Jean-Paul Sartre

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Sartre)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jean-Paul Sartre
Sartre vuonna 1967.
Sartre vuonna 1967.
Henkilötiedot
Syntynyt21. kesäkuuta 1905
Pariisi, Ranska
Kuollut15. huhtikuuta 1980 (74 vuotta)
Pariisi, Ranska
Kansalaisuus Ranska
Ammatti filosofi, kirjailija, yhteiskuntakriitikko
Kirjailija
SalanimiJacques Guillemin [1]
Tuotannon kieliranska
Tyylilajit eksistentialismi
Esikoisteos Inho (1938)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Palkinnot

Nobel-palkinto Nobelin kirjallisuuspalkinto 1964 (kieltäytyi)

Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Jean-Paul Charles Aymard Sartre (21. kesäkuuta 1905 Pariisi, Ranska – 15. huhtikuuta 1980 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen filosofi, kirjailija ja yhteiskuntakriitikko. Hän oli eksistentialismin tunnetuimpia edustajia. Sartre lainasi paljon ajatuksia muun muassa Stirneriltä, Kierkegaardilta, Heideggerilta ja Husserlilta.[2]

Sartren esikoisromaani ja myös tunnetuin teos on pohdintaa olemassaolon tarkoituksettomuudesta sisältävä romaani Inho (ransk. La nausée, 1938, suom. 1947). Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu romaanien ja novellikokoelmien lisäksi filosofisia teoksia, esseitä, lehtiartikkeleita ja näytelmiä. Sartrelle myönnettiin vuonna 1964 Nobelin kirjallisuuspalkinto, josta hän kuitenkin kieltäytyi,[3] koska se olisi sitonut hänet järjestelmään, jota hän arvosteli yksilökeskeisessä eksistentialismissaanlähde?.

Sartren elämänkumppani oli Simone de Beauvoir (1908–1986), jonka hän tapasi 1929 pariisilaisessa École Normale Superieure -oppilaitoksessa. Heidän suhteensa oli vapaamuotoinen ja enemmänkin kumppanuudellinen kuin perinteisen ”porvarillinen” parisuhde.lähde?

Sartre adoptoi vuonna 1965 sihteerinsä Arlette Elkaimin, joka oli myös Sartren johtaman lehden Temps Modernes elokuva-arvostelija. Hän halusi näin varmistaa, että hänen kirjallinen jäämistönsä ja tekijänoikeudet eivät joudu vääriin käsiin.[4]

Sartren ajattelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajattelussaan Sartre korostaa äärimmäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan ihmisen ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä. Ihminen valitsee itsensä jonkinlaisena jokaisena hetkenä uudestaan ja luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti, mutta on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan. On itsepetosta ajatella, ettei itseään tai omaa suhtautumistaan mihin tahansa voi muuttaa. Maailma on mieletön paikka. Millään ei ole oikeutusta olla olemassa.[2]

Kaikki asiat ovat olemassa, vain niiden ilmeneminen ihmisille on yksilökohtaista. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Siitä ei ole mielekästä puhua todellisuudesta irrotettuna, koska tietoisuus on nimenomaan niiden välistä suhdetta. Tietoisuus on aina tietoisuutta jostain itsensä ulkopuolisesta. Tietoisuus ei itsessään ole mitään, vaan se kohdistuu suoraan kohteeseen todellisuudessa, ei sellaisena, millaisena yksilö sen näkee, vaan sellaisena millainen se on. Tulkinnat kohteesta tosin ovat yksilökohtaisia.lähde?

Vuosina 1947 ja 1948 niin Vatikaani kuin Neuvostoliittokin tuomitsivat Sartren ajattelun yksilökeskeiseen olemassaoloon keskittyvänä ja yleispätevän totuuden kieltävänä. Sartren näkemys oli vastakkainen katolisen kirkon uustomismille ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen materialistiselle historiankäsitykselle.[5]

Sartre ja kommunismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simone de Beauvoir, Jean-Paul Sartre ja Che Guevara Kuubassa vuonna 1960.

Sartre kapinoi jo nuorena vanhoillisuutta vastaan ja tämä ajoi hänet lähelle vasemmistoa. Toisen maailmansodan aikana hän toimi sosialistisessa vastarintaliikkeessä ja ystävystyi Albert Camus'n kanssa, kunnes tämä vieraantui kommunismista. Lopulta Sartre riitaantui Camus'n kanssa vuonna 1951.[6] Sartre ei kuitenkaan koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen, ja Unkarin miehityksen myötä hänen luottamuksensa neuvostokommunismiin romahti lopullisesti.[2] Hän kirjoitti pitkän esseen Le Fantôme de Staline jossa arvosteli ankarasti paitsi Neuvostoliittoa, myös sitä ymmärtävää Ranskan kommunistista puoluetta. Itse sosialismista Sartre ei kuitenkaan luopunut, vaan pyrki luomaan oman riippumattoman "sartrelaisen sosialisminsa", jota hän yritti sovittaa eksistentialismin kanssa yhteen teoksessaan Critique de la raison dialectique (1960).[7]

Sartre oli keskeisimpiä kommunisteista, jotka muunsivat Martin Heideggerin amerikanvastaisen ajattelun nykymuotoiseksi antiamerikkalaisuudeksi. Siitä tuli kommunistipuolueiden ja vasemmistoälymystön tärkeä ase Yhdysvaltoja vastaan.[8]

Sartre ja rakkaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Rakkauden tekoluonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sartre ja Simone de Beauvoir Balzacin muistomerkillä.
Sartren ja Simone de Beauvoirin yhteishauta.

Jos intentionaalisuuden käsitettä sovelletaan rakkauteen, joudutaan hylkäämään ajatus rakkaudesta tunnetilana, sillä se on vain suhde tietoisuuden ja tietoisuuden ulkopuolisen todellisuuden välillä. Tällainen rakkaus säätelee suhdetta todellisuuteen, eli on siis kuin tekemistä. Asennoituminen, tunteminen ja tekeminen säätelevät kaikki suhdetta maailmaan, joten ne ovat rakenteeltaan samanlaisia. Tätä sanotaan rakkauden tekoluonteeksi.

Tunnekuohussa, esimerkiksi voimakkaassa suuttumuksessa, voi tehdä jotain kouriintuntuvaa, tai pitää suuttumuksen sisällä ja olla ulospäin tyynenä, kun tunteet riehuvat sisällä. Ne tunteet säätelevät kuitenkin suhdetta ulkoiseen todellisuuteen samalla tavalla kuin teot. Sartre kieltää ulkoisen toiminnan ja sisäisten tilojen eron, sillä kaikki tietoisuus on aina tietoisuutta jostain. Ajatustunteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan tapoja saavuttaa joku tietty päämäärä. Ne muodostavat järjestelmän, joka peittää, korvaa ja hylkää käyttäytymisen, joka on epäedullista päämäärän kannalta.

Valinnanvapaus rakkaudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkaus on siis tekemistä ja tunteet käyttäytymistä. Tästä seuraa, että rakkaus on yksilön vapaa valinta. Rakkaus ei ole intohimoa, joka vaikuttaisi ihmisen valintoihin ja veisi pois hänen vapauttaan, vaan päinvastoin yksilön vapaasti tekemät valinnat vaikuttavat rakkauteen. Sartren ajattelussa keskeistä on, että kaikki arvot ovat ihmisen itsensä asettamia. Rakkauden tunne ei merkitse mitään, ellei sille anneta jotain arvoa. Sillä pitää olla jokin päämäärä tai merkitys tai muuten se on yhdentekevä.

Koetulla rakkaudella ja päätetyllä rakkaudella ei ole mitään eroa. Se että ihminen tahtoo rakastaa ja että ihminen rakastaa ovat sama asia, sillä rakkaus on sitä, että valitsee itsensä rakastavana. Tämä ei tarkoita, että jos päätän haluavani nyt rakastaa, niin se on sama kuin ”itsestään tullut puhdas” rakkaus. Päätös rakastaa on tehty vain eri tasolla, arvopainotteissa. Jos arvomaailmani tukee sitä, niin silloin tietyssä tilanteessa valitsen tiedostamatta rakkauden intentionaaliseksi suhteeksi tietoisuuteni ja todellisuuden välillä, eli toimin rakastuneesti.

Vapaan rakkauden ongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sartren rakkauskäsityksen mukaan rakkaus kohdistuu aina toiseen ihmiseen yksilönä. Jos katson toista ihmistä, hän on minulle kohde, mutta rakkauden kohde on tietoisuus, vapaa ja kokeva yksilö.

Kahden vapaan yksilön välisessä suhteessa tulee väistämättä ongelmia. Rakkauden kohde on vapaa yksilö, joka on kaikessa vapaudessaan päättänyt rakastavansa. Tämä tuntuu liian sattumanvaraiselta ja siitä seuraa halu supistaa toisen vapautta, niin että rakkaus olisi välttämätöntä, eikä vapaa valinta. Eihän ole mitään takeita, että rakastettu rakastaisi myös tulevaisuudessa. Sehän on vain valinta, jota voi muuttaa. Rakkauden yleisesti ajatellaan vaativan kummaltakin osapuolelta uhrauksia: molemmat supistavat omaa vapauttaan vähän, niin että rakkaus onnistuisi. Sanaton sopimus: lupaan rakastaa sinua, jos sinä rakastat minua. Sartren mukaan tämä on kuitenkin vain itsepetosta, koska vapaudesta ei voi luopua koskaan. Samaa itsepetosta on kaikki ”ennustettava vapaus”. Jos rakastan toista muka vapaana yksilönä ajatellen, ettei hän kuitenkaan käytä vapauttaan kaikessa laajuudessaan, samalla esineellistän hänet yksilöstä kohteeksi.

Sartre sanoo, että kaksi yksilöä eivät voi koskaan kohdata toisiaan yksilöinä. Rakkaudessa on aina mukana esineellistämistä riippumatta siitä, miten sitä yrittäisi välttää. Tyytyväisyys suhteessa riippuu siitä kuinka lähelle tätä mahdotonta päämäärää päästään. Eli mitä samankaltaisempia henkilön ja tämän rakastetun kuvat toisistaan ovat, sitä lähempänä yksilö-yksilö-asetelmaa ollaan ja sitä tyytyväisempiä osapuolet ovat.

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lassila, Olli-Pekka: Vapaa ihminen: Etiikan filosofinen perustelu Jean-Paul Sartren ajattelussa. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1987. ISBN 951-9111-63-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Libraries Australia AuthoritiesView and modify data on Wikidata . Tieto on haettu Wikidatasta.
  2. ↑ a b c Flynn, Thomas: Jean-Paul Sartre The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  3. ↑ The Nobel Prize in Literature 1964 Nobelprize.org. Viitattu 21.10.2018. (englanniksi)
  4. ↑ Veikko Pajunen: HS 50 vuotta sitten: Sartre adoptoi lehtensä elokuva-arvostelijan. Helsingin Sanomat, 18.3.2015, s. B15. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.3.2015.
  5. ↑ Lassila 1987, s. 130–131.
  6. ↑ Jacoby, Russell: Camus and Sartre: The Story of a Friendship and the Quarrel That Ended It (arvostelu Ronald Aronsonin kirjasta) Jean Paul Sartre. A French philosopher of the 20th century. 18.3.2004. Arkistoitu 17.2.2012. Viitattu 8.7.2012. (englanniksi)
  7. ↑ Wolin, Richard: Conitinental philosophy, Sartre Encyclopedia Britannica. Viitattu 8.7.2012. (englanniksi)
  8. ↑ Ceaser, James W.: A genealogy of anti-Americanism The Public Interest.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aronson, Ronald: Jean-Paul Sartre. London, New Left Books, 1980
  • Churchill, Steven – Reynolds, Jack (toim.): Jean-Paul Sartre: Key Concepts. Durham: Acumen, 2013. ISBN 978-1-84465-634-9.
  • Cohen-Solal, Annie: Sartre 1905–1980. (Sartre, un penseur pour le XXIe siècle, 1985). Suomentanut Jukka Mannerkorpi. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-17863-2.
  • Kuosma, Tapio: ”Sartren Roquentin ja Camus’n Meursault elämän tarkoitusta jäljittämässä”, Elämän tarkoitusta etsimässä. Helsinki: Livres ’Belles-Lettres’, 2011. ISBN 978-952-99683-7-4.
  • Lehtinen, Torsti: Eksistentialismi: Vapauden filosofia. Helsinki: Kirjapaja, 2002. ISBN 951-625-723-2.
  • Saarinen, Esa: Sartre: Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Tampere: Fanzine, 1983. ISBN 951-9287-02-7.
  • Subra, Leena: Jean-Paul Sartre. Teoksessa Politiikan moderneja klassikkoja, toim. Jukka Kanerva. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-474-X
  • Thody, Philip & Read, Howard: Sartre vasta-alkaville ja edistyneille. (Introducing Sartre, 1998). Suomentanut Sari Vähänen. Helsinki: Jalava, 2001. ISBN 951-887-209-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jean-Paul_Sartre&oldid=21954932”