviä sarvikuonoja, joita näytettiin uteliaalle yleisölle ja joista tehtiin tarkempia piirroksia. Jean-Baptiste Oudry maalasi luonnollisen kokoisen muotokuvan sarvikuono Clarasta vuonna 1749, ja George Stubbs suuren muotokuvan sarvikuonosta Lontoossa vuoden 1790 tienoilla. Molemmat teokset olivat Dürerin puupiirrosta tarkempia, joten realistisempi käsitys sarvikuonosta alkoi korvata Dürerin kuvaa yleisön mielissä. Erityisesti Oudryn maalaus toimi inspiraationa laajasti kopioidulle kuvalle Georges-Louis Leclercin ensyklopedisessa teoksessa Histoire naturelle.[39] James Brucen matkakertomus Travels to discover the source of the Nile (1790) vähätteli Dürerin teosta sanoin ”täydellisen huonosti toteutettu kaikin osin” ja ”tuosta eläimestä siitä lähtien tehtyjen kaikkien hirviömäisten maalausten alkulähde”.[40] Tästä huolimatta Brucen omassa kuvassa afrikkalaisesta leveähuulisarvikuonosta, joka on ulkonäöltään hyvin erilainen intiansarvikuonoon verrattuna, on selviä yhtäläisyyksiä Dürerin teoksen virheiden kanssa.[41]

Salvador Dali, Rinoceronte vestido con puntillas, 1956.

Semiootikko Umberto Econ mukaan Dürerin ”suomut ja päällekkäiset laatat” olivat välttämätön väline eläimen kuvaamisessa, myös niille jotka tiesivät asian paremmin, sillä ”he tiesivät vain näiden konventionaalisten graafisten elementtien merkitsevän ’sarvikuonoa’ ikonista kuvaa tulkitsevalle henkilölle”.[42] Hän huomauttaa myös, että sarvikuonon nahka on epätasaisempi kuin miltä se näyttää, ja laatat ja suomut tuovat tämän tiedon esille tiettyyn määrään saakka.[43]

1930-luvun loppupuolelle saakka Dürerin puupiirrosta käytettiin saksalaisten koulukirjojen kuvituksena sarvikuonosta;[4] saksan kielessä intiansarvikuonoa nimitetään vieläkin Panzernashorniksi (panssarisarvikuono). Dürerin kuva on pysynyt voimakkaana taiteellisena vaikuttimena, joka inspiroi Salvador Dalía veistoksessaan Rinoceronte vestido con puntillas (1956). Teos on ollut esillä Marbellassa Puerto Banúsissa vuodesta 2004.

British Museumin ja BBC:n radio-ohjelmasarjassa ja Neil MacGregorin kirjoittamassa kirjassa A History of the World in 100 Objects (2011) Dürerin vedos valittiin yhdeksi sadasta maailman historiasta kertovista esineistä.[44]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bedini, Silvano A.: The Pope's Elephant. Carcanet Press, 1997. ISBN 1-85754-277-0. (erityisesti kappale 5, "The Ill-Fated Rhinoceros")
  • Clarke, T. H.: The Rhinoceros from Dürer to Stubbs: 1515–1799. Sotheby's Publications, 1986. ISBN 0-85667-322-6. (erityisesti kappale 1, "The first Lisbon or 'Dürer Rhinoceros' of 1515")
  • David Quammen (2000), The Boilerplate Rhino: Nature in the Eye of the Beholder, Scribner, ISBN 0-684-83728-5 (erityisesti sivut 201–209, The Boilerplate Rhino)

Viitteet ja huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jotkut lähteet puhuvat vuodesta 1513: niihin on kopioitu typografinen virhe, jonka Dürer teki yhteen alkuperäispiirustukseensa ja joka toistui puupiirroksissa (Bedini, s. 121).
  2. Clarke, kappale 2.
  3. Katu Madridissa nimettiin ”Abadaksi” (sarvikuono portugaliksi) tämän eläimen mukaan. Silläkin oli mielenkiintoinen elämä: [1] [2] (espanjaksi)
  4. a b Clarke, s. 20: ”probably no animal picture has exerted such a profound influence on the arts”.
  5. a b c Studiolum: 1. The rhinoceros of the pope Poemas del Rio Wang. 31.10.2008. Viitattu 8.12.2011. (englanniksi)(unkariksi)
  6. Bedini, s. 112.
  7. Clarke, s. 16.
  8. Bedini, s. 113.
  9. Clarke, s. 19, valokuva gargoilista.
  10. Giovanni Giacomo Penni, Forma e natura e costumi de lo rinocerote (...). Katso Ugo Serani, Etiopicas 2 (2006) ISSN 1698-689X [3]
  11. a b latinankielinen alkuperäisteksti Plinius vanhemman Naturalis Historian kirjan VIII kappaleesta 29.
  12. Bedini, s. 118.
  13. Albrecht Dürer, The Rhinoceros, a drawing and woodcut, from the British Museum.
  14. Bedini, s. 127.
  15. Frioulin saaristo koostuu neljästä pääsaaresta. Bedini, s. 128, pitää ehdokkaina joko Pomègues'n tai Ratonneaun saaria; muut mahdollisuudet ovat Ifin pieni saari, jolla on nykyään Château d'If, tai Tiboulain.
  16. Bedini, s. 132.
  17. a b Gessner's Hyena and the Telephone Game, Manda Clair Jost, 2002
  18. Biography of Lawrence Norfolk from the British Arts Council; Lawrence Norfolk, 1996, The Pope's Rhinoceros: A Novel, Harmony, ISBN 0-517-59532-X.
  19. Clarke, caption to colour plate I, s. 181.
  20. Bedini, s. 120 ja fn.10.
  21. Toisen näistä hankki myöhemmin Sir Hans Sloane, ja sitä säilytetään nykyään British Museumissa.
  22. Puupiirroksen kaiversi todennäköisesti Formschneyder-nimellä tunnettu käsityöläinen Dürerin valvonnassa (Quammen, s. 204).
  23. Suurpiirteinen käännös saksasta ja englannista. Saksankielinen alkuperäisteksti: Nach Christiegeburt/1513.Adi.i.May. Hat man dem großmechtigisten Kœnig Emanuel von Portugal/gen Lysabona aus India pracht [gebracht]/ain solch lebendig Thier. das nennen sie Rhinocerus/Das ist hie mit aller seiner gestalt Abconterfect [abgebildet]. Es hat ein Farb wie ein gespreckelte Schildkrot/und ist von dicken Schalen uberleget sehr fest/und ist in der grœß als der Heilffandt [Elefant]/Aber niderichter [niedriger] von baynen [Beinen] und sehr wehrhafftig. Es hat ein scharffstarck Horn vorn auff der Nassen/das begundt es zu wetzen wo es bey staynen ist/das da ein Sieg Thir ist/des Heilffandten [Elefanten] Todtfeyndt. Der Heilffande fürchts fast [sehr] ubel/den wo es Ihn ankompt/so laufft Ihm das Thir mit dem kopff zwischen die fordern bayn/und reist dem Heilffanten unten am bauch auff/ und er würget [erwürgt?] ihn/des mag er sich nicht erwehren.dann das Thier ist also gewapnet/das ihm der Jeilffande nichts Thun kan/Sie sagen auch/das der Rhinocerus/Schnell/fraytig [wild]/und auch Lustig/sey.
  24. Group of History and Theory of Science - Dürer's Rhinoceros, Campinasin valtionyliopisto, Brasilia.
  25. a b Dürer's Rhinoceros, Kallisti Digital Publishing.
  26. Ehdottaa Glynis Ridley (2004), Clara's Grand Tour: Travels with a Rhinoceros in Eighteenth-century Europe, Atlantic Monthly Press, ISBN 1-84354-010-X, tutkielma sarvikuono Clarasta; Bedini ei kuitenkaan mainitse tätä.
  27. Dürer asui Nürnbergissä lähellä haarniskaseppien korttelia (Schmeidegasse) ja suunnitteli haarniskaa samaan aikaan; tämä piirre voi siis olla luova idea (Clarke, s. 20).
  28. Kommentti Conrad Gesnerin kirjan Nisäkkäät foliosta 131, Humanities Media Interaction Project, Keiō-yliopisto, Japani.
  29. Studiolum: 3. The First Litter Poemas del Rio Wang. 11.8.2008. Viitattu 8.12.2011. (englanniksi)(unkariksi)
  30. Studiolum: 2. Rhinoceros on reverse Poemas del Rio Wang. 11.2.2008. Viitattu 8.12.2011. (englanniksi)(unkariksi)
  31. a b Bedini, s. 121.
  32. Kopiota pidetään Graphische Sammlung Albertinassa Wienissä.
  33. a b História do famoso rhinocerus de Albrecht Dürer, Projecto Lambe-Lambe (portugaliksi).
  34. Clarke, s. 23.
  35. a b Quammen, p.206.
  36. Bedini, s. 192.
  37. Bedini, s. 193.
  38. Clarke, chapter 2 and 3.
  39. Clarke, s. 64.
  40. Englanniksi ”Wonderfully ill-executed in all its parts” ja ”the origin of all the monstrous forms under which that animal has been painted, ever since”.
  41. Alperson, Philip A: The Philosophy of the Visual Arts, s. s. 80. Oxford University Press US, 1992. ISBN 0-19-505975-1.
  42. Englanniksi ”they knew that only these conventionalized graphic signs could denote «rhinoceros» to the person interpreting the iconic sign.”
  43. Eco, Umberto: Theory of Semiotics, s. p. 205. Indiana University Press, 1978. ISBN 0253202175.
  44. Neil MacGregor: A History of the World in 100 Objects. The British Museum ja BBC Radio 4, 2011. ISBN: 9781846144134. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.12.2011). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]