San Franciscon kaapeliraitiotie

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
San Franciscon kaapeliraitiotie
California Streetcar San Francisco 8286695700 o.jpg
Tyyppi kaapeliraitiotie / katuraitiotie
Sijainti San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat
Avattu 1873, nykyisin käytössä olevista linjoista vanhin 1878
Pituus n. 7 km
Pysäkit 51
Linjoja 3
Huippunopeus 15 km/h
Raideleveys 1 067 mm
Omistaja San Francisco Municipal Transportation Agency
Operaattori(t) San Francisco Municipal Transportation Agency
Matkoja päivässä 19 000[1]

Hidas vauhti ja avoin oveton matkustamo mahdollistavat porrasaskelmalla matkustamisen.
Tarrainta ohjataan pitkällä vivulla, ja kuljettajalta vaaditaan hyvää kuntoa.
Powell Street -linjojen raitiovaunut käännetään ympäri miesvoimin kääntöpöydällä.
Vaunun tarrain.
Raitiovaunun kuljettajaa kutsutaan nimellä grip man.
Konehuone, josta käsin kaikkia kaapeleita pyöritetään, sijaitsee Cable Car Museumin yhteydessä.

San Franciscon kaapeliraitiotie on kaapeliraitiotie, joka muodostuu kolmesta San Franciscon kantakaupungissa kulkevasta linjasta. Radan yhteispituus on noin seitsemän kilometriä. Kaapeliraitiovaunut ovat merkittävä San Franciscon symboli Golden Gate Bridgen ohella, mutta lyhyen järjestelmän merkitys San Franciscon joukkoliikenteen kannalta on nykyään vähäinen ja sen käyttäjistä suurin osa on turisteja. San Franciscon kaapeliraitiotie on tunnetuin maailman kaapeliraitioteistä.[2] Raitiovaunut ovat moottorittomia ja niiden toiminta perustuu kadun alla kulkevaan kaapeliin tarraamiseen. Raitiotie on tunnettu myös siitä, että kaikki sen vaunut ovat vanhoja tai näyttävät vanhoilta. Englanniksi raitiovaunuja kutsutaan nimellä cable car, ”kaapelivaunu”.

Raitiovaunujen toiminta perustuu kiskojen välisessä kourussa kadun alla kulkevaan kaapeliin, johon vaunu tarraa kiinni. Kaapeli kulkee jatkuvasti 15 kilometrin tuntivauhtia, mikä on samalla vaunujen huippunopeus. Kyseessä on siis hyvin hidas järjestelmä. Kaapeleita on neljä, yksi jokaiselle linjalle ja yksi kahden linjan yhteiselle osuudelle.

Kaikilla kaapeleilla on yhteinen konehuone. Itse vaunuissa ei ole ollenkaan moottoria, vaan kuljettaja irrottaa vaunun kaapelista hidastaakseen ja laittaa vaunun tarrautumaan takaisin kaapeliin kiihdyttääkseen takaisin viidentoista kilometrin tuntinopeuteen. Koska kuljettaja huolehtii tarraamisesta, häntä kutsutaan nimellä gripman. Kuljettajan työ on fyysisesti raskasta ja haastavaa myös siksi, että hänen on nostettava tarrain ylös tietyissä kohdissa, joissa kaapeli kulkee eri kohdassa kuin kouru, ja kohdissa, joissa kaksi kaapelia risteävät.

Järjestelmän muodostaville kolmelle linjalle on annettu linjanumerot 59–61, mutta niitä kutsutaan käytännössä aina nimillä, jotka perustuvat siihen, mitä katuja pitkin linjat kulkevat. California Street -linja käyttää kaksisuuntavaunuja, mutta erikoisuutena Powell–Hyde- ja Powell–Mason-linjat käännetään päätepysäkillä ympäri kääntöpöydillä, joita ei ole koskaan sähköistetty vaan kääntöpöytiä liikutetaan lihasvoimin.

Vaunuista yhdeksän on rakennettu 1990-luvulla, mutta nämä vaunut on rakennettu vanhan näköisiksi. Powell Street -linjojen vaunuissa on 29 istumapaikkaa ja California Street -linjan vaunuissa 68. Vaunuissa on sisätilojen lisäksi avoin osasto ilman seiniä. Taka- ja etusilloilla ei perinteiseen tapaan ole ovia.

Järjestelmän omistaa ja sitä operoi kunnallinen yhtiö, joka hoitaa San Franciscon muunkin joukkoliikenteen. Lipputulot kattavat kustannuksista 45 prosenttia, ja järjestelmä vaatii lipputulojen lisäksi julkista tukea noin 30 miljoonaa dollaria vuodessa.[1] San Franciscossa on myös järjestelmää esittelevä museo, Cable Car Museum. Konehuone, josta kaapeleita pyöritetään, on museolla.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taloudellisimmat bussit, jotka kaapeliraitiovaunujen tavoin kykenivät kiipeämään jyrkät mäet, uhkasivat jatkuvasti raitiotien asemaa. Kuva vuodelta 1959.

1900-luvun alussa järjestelmään kuului 23 linjaa. Vuoden 1906 maanjäristyksessä lähes koko järjestelmä vaunuineen päivineen tuhoutui. Maanjäristyksen jälkeen suurin osa linjoista korvattiin tavanomaisin raitiovaunuin. Vuonna 1912 jäljellä oli kahdeksan kaapeliraitiolinjaa, joiden reiteillä oli niin jyrkkiä mäkiä, etteivät tavanomaiset vaunut selviytyneet niistä.

1920- ja 1930-luvuilla lakkautettiin vielä kolme linjaa, koska bussit kykenivät selviytymään jyrkemmistä mäistä kuin raitiovaunut. Jäljellä oli kaksi kunnallista linjaa ja kolme yksityistä linjaa. Vuonna 1947 pormestari ehdotti kunnallisten linjojen lakkauttamista, mutta sai vastaansa kansanliikkeen. Kansanliikkeen painostuksesta linjojen kohtalosta järjestettiin kansanäänestys, jossa 76 prosenttia äänestäjistä kannatti linjojen säilyttämistä, ja näin linjat pelastuivat.

Vuoteen 1979 mennessä järjestelmä oli todella kulunut, sillä osaa siitä ei ollut korjattu kertaakaan sitten vuoden 1906 maanjäristyksen. Järjestelmä suljettiin vaarallisena ja sitä korjattiin seitsemän kuukauden ajan. Vuonna 1982 järjestelmä suljettiin uudelleen täydellistä radan, kaapelikoneiston ja vaunujen peruskorjausta varten ja avattiin uudelleen kesäkuussa 1984. Peruskorjaus maksoi 60 miljoonaa dollaria, nykyrahassa noin 120 miljoonaa euroa.

Yksityiset linjat suljettiin vuonna 1951 yrityksen varojen puutteen takia. Kaupunki osti linjat ja avasi ne uudelleen, mutta niiden korvaamista bussein ryhdyttiin suunnittelemaan, sillä kansanäänestys koski vain niitä kahta linjaa, jotka kaupunki omisti äänestyksen aikaan. Lopputuloksena yksityisistä linjoista säilytettiin nykyinen California Street -linja ja kunnallisista linjoista Powell–Mason-linja. Nykyinen Powell–Hyde-linja muodostettiin yhdistämällä osia toisesta kunnallisesta linjasta ja yhdestä yksityisistä linjoista. Näin linjasto sai nykyisen muotonsa.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Robert Callwell and Walter Rice: Of Cables and Grips: The Cable Cars of San Francisco. Friends of the Cable Car Museum, 2000.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b http://www.sfweekly.com/2013-04-24/news/muni-cable-cars-national-register-of-historic-places/full/
  2. Nummelin, Markku: Junalla vuorille, s. 126. Kustantaja Laaksonen, 2013. ISBN 978-952-5805-51-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]