Vilhelm II (Saksa)

Vilhelm II
Saksan keisari
15. kesäkuuta,1888 – 18. marraskuuta,1918
Edeltäjä	Fredrik III
Seuraaja	monarkia lakkautettiin
Tiedot
Syntynyt	27. tammikuuta 1859 Berliini,Preussi
Kuollut	4. kesäkuuta 1941 (82 vuotta) Doorn, Alankomaat
Uskonto	luterilainen
Puoliso	Augusta Viktoria Schleswig-Holstein Hermine Reuss
Allekirjoitus

Vilhelm II, Friedrich Wilhelm Viktor Albert von Hohenzollern (27. tammikuuta 1859, Berliini – 4. kesäkuuta 1941, Doorn, Alankomaat) oli Saksan viimeinen keisari (Kaiser) ja Preussin viimeinen kuningas (König) vuosina 1888–1918. Hänen hallintokauttaan Saksan historiassa kutsutaan vilhelmiiniseksi ajaksi.

Perhe

Vilhelm II oli yhdistyneen Saksan ensimmäisen keisarin Vilhelm I:n pojanpoika. Hänen vanhempansa olivat keisari Fredrik III ja Englannin kuningatar Viktorian tytär prinsessa Viktoria. Hän nousi valtaistuimelle niin sanottuna kolmen keisarin vuonna 1888, jolloin hänen isoisänsä kuoli 91-vuotiaana ja hänen kuolemansairas isänsä eli valtaistuimella vain 99 päivää.

Vilhelm II ja puoliso Auguste Viktoria

Vuodesta 1881 alkaen Vilhelm oli naimisissa Schleswig-Holsteinin prinsessan, Augusta Viktorian kanssa. Heillä oli seitsemän lasta:

• Kruununprinssi Wilhelm
• Prinssi Eitel Friedrich
• Prinssi Adalbert
• Prinssi August Vilhelm
• Prinssi Oskar
• Prinssi Joachim
• Prinsessa Viktoria Luise

Keisarinnan kuoltua 1921 maanpaossa keisari meni uudelleen naimisiin. Uudesta avioliitosta ei ole lapsia.

Hallitsijana

Vilhelm II:n hallinto poikkesi ratkaisevasti edeltäjästään. Hänen isoisänsä aikana Saksan politiikkaa oli johtanut maan yhdistymisen pääarkkitehti, valtakunnankansleri Otto von Bismarck, ja keisari oli pysytellyt taka-alalla. Vilhelm II pakotti Bismarckin eroamaan lähes välittömästi valtaan noustuaan 1890 ja loi "henkilökohtaisen hallinnon" (Persönliches Regiment), jossa keisari johti sekä valtakunnan että armeijan hallintoa mahdollisimman pitkälle itse. Vilhelm II oli Bismarckin tavoin aktiivinen sosiaalipolitiikassa ja tuki sairaus- ja eläkevakuutusreformeja. Niin keisarin, hallituksen kuin valtiopäivienkin toimivaltaa kuitenkin rajoitti osavaltioiden laaja itsehallinto.

Vilhelm II:n eräs lempinimi oli Reisekaiser, koska hän teki erittäin aktiivisesti vierailuja Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin. Lisäksi hän purjehti kesäisin viikkokausia. Keisarin sotilaallista ja ajoittain kovaäänistä imagoa pehmensi hänen ympärillään jopa paraateissa alati juoksennellut mäyräkoira. Susikoirat eivät kuuluneet henkisesti hyvin anglofiilisen keisarin suosikkeihin. Keisari oli mielenlaadultaan huumorintajuinen, joskus jopa "ilkikurisiin piloihin" taipuvainen; itseään alempia arvohenkilöitä käteltäessä oli hänellä joskus tapana puristaa kipua tuottavan kovaa. Sekä keisarin että Saksan kannalta laivastokilpailu brittien kanssa muodosti poliittisen ja henkisen dilemman, koska aina I maailmansodan syttymiseen saakka maiden välit olivat pääsääntoisesti varsin läheiset. Saksan keisarihymninäkin oli God Save The King (Heil Dir im Siegerkranz).

Vilhelm II oli ensimmäinen valtiollinen johtohahmo joka järjestelmällisesti hyödynsi modernia mediaa imagomarkkinoinnissa. 1890-luvun lopulta lähtien keisarin mukana seurasi jokseenkin aina filmiryhmä, joka tuotti uutis- ja pr-elokuvia joita esitettiin elokuvateatterien päivittäiskatsauksissa. Keisarin puheita levytettiin. 1913 tuotettiin jopa maailman ensimmäinen merkittävä väridokumenttielokuva Nikolai II:n valtiovierailusta Saksaan. Vilhelmin impulsiivisuus ja värikäs kielenkäyttö tuottivat myyviä otsikoita lehtiin ja säännöllisesti myös diplomaattisia pikkuselkkauksia. Sen sijaan keisarin perhe-elämä ei antanut otsikoihin aihetta. Hän oli uskonnollinen ja konservatiivinen perheenisä, joka piti päivittäin aamuhartauden hovinsa ja kansliansa henkilökunnalle sekä saarnasi Preussin reformoidun kirkon päämiehenä jumalanpalveluksissa. Hohenzollernin suku nimittäin oli reformoituja ja kuului siten katolisten ja luterilaisten dominoimassa valtakunnassaan pieneen vähemmistökirkkoon. Tällä vähemmistöön kuulumisella saattoi olla osuutta siihen, että hallitsijahuoneella ja myös Vilhelm II:lla oli ystävälliset suhteet myös juutalaisväestöön. Nimenomaan Vilhelm II:n aikana juutalaisille avattiin Saksassa mahdollisuus upserinuraan.

Vilhelm II ei ollut Bismarckin tapaan taitava diplomaatti, ja muun muassa Venäjä vieraantui Saksasta Vilhelm II:n aikana. Ailahtelevaisen Vilhelm II:n Saksan ulkopolitiikka pyrki maan mahdin kasvattamiseen. Vuonna 1912 Vilhelm II suorastaan toivoi suursotaa Euroopasta, mistä kertoi Itävallassakin 1913, mutta Itävallan kruununprinssi Franz Ferdinandin surmasta syntyneessä kriisissä Vilhelm pelkäsi sodan syttymistä ja pyrki estämään sen viime hetken neuvotteluin Nikolai II:n kanssa, jonka hallitus oli kuitenkin päättänyt että sota Saksaa vastaa on aloitettava.

Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa sytytti vallankumouksen maassa ja keisari joutui luopumaan kruunusta 9.11.1918 ja Saksa julistettiin pian tämän jälkeen tasavallaksi. Valtakautensa jälkeiset vuodet Vilhelm II vietti maanpaossa Hollannissa, missä hän myös kuoli 4. kesäkuuta 1941 Doornin kartanossa, Huis Doornissa.